Avioerosta selviäminen

No tietysti on! Katsot vaan elämää eteenpäin.

Lasten suru tuntuu vaan niin murskaavalta. :( Ja erossa olo.. Tottuukohan siihen ikinä. Asumisjärjestelykin mietityttää.. ap

Ihan samoissa mietteissä minäkin. Mies muuttaa pois kuun vaihteessa emmekä ole vielä lapsille kertoneet. Sydämeni särkyy... Lasten takia... Toki itsekin olen surullinen mutta ero oli väistämätön eikä muuta mahdollisuutta nyt ole. Pelkään lähitulevaisuutta, alkuaikoja lasten kanssa kun isä ei enää asu meillä.. Kuinka käsittelen lasten surua, ja omaani..

Paras mitä voit tehdä, on surra. Surra aidosti, vihaamatta, syyllistämättä. Se kuuluu elämään ja tämän voit näyttää myös lapsille. En tiedä, mikä on eroonne syynä, mutta muistan nuo tunteet. En olisi halunnut erota, mutta jatkaminen oli mahdotonta. Mies syyllisti minua, että rikon perheemme, vaikka minun näkökulmani oli se että hän heitti minut kodistani.

Rakasta lapsiasi, hemmottele heitä. Se helpottaa vähän syyllisyyttä... Kunhan pidät sen hemmottelun kohtuudessa, pelkällä paremman mielen ostamisella et kauas pääse.

Hoida asialliset asiat kuntoon; asunto, lasten huoltajuus ja tapaamiskysymykset. Kun sinulla on etäviikonloppu, vedä vaikka kunnon kännit. Ei se mitään auta, mutta tajuaapa että morkkis voisi olla pahempikin.

Minua helpotti käydä terapeutilla muutaman kerran. Hän ystävällisesti kyseli ja yllätin itsenikin vastauksillani. Esimerkiksi voisit kirjoittaa itsellesi ylös tuntemuksiasi ja lukea niitä aina välillä uudelleen. Eron jälkeen pahat asiat tuppaavat unohtumaan ajan myötä, ja muistelee nostalgisesti vain niitä hyviä kun perhe oli vielä koossa. Ero kuitenkin varmasti tapahtui syystä.

Vastaa itsellesi vaikka kysymyksiin: olisitko voinut jatkaa samalla tapaa vanhaksi asti miehesi kanssa?

Olisitteko voineet yrittää enemmän, mitä olisit voinut tehdä toisin? Tämä siksi että uudessa suhteessa voisit toimia viisaammin.

Mitä olet oppinut ? Itsestäsi ja toisesta.

Muista, että olet kuitenkin toiminut lastesi parhaaksi, parhaasi mukaan. Me olemme kaikki vaan ihmisiä, ja mahdottomiin emme mekään pysty.

Jos voit antaa anteeksi toiselle, mutta ennen kaikkea itsellesi, varmasti tilanne tasaantuu ja kaikki tottuvat uuteen systeemiin. Voimia!

Kiitos tsempeistä! :) En pysty enempää tekemään avioliiton eteen. Paljon on tehty, yhdessä ja yksin.. Käsittämätöntä, että tässä kävi näin. Ap

Eka vuosi on myrskyä, sitten selvästi helpottaa. Jokainen päivä vue kuitenkin asioita eteenpäin. Suosittelen terapiaa minäkin, se auttaa ymmärtämään eron syyt, molemmissa. Tästä otat nyt opiksi ja seuraavassa suhteessa osaat omalta osaltasi tehdä toisin. Syyllisyys ja suru kuuluvat asiaan. Hyvä kirja luettavaksi on Jälleenrakennus. Aika parantaa. Rakenna itsellesi hyvä arki ja tee omalla ajallasi mukavia asioita, toteuta unelmiasi. Lähde matkalle, yksin tai ystävien kanssa. Nautiskele omasta ajasta, alkuun se vaati tottumista. Käy museoissa, leffassa, lue, nuku, juhli, itke ja ryve. Tee sitä mikä tuntuu tarpeelliselta.

Selviät kyllä.

Up, jos vielä kokemuksia. Ap

Itse erosin melko nuorena ja lapsikin oli vasta vuoden ikäinen silloin, eli hieman erilainen tilanne siis. Mutta kyllä silti oli raskasta aluksi ja hirveä syyllisyyden tunne ja surin lapsen takia, itseni ja mieheni takia ja lisäksi vielä miehen ihanien vanhempien ja sisarusten takia. Mutta kun olin 100% varma että ero oli oikea ratkaisu, niin sen kanssa oli helpompi elää.

Lisäksi minulla oli mahtava tukiverkko, omat vanhemmat ja sisko ja hyvät ystävät. Vanhemat auttoivat taloudellisesti jos tuli tiukkoja tilanteita. Pääsääntöisesti pärjäsin kuitenkin ihan hyvin eikä tarvinnut jatkuvasti murehtia miten rahat riittävät. 

Näin jälkeenpäin ajateltuna elämä oli itseasiassa ihan todella mukavaa ja hauskaa niinä vuosina, kun asuin esikoiseni kanssa kahdestaan. Minulla oli paljon omaa aikaa, koska lapsi oli aina joka toinen viikonloppu isällään ja vanhempani olivat aina valmiita hoitamaan lastani. Oli jotenkin ihanaa, kun voisin tehdä melkein mitä vaan itse halusin ja milloin halusin. Lapsi oli todella helppo ja kiltti ja useimmiten tietysti lapsen kanssa vietin aikaa, tavattiin ystäviä, reissattiin jossain tai ihan vaan oltiin kotona. Rakastin kotiani, sisustin sen juuri omanlaisekseni eikä keneltäkään tarvinnut kysyä mielipidettä. Olin sen verran nuori vielä (26-32-vuotias) että kiinnosti käydä joskus baareissakin tms. ja monella kaverillani ei ollut vielä lapsia, joten seuraakin löytyi aina. Myös miesseuraa löytyi helposti aina tarvittaessa. Vakavaa suhdetta en halunnut. Muutamaa miestä tapailin ihan vaan huvin ja urheilun vuoksi.

Sitten tapasinkin nykyisen mieheni ja nykyään nuo yh-sinkkuvuodet ovat kaukainen muisto vaan, joita silloin tällöin haikailen. Nyt meillä on kaksi teiniä ja kaksi pientä lasta, iso omakotitalo ja ruuhkavuodet pahimmillaan. Omaa aikaa ei juuri ole. En edes muista koska olisin ollut yksin kotona. No en valita, oma valinta tämä oli ja rakastan toki miestäni ja lapsia. 

Mutta pointti olikin se, että kyllä elämää on eron jälkeen ja voi olla ihan tosi kivaakin elämää. Paljon riippuu omasta asenteesta ja siitä miten asiansa järjestää. 

Eroseminaarit on koettu hyödyllisiksi sillä tavoin, että eronnut pääsee helpommin siihen uuteen tulevaisuuteen kiinni ja siis sopeutuu uuteen elämäntilanteeseen eron jälkeen helpommin, kun niitä asioita käsitellään yhdessä niin ei tarvitse eronneen yksinään hautoa eroon liittyneitä tunteita ja ajatuksiaan.

http://www.fisher.fi/?file=data/eroseminaari.php

Täytyy tutustua näihin eroseminaareihin. Varmaan ihan hyödyllistä. Taloudellisesti minulla ei tule olemaan mitään hätää. Henkinen puoli täytyy vaan käsitellä. Olen nuori vielä (vähän päälle 30), mutta rakkaat lapset on suurin huolenaihe. :'( Ap