Rakkaat vanhemmat jotka olette yhdessä lasten takia!

Minä olen riitaisesta lapsuudenperheestä myös, vanhemmat erosi kun olin varhaisteini, mutta ei minulla ollut koskaan sellainen olo, etteikö meitä lapsia olisi rakastettu. Kyllä itsekin ajattelin että ero oli omille porukoilleni oikea ratkaisu, mutta ei silti tarvitse mennä myöskään toiseen ääripäähän, jossa vanhemmat ei voi riidelläkään kun lapsille tulee traumoja. Vanhemmilla ei voi olla huonoja aikoja, kun lapsille tulee traumoja. Se on kaikki toimittava aina, ettei tuu traumoja. Ei se nyt niinkään ole että elämä on pelkkää sokeria ja mannavelliä, erimielisyyksiä on, osa voi olla äänekkäämpiä, sitten sovitaan. Lapsen ympärillä on kuitenkin tutut aikuiset, ei aina uus tyyppi jonka kanssa hetkellisesti on helppoa. Kunhan ei väkivaltaa ole kuviossa, se on eri tilanne.

Ei kaikkea saa tästä elämästä siloiteltua pois. Mistä lähtien kaikki ihmisten haavat ja huolet ovat muuttuneet täysin välteltäviksi, kaikki pitää parantaa, kaikkien pitää olla täysin yltympäri tasapainoisia ja kypsiä ja elämän 100% kunnollista? Maailmassa on pahaa, maailmassa on erimielisyyttä, suurimmalla osalla on pieniä ja isompia traumoja. Kyllä niiden kanssa voi elää kun opettelee. Eiköhän tässä olla ihmisiä kuitenkin, harvaa täydellistä olen tavannut.

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/nain-ero-vaikuttaa-lapseen

Yhdeksi keskeiseksi elämänkulkua selittäväksi tekijäksi on vuosien varrella osoittautunut lapsuudessa koettu vanhempien ero. Eroperheiden nuoret ovat jatkaneet muita harvemmin opiskeluja ja heidän aikuistumisvaiheensa on ollut kivuliaampi. Nuorina aikuisina - 22 vuoden iässä - masennus oli yleisempää eron kokeneiden keskuudessa. Pojilla ongelmia havaittiin etenkin, jos vanhempien ero oli ajoittunut ikävuosille 6-12. Tytöillä eron ajankohdalla ei ollut samanlaista merkitystä.

32-vuotiaina eroperheiden lapset olivat muita useammin itsekin eronneet. Naisiin lapsena koettu ero oli vaikuttanut poikia voimakkaammin. Nuoruudessa naisilla oli muita huonommat suhteet omiin vanhempiinsa, aikuisena heillä oli heikompi itsetunto ja he kokivat enemmän tyytymättömyyttä saamaansa sosiaaliseen tukeen. Poikien keskuudessa tämänkaltaisia yhteyksiä ei havaittu

ei hävetä,hih hih,ollaan vaan...

Vierailija kirjoitti:

Nykyään laitetaan hirveitä paineita parisuhteelle. Ei riitä, että yhdessä on rakennettu hyvä arki, että rakastetaan lapsia, halutaan sitoutua toisiin ja jatkaa sitä hyvää arkea että rakkailla lapsilla olisi hyvä lapsuus. Ei, kaiken pitää olla unelmaa kymmeniä vuosia, jotain epätavallista tavallisen ihmisen elämässä. Aivan kuin toisen ihmisen tehtävänä olisi kantaa vastuu siitä yhteisestä onnesta, siitä ettei elämästä vaan tule sitä mitä se nyt useimmiten on, ihan mukavaa, vaan sen pitäisi olla enemmän. Sehän on valtava, suorastaan mahdoton taakka ihmiselle, jolla on elämässään muutakin tekemistä ja mietittävää.

Se, että on yhdessä rakkaudesta, on hieno juttu. Olkoonkin, että ollaan yhdessä rakkaudesta lapsiin. Se on vähintään yhtä kova juttu kuin että ollaan yhdessä rakkaudesta moottoripyöriin tai metallimusiikkiin tai irlanninsettereihin. Siinä kaksi aikuista ihmistä kasvaa kantamaan vastuuta ja sitoutumaan, ja onnelliset lapset on suurin piirtein paras palkinto mitä ihminen voi elämässään saada. Jääpä tuleville sukupolville muutama trauma vähemmän setvittäväksi. Mitä vähemmän niillä on taakkoja kannettavanaan, sitä paremmat mahdollisuudet selvitä elämässä.

On olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin täydellinen liitto ja helvetillinen liitto ja suurin osa liitoista asettuu tähän väliin. Ne, jotka eroavat helvetillisestä liitosta surullisen usein ajautuvat uuteen helvetilliseen liittoon, onneksi eivät aina. Joten voi olla ap, että sinun lapsuudessasi vaihtoehtona ei olisi koskaan ollutkaan rauhallinen lapsuus hyvässä parisuhteessa uusien kumppanien kanssa elävien vanhempien kanssa.  Voi olla, että tuo liitto mikä heillä oli, oli parasta mihin he pystyivät. Sen vaihtoehdot olisivat voineet olla onnellisemmat vanhemmat uusissa onnellisissa liitoissaan, mut vähintään yhtä suurella todennäköisyydellä he olisivat voineet elää myös uusissa hyvin hankalissa ja monimutkaisissa suhteissa. Ihmisillä on tapana viedä ne huonotkin käytösmallit uusiin suhteisiin. Koska tätä ei voi tietää, niin sinä voit itse päättää koetko että lapsuutesi kuitenkin oli se parempi vaihtoehto, ja asiat olisivat voineet olla huonomminkin.

Aivan loistava kirjoitus, kiitos!

Itse olen harkinnut jo jonkin aikaa eroa miehestäni, koska tuntuu että rakkaus on loppunut, siis se romanttinen rakkaus ja intohimo. Tunne suurta ystävyyttä häntä kohtaan ja arkemme sujuu hienosti. Tämä kirjoitus jotenkin avasi silmäni, ehkä unohdankin nyt eroajatukset hetkeksi, ainakin muutamaksi vuodeksi kunnes lapset ovat isompia. Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan että ollaan yhdessä lasten vuoksi, sillä ei aina tarkoiteta vain lapsen hyvinvointia. Jotkut vanhemmat, varsinkin isät, eivät eroa koska lapsen kanssa vietetty aika vähenee huomattavasti eron jälkeen. Omaa lasta saattaa nähdä vain 5-6 päivää kuukaudessa. Tai sitten lapsi vaihtaa kotia joka toinen viikko, joka voi olla rasittavaa. Ja erosta voi tulla kallista lasten takia, varsinkin jos olet mies.

Miten niin erosta voi tulla kallis, jos on lapsia?

Oletatko, että avioliiton ajan nainen kustantaa kaiken lapsiin liittyvän ja vasta eron jälkeen mies huomaa, että ne ipanat tarvitsee ruokaa ja vaatetta ja katon päänsä päälle. Siitä kun joutuu maksamaan, niin voi kyynel!

Kaikki kahtena maksaa enemmän kuin yhtenä. Yksin asuminenkin on jo huomattavan kallista, eikä voi enää asua yksiössä edes.

Mun vanhemmat erosivat kun olin n. 10. Ja olin jo tuolloin onnellinen heidän päätöksestään.

Olen myös kokenut uusioperhe-eloa molempien vanhempien puolelta, sekä onnistuneesti että myös vähemmän onnistuneesti.

Suhteeni äitiini ja äitipuoleeni ovat läheiset ja lämpimät, isääni lähinnä "virkamiesmäiset". Myös rakkaalle äitipuolelleni olen vuosokausia toivonut kunnollisempaa miestä kuin isäni, mutta edelleen sinnittelevät yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei unohda vanhempiensa eroa

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-er…

Julkisuudessa avioero esitetään usein myönteisenä - vaikkakin raskaana - elämänmuutoksena. Vanhemmat eroavat lasten parhaaksi, sillä vain onnellinen vanhempi voi olla hyvä vanhempi. Tutkimukset kertovat tummemman tarinan. Vanhempien ero varjostaa koko lapsen loppuelämää. Olisiko parempi pysyä yhdessä – vaikka sitten onnettomana?

Miten avioero vaikuttaa lapseen? Tähän kysymykseen on olemassa vastaus. Se ei ole mukava. Vanhempien avioero johtaa usein ongelmiin myöhemmissä ihmissuhteissa.Tilastojen mukaan eron kokeneet lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin. Entä miten ero vaikuttaa juuri sinun lapseesi? Tähän kysymykseen ei ole olemassa vastausta. Jotain kuitenkin tiedetään.

Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään.

Tämä on sellainen asia minkä moni aikuinen haluaa kieltää kun avioliitto alkaa tuntua tylsältä ja puoliso ei olekaan niin kiihottava kuin alussa. Pitää saada uutta vipinää ja selitetään, että lapsi huomaa kuin tylsää vanhemmilla on.

Lapsuuden epävarmuus tulee vastaan terapeutin sohvilla

http://yle.fi/uutiset/psykologian_professori_erolapsen_parasta_asua_vai…

Lapsen hyväntuulinen käytös ei välttämättä tarkoita, että jatkuva kodinvaihto on onnistunut ratkaisu.

 

- Aikuinen voi sanoa ainoastaan aikuisen näkökulmasta, että järjestely sujuu hyvin. Jos lapsi avoimesti protestoi, niin silloin on luonnollisesti syytä huoleen. Mutta protestoimattomuudesta ei kuitenkaan välttämättä voi vetää johtopäätöstä, että kodinvaihto on optimaalista lapsen kehitykselle.

 

Psykologit ovat varoitelleet, että jatkuva kodinvaihtaminen voi aiheuttaa riskin mielenterveydelle myöhemmässä elämässä, jopa vuosikymmenien viiveellä.

 

- 40 vuoden päästä terapeuttien sohvilla voi näkyä epävarmuus, joka lapsen mieleen syntyy, Keltinkangas-Järvinen havainnollistaa.

 

Lapsuuden epävarmuus voi aikuisena näkyä turvattomuuden tunteena, taipumuksena masennukseen ja huonona stressinsietona. Myös pysyvien ihmissuhteiden luominen aikuisena voi olla vaikeaa.

Mitä järkeä on pukata lapsia miehelle, kenen kanssa ei ole hyvä elää. Ja vielä monta kertaa, koska uusperheissä erotaan vielä useammin. Kannattaisiko tutustua mieheen paremmin, ennen kuin "pilleri unohtuu"

Meillä vuosia takana yli 20 ja ensimmäinen lapsi 13v eli ollaan kyllä tutustuttu ihan hyvän aikaa ennen lapsia ja jälkeenkin. 20 vuodessa näköjään ihminen muuttuu - niin minä kuin miehenikin - ja aina se muutos ei ole suhteelle hyväksi. Ongelmia on ollut ja niitä on pyritty ratkomaan mutta kaikkeen emme kykene. Nyt jo kolme vuotta on ero otettu esille ja aina saatu painettua villaisella - arki ei ole sittenkään parantunut. Tämänkauempaa emme jaksa huonossa liitossa.

Uskon lasten todellakin vaistonneen huonon ilmapiirin ja toivon että kireys kotoa haihtuu eron myötä.

Vierailija kirjoitti:

Ikävää, että sinulla on huonoja kokemuksia tästä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että lasten takia yhdessä eläminen olisi automaattisesti huono vaihtoehto.

Ei automaattisesti, mutta  on silloin, jos lapset joutuvat pelkäämään omasta ja/toisen vanhempansa puolesta. Lapselle kodin turvallisuus on tärkeintä, eikä sitä korvaa se vanhempien keskinäinen maatakaatava "rakkaus" joka saa pysymään yhdessä vaikka henki menisi.

Todella kammottavaa ajatella, että lapsiparka joutuu valvomaan öisin ja toivomaan, että voi kun tulisi joku keiju, mummi tai naapuri hakemaan hänet sieltä pois, kun ei poliisi kuitenkaan isää/ äitiä vie, kun äiti vaan pitää iltapesujen hoitamista yksin niin vaikeana. Tosin aika moni parisuhteessa elävä äitikin hoitaa ne ihan yksinään ilman miestä, monistakin syistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan että ollaan yhdessä lasten vuoksi, sillä ei aina tarkoiteta vain lapsen hyvinvointia. Jotkut vanhemmat, varsinkin isät, eivät eroa koska lapsen kanssa vietetty aika vähenee huomattavasti eron jälkeen. Omaa lasta saattaa nähdä vain 5-6 päivää kuukaudessa. Tai sitten lapsi vaihtaa kotia joka toinen viikko, joka voi olla rasittavaa. Ja erosta voi tulla kallista lasten takia, varsinkin jos olet mies.

Miten niin erosta voi tulla kallis, jos on lapsia?

Oletatko, että avioliiton ajan nainen kustantaa kaiken lapsiin liittyvän ja vasta eron jälkeen mies huomaa, että ne ipanat tarvitsee ruokaa ja vaatetta ja katon päänsä päälle. Siitä kun joutuu maksamaan, niin voi kyynel!

Sinä varmaankin mielelläsi maksaisit elareita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun sanotaan että ollaan yhdessä lasten vuoksi, sillä ei aina tarkoiteta vain lapsen hyvinvointia. Jotkut vanhemmat, varsinkin isät, eivät eroa koska lapsen kanssa vietetty aika vähenee huomattavasti eron jälkeen. Omaa lasta saattaa nähdä vain 5-6 päivää kuukaudessa. Tai sitten lapsi vaihtaa kotia joka toinen viikko, joka voi olla rasittavaa. Ja erosta voi tulla kallista lasten takia, varsinkin jos olet mies.

Miten niin erosta voi tulla kallis, jos on lapsia?

Oletatko, että avioliiton ajan nainen kustantaa kaiken lapsiin liittyvän ja vasta eron jälkeen mies huomaa, että ne ipanat tarvitsee ruokaa ja vaatetta ja katon päänsä päälle. Siitä kun joutuu maksamaan, niin voi kyynel!

Sinä varmaankin mielelläsi maksaisit elareita?

Maksanhan minä äitinä joka tapauksessa 50% lasteni kuluista, miksi en maksaisi enää eron jälkeen? Yhtä paljon ne ovat minun lapsiani nyt avioliitossa kuin eronkin jälkeen, joten miksi ihmeessä en suostuisi heitä elättämään? Ja jos lapset jäisivät minulle, maksaisin joka tapauksessa asumisensa, ruokansa, vaatteensa jne.  joten en ymmärrä, miksi myös etävanhempi ei osallistuisi lapsensa kuluihin. Ei se lähivanhempi maksa 0 euroa /kk, miksi etävanhempi olettaa, että hänen ei tarvitse maksaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden epävarmuus tulee vastaan terapeutin sohvilla

http://yle.fi/uutiset/psykologian_professori_erolapsen_parasta_asua_vai…

Lapsen hyväntuulinen käytös ei välttämättä tarkoita, että jatkuva kodinvaihto on onnistunut ratkaisu.

 

- Aikuinen voi sanoa ainoastaan aikuisen näkökulmasta, että järjestely sujuu hyvin. Jos lapsi avoimesti protestoi, niin silloin on luonnollisesti syytä huoleen. Mutta protestoimattomuudesta ei kuitenkaan välttämättä voi vetää johtopäätöstä, että kodinvaihto on optimaalista lapsen kehitykselle.

 

Psykologit ovat varoitelleet, että jatkuva kodinvaihtaminen voi aiheuttaa riskin mielenterveydelle myöhemmässä elämässä, jopa vuosikymmenien viiveellä.

 

- 40 vuoden päästä terapeuttien sohvilla voi näkyä epävarmuus, joka lapsen mieleen syntyy, Keltinkangas-Järvinen havainnollistaa.

 

Lapsuuden epävarmuus voi aikuisena näkyä turvattomuuden tunteena, taipumuksena masennukseen ja huonona stressinsietona. Myös pysyvien ihmissuhteiden luominen aikuisena voi olla vaikeaa.

Kyllähän tämän näkee käytännössä kun muistaa koulukavereita, joiden vanhemmat erosi aikoinaan. Valitettavasti se näkyy niiden nykyelämässä vieläkin.

Tottakai on tilanteita, joissa eroaminen parantaa kaikkien perheen osapuolten elämänlaatua, mutta väitän kuitenkin, että moni ikäkriisinsä kourissa perheensä hajottava käyttää aloituksen kaltaisia ajatuksia selitelläkseen itselleen omia tekemisiään ja hiljentääkseen itsepetoksella omantuntonsa kolkutuksen. Lapset huomaavat, jos vanhemmat riitelevät paljon ja kohtelevat toisiaan kylmästi. Lapsi ei kuitenkaan kovin syvällisesti kykene arvioimaan vanhempiensa parisuhteen tilaa, mikäli nämä käyttäytyvät asiallisesti ja toisiaan kunnioittavasti, kuten tervepäinen ihminen lapsensa vanhempaa kohtelee. Lapsi ei kykene arvioimaan, onko vanhempien seksielämä tyydyttävä, ja pitävätkö vanhemmat toisiaan kiehtovina ja jännittävinä. Lapsi ei kykene arvioimaan, ovatko vanhemmat "kasvamassa erilleen". 

Jos lapsi on varttunut ydinperheessä, muodostaa tämä perhe hänen koko elämänsä kivijalan. Hän ei välttämättä osaa edes kuvitella muunlaista elämää, ja jos osaa, niin vanhempien ero on melko yleinen pelko lasten keskuudessa. Perheen rikkoutuminen on suuri trauma. Esim. onnellisessa avio-/avoliitossa joskus elänyt aikuinen saanee osviittaa siltä, miltä perheen rikkoutuminen lapsesta tuntuu, jos kuvittelee, millaista olisi, jos oma rakas muuttaisi pois yhteisestä kodista ja tätä näkisi loppuelämänsä ajan vain joka toinen viikonloppu. Ikävä ja yhteisen arjen kaipuu olisi suunnaton. Moni ajattelee, että "kyllähän lapset aina lopulta sopeutuvat", ja se lienee totta, mutta kivulias kokemus se on. Ei mikään pikkujuttu. 

En sano, etteikö monissa tilanteissa tilanne kotona olisi niin tulehtunut, että on parempi erota. Ei kenellekään ole hyväksi elää pettäjän/alkoholistin/hakkaajan tms. kanssa samassa kodissa. Väitän kuitenkin, että monilla on taipumusta liioitella lapsen kykyä ymmärtää aikuisten parisuhdeasioita. Ei lapsi ymmärrä äitinsä/isänsä itsensä etsimisen halua tai kiimaa kolmatta osapuolta kohtaan. Ne tuntuvat lapsesta merkityksettömiltä asioilta perheen tärkeyden rinnalla. Minusta lapsen kodin rikkominen on niin radikaali teko, että on punnittava hyvin huolellisesti, onko se todella sen arvoista. Vanhemmuuteen kuuluu kompromissien tekeminen omien tarpeiden ja lapsen tarpeiden välillä. Jos siihen ei ole valmis, ei ole valmis vanhemmaksi. Minua on oksettanut kuunnella muutaman kaverini vuodatusta siitä, kuinka lapsille on nyt niin paljon parempi, kun äiti ajoi heidän isänsä pois yhteisestä kodista, kun haluaa kokea enemmän intohimoa ja seikkailuja. Kukaan ei tee tuollaista lapsensa takia, vaan ainoastaan itsensä. Vaakakupissa on oma ainutkertainen elämä ja lasten lapsuus. Miksi ei voi suoraan näissä tapauksissa myöntää, että hajottaa perheen itsensä takia? Miksi täytyy keksiä tuollaista palturia? Jotta itsellä olisi parempi mieli?

Jos ei nyt ihan ääripäistä puhuta, niin minä en jaksa uskoa, että vanhempien riitely olisi lapselle vahingollista. Kyllähän lapset riitelevät vanhempiensa ja sisarustensakin kanssa ja uhmaavat näitä hakien rajojaan. Se on lapselle luonnollista. Vaikka lapsi käyttäytyisi huonosti perheenjäsentänsä kohtaan ja ymmärtäisi tekonsa, hän ei voisi kuvitellakaan, että vanhempi tai sisko/veli hylkäisi hänet. Siksi lapsen turvallisuuden tunne järkkyykin pahasti, kun vanhempi hylkää toisen vanhemman riitelyn takia. Lapsi ei ymmärrä romanttisen rakkauden konseptia. Hän ei ymmärrä syvällisesti sitä, miten vanhempien keskinäinen rakkaus eroaa hänen rakkaudestaan omia vanhempiaan tai sisaruksiaan kohtaan (jos ei siis fyysistä/seksuaalista puolta lasketa, toki lapsikin ymmärtää, että siltä osin vanhempien suhde on erityinen). Ajatus siitä, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan ja haluavat luopua yhteisestä elämästään, tuntuu siksi hyvin pelottavalta, koska lapsen mielessä koko perhettä yhdistää sellainen rakkaus, jota hän tuntee muita perheenjäseniään kohtaan. Vaikka lapsi tietäisikin, että hän on vanhemmilleen tärkeintä, tapahtui mitä tapahtui, kytee alitajunnassa epärationaalista pelkoa, menetyksen pelkoa. Jos tapahtuu negatiivinen asia, jota lapsi ei olisi uskonut mahdolliseksi, jää alitajuntaan pelko siitä, että odottamattomia, elämää mullistavia asioita voi tapahtua jatkossakin. 

Minun vanhempani sinnittelivät avioliittonsa kolme-neljä viimeistä vuotta minun ja veljieni ja kulissien takia. Koko sen ajan äiti oli etäinen ja äkäinen ja isä oli usein jo aamupäivästä tuhannen tuiterissa, eikä juurikaan huomioinut meitä lapsia millään tavalla. Viimeisen vuoden hän vietti lähes kaiken aikansa muualla ja tuli kotiin vasta yöllä. Joka päivä sai kuunnella vanhempien riitelyä ja tiuskimista, enkä ollut muuta, kuin tyytyväinen, kun he vihdoin erosivat, kun olin 16. Kotiolot paranivat hujauksessa molempien vanhempien luona ja sekä äiti, että isä muuttuivat paljon rennommiksi ja onnellisemmiksi. Kun ennen eroa olin kuvitellut olevani vain rasite, nyt olin taas rakas lapsi. Veljeni ovat kertoneet, että he tunsivat samoin. Traumoja ei jäänyt "perheen hajoamisesta" meille kenellekään, sitä edeltävästä ajasta sen sijaan jäi joka lapselle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden epävarmuus tulee vastaan terapeutin sohvilla

http://yle.fi/uutiset/psykologian_professori_erolapsen_parasta_asua_vai…

Lapsen hyväntuulinen käytös ei välttämättä tarkoita, että jatkuva kodinvaihto on onnistunut ratkaisu.

 

- Aikuinen voi sanoa ainoastaan aikuisen näkökulmasta, että järjestely sujuu hyvin. Jos lapsi avoimesti protestoi, niin silloin on luonnollisesti syytä huoleen. Mutta protestoimattomuudesta ei kuitenkaan välttämättä voi vetää johtopäätöstä, että kodinvaihto on optimaalista lapsen kehitykselle.

 

Psykologit ovat varoitelleet, että jatkuva kodinvaihtaminen voi aiheuttaa riskin mielenterveydelle myöhemmässä elämässä, jopa vuosikymmenien viiveellä.

 

- 40 vuoden päästä terapeuttien sohvilla voi näkyä epävarmuus, joka lapsen mieleen syntyy, Keltinkangas-Järvinen havainnollistaa.

 

Lapsuuden epävarmuus voi aikuisena näkyä turvattomuuden tunteena, taipumuksena masennukseen ja huonona stressinsietona. Myös pysyvien ihmissuhteiden luominen aikuisena voi olla vaikeaa.

Kyllähän tämän näkee käytännössä kun muistaa koulukavereita, joiden vanhemmat erosi aikoinaan. Valitettavasti se näkyy niiden nykyelämässä vieläkin.

Tuttu juttu. Muutamasta kaverista näyttää tulleen laitapuolen kulkijoita

Kyllä minä uskon, että suurin osa lapsista kestää vanhempien muutaman riidan aina silloin tällöin. Onhan lapset itsekin kovia riitelee ja tietää, ettei se ole maailmanloppu. Mutta vanhempien ero sitä taas on monelle. Se on ihan tutkittu juttu, tässäkin ketjussa näytti olevan ainakin 1 siihen liittyvä juttu.