Syrjäytyykö erityislapsi helpommin muista, tavallisessa koulussa vai koulussa, missä muutkin on erityislapsia??
Jos lapsi joutuu esim. ad/hd diagnoosin takia erityisluokalle, vaikka älyllisesti on ok. Luokassa kaikilla 8 oppilaalla on sama diagnoosi, miten nämä lapset saavat esimerkkiä miten " normaalit" lapset koulussa käyttäytyy?? kun heidät on erotettu normaalista perusopetuksesta.
Lapsi ei saa pihapiiristä kavereita, koska ei ole ns. normaalissa koulussa. Sukulaiset asettavat paineita syytöksillään, miten olet lapsesi oikein kasvattanut jne.
Kun sitten taas heidät yritetään integroida tavalliseen ryhmään takaisin, syrjäyttääkö nämä ns. tavalliset lapset tämän erityislapsen joka sitten taas käytöshäiriöitä lapsessa lisää?
Vai olisiko esimerkiksi parempi laittaa ad/hd lapsi normaaliluokkaan, jos esimerkiksi lääkityksen (ritalin, conserta) avulla hän pystyy keskittymään ja ei saa raivopurkauksia. Jos kaikki menee näin ok, ei tarvitse selitellä ympäristölle mitään ja lapsi saa kavereita kun ei ole ns. leimaa, että on erityisluokalla.
Kumpi keino olisi parempi, jos mietitään lapsen syrjäytymisen ehkäisemistä??
Ei riitä, että lapsi on sosiaalinen ja pidetty, koulunkäynnin on kaikkineen oltava mielekästä ja lapsen tasolle sopivaa.
Minun lapseni on todella pidetty koulukavereiden keskuudessa (molemmissa kouluissa) ja sosiaalinen; ja niin kiltti ja vieläpä kaunispiirteinen pitkine ripsineen, että kaikki aikuisetkin ovat ihan lääpällään. Koulun alkaessa itsetuntokin oli kohdallaan.
Mutta mutta; kun puoli vuotta oli mennyt ja lapsi vain jäi enemmän ja enemmän jälkeen muiden oppiessa kaikkea uutta, itsetunto laski ja lapsi masentui. Masentui siitäkin huolimatta, että välitunnilla riitti kavereita, opettaja kannusti ja auttoi parhaansa mukaan. Tukiopetustakin annettiin.
Lapsi menetti uskonsa siihen, että hänellä on kyky oppia ja kouluun lähteminen muuttui vastenmieliseksi.
Kun lapsi pääsi, todellakin olen sitä mieltä, että pääsi, erityiskouluunteimme hojksin jonka täekeimmäksi tavoitteeksi halusin asettaa lapsen itsetunnon ja oman arvostuksen kohottamisen. Sillä mielestäni se on kaiken oppimisen ja ihmisarvoisen elämän perusta.
Mikäli oppitunneilla palaute on jatkuvasti, vaikka epäsuorastikin, negatiivista ja lapsi huomaa muiden oppivan kun hänelle kaikki on työlästä ja vaikeaa, itsetunto alkaa laskea.
Siksi mielestäni on todella tärkeää kartoittaa lapsen tilanne, hänen taitonsa ja kykynsä, vahvuutensa ja heikkoutensa, todella tarkkaan kun tehdään päätöksia lapsen koulumuodoista. Ongelmia on aina helpompi ehkäistä kuin korjata.
Kyseessä on aina pieni lapsi ja hänellä on oikeus olettaa saavansa parhaat mahdolliset eväät elämällensä. Ja niihin kuulu onnistumisen tunteet ja oppimisen ilo.
Nro. 6; erityislapsen äiti