Mä en tajua, miksi joka tuutista toitotetaan nykyään eroriskistä...

Varmaan sen vuoksi, että monille melko kelvottomille puolisoille ero tulee ihan puskista, vaikka sen lähestymisestä on monta kertaa varoiteltu. Nyt voi sitten lukemalla oppi, että mm. pettäminen, alkoholismi ja itsekkyys kasvattaVAT eroriskiä, ettei ero tule sitten yllärinä ja maailman suurimpana vääryytenä.

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sen vuoksi, että monille melko kelvottomille puolisoille ero tulee ihan puskista, vaikka sen lähestymisestä on monta kertaa varoiteltu. Nyt voi sitten lukemalla oppi, että mm. pettäminen, alkoholismi ja itsekkyys kasvattaVAT eroriskiä, ettei ero tule sitten yllärinä ja maailman suurimpana vääryytenä.

Luuletko, että noin narsistiset ihmiset ymmärtäisivät että nuo jutut koskisivat häntä? Noin narsistinen ihminen ei alunperinkään ole suhtautunut avioliittoon vakavasti ajatuksella "kunnes kuolema meidät erottaa".

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Minusta nuo ovat mielenkiintoisia juttuja. Itse olin aviossa 20 v, ja luulin loppuun asti, ettemme koskaan eroa. Mies sitten löysi nuoremman, olisi pitänyt meidät molemmat, mutta se ei soinut hänelle.

Meillä oli harmoninen ja ihan hyvä avioliitto. Kun näitä artikkeleita olen lukenut, niin olen oppinut huomaamaan sen noidankehän, miksi avioliitto sitten päättyi. Ja nyt toisessa avioliitossani varon, että en lopeta puhumista ja ala myötäilemään liikaa. Ennen ajattelin olevani vain epäitsekäs, enää en.

Vierailija kirjoitti:

Minusta nuo ovat mielenkiintoisia juttuja. Itse olin aviossa 20 v, ja luulin loppuun asti, ettemme koskaan eroa. Mies sitten löysi nuoremman, olisi pitänyt meidät molemmat, mutta se ei soinut hänelle.

Meillä oli harmoninen ja ihan hyvä avioliitto. Kun näitä artikkeleita olen lukenut, niin olen oppinut huomaamaan sen noidankehän, miksi avioliitto sitten päättyi. Ja nyt toisessa avioliitossani varon, että en lopeta puhumista ja ala myötäilemään liikaa. Ennen ajattelin olevani vain epäitsekäs, enää en.

Mutta ei avioliiton tarvitse olla hyvä jatkuakseen. Minun mielestäni pariskunnan pitäisi keskenään puhua enemmän vakaan tahdon merkityksestä ja lupauksesta tahtoa. Tästä pitäisi puhua ennen avioliittoa ja säännöllisesti avioliiton aikana. Ei avioliitto voi perustua sille, että ollaan yhdessä vain niin kauan kuin toinen miellyttää tarpeeksi, eikä ole liian ärsyttävä. Nyt en sano, että sinä teit väärin, vaan tämä asia pitää tehdä selväksi miehillekin. Jos media toitottaa tätä "eroriski"-näkökulmaa, eikä tuo esille sitoutumisen ja päätöksen tärkeyttä, vakaan päätöksen tärkeyttä ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Ajatellaan, että on normaalia ajautua tunteiden vietäväksi.

Miksi avioliiton haluaisi jatkuvan jos se on huono? En siis tarkoita että heti pitäisi erota kun ensimmäisen kerran kyllästyttää, mutta jos avioliitto on vuodesta toiseen vain jatkuvasti huono niin miksi sitä itseisarvoisesti pitäisi jatkaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

Vierailija kirjoitti:

Miksi avioliiton haluaisi jatkuvan jos se on huono? En siis tarkoita että heti pitäisi erota kun ensimmäisen kerran kyllästyttää, mutta jos avioliitto on vuodesta toiseen vain jatkuvasti huono niin miksi sitä itseisarvoisesti pitäisi jatkaa?

Sitten pitää tehdä hartiavoimin töitä, jotta olisi kivempaa. Kivaa ei tarvitse olla. Pointtini on kuitenkin se, että sanoisin avioparille, että kukaan ei erota teitä toisistanne, jos itse niin päätätte. Ei raskas työ. Ei se, että lapset ovat pienellä ikäerolla. Ei fyysisen kipinän hiipuminen. Ei fyysiset sairaudet. Ei mikään. Jos te päätätte pysyä yhdessä, niin te pysytte yhdessä. Kun on lujaa tahtoa pysyä yhdessä, löytyy helpommin myös lujaa tahtoa ymmärtää toista ihmistä ja tehdä elämästä hiukan helpompaa ja parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

Jokaisen pilven takana paistaa aurinko. Jokaisen talven jälkeen tulee kesä. Jokainen vaikeus on tehty voitettavaksi. Aina ei tarvitse miettiä, mitä hyötyä minulle tästä on. Yhteiseksi hyväksi kannattaa myös uhrautua ajoittain. Jos lujasti päättää pysyä yhdessä, miksi käyttäisi elämänsä kumppanin inhoamiseen, kun rakastaminen tekisi molempien elämästä mukavampaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

 

Jokaisen pilven takana paistaa aurinko. Jokaisen talven jälkeen tulee kesä. Jokainen vaikeus on tehty voitettavaksi. Aina ei tarvitse miettiä, mitä hyötyä minulle tästä on. Yhteiseksi hyväksi kannattaa myös uhrautua ajoittain. Jos lujasti päättää pysyä yhdessä, miksi käyttäisi elämänsä kumppanin inhoamiseen, kun rakastaminen tekisi molempien elämästä mukavampaa.

Ihanan naiivia paskaa. No jokaisen paskan ympärillä on varmaan kultareunus ja silleen.

Eroaminen on yksi isoimmista taloudellisista riskeistä, joten oikeasti se kannattaa huomioida.

Tuttavapiiristä erosi viime vuoden sisällä neljä 40-50-vuotiasta pariskuntaa. Joukossa oli sellaisiakin, joiden ero tuli ihan puun takaa ainakin toiselle osapuolelle. Sitten oli ollut sellaisiakin, joilla tuntui "aina" menneen huonosti ja elo oli jatkuvaa riitelyä. Siinäkin suhteessa ero tuli sitten puun takaa toiselle osapuolelle, kun ilmeisesti hän ajatteli, että koska oli kärsitty suunnilleen aina, niin toinenkaan ei koskaan irtautuisi kyseisestä liitosta.

Minäkin vannoin meneväni naimisiin elämässäni vain kerran. Vähättelin eronneita ihmisiä, koska koin oman päättäväisyyteni ja sitoutumiseni olevan tarpeeksi vahvoja voimia pitämään avioliittoni hyvänä. Mielestäni elämä näytti minulle keskisormea tässä vaiheessa ja opetti kovalla kädellä sen, ettei elämää voi hallita liikaa. On pakko olla nöyrä ja luovuttaa ajoissa, ennen kuin tilanne pääsee liian pahaksi.

Taustastani voin kertoa sen, että rupesin vähitellen sietämään yhä epänormaalimpia asioita. Lopulta tilanne oli se, että tahdoin rakastaa miestäni niin paljon sekä pitää liittoni kasassa, että suostuin mieheni mielenterveysongelmista kumpuaviin vaatimuksiin olla poistumatta kotoa, olla sytyttämättä ollenkaan valoja kotiimme, olla reagoimatta hänen harhoihinsa sekä peittelemään hänen päihdeongelmiaan. Jouduin pelkäämään oman ja lasteni hengen puolesta. Sitten, kun en enää päässyt omalta pahoinvoinniltani nousemaan sängystä aamuisin tai nukkumaan peloiltani öisin, päätin tehdä muutoksen elämääni. Mies kieltäytyi avusta, joten minun oli pakko pelastaa itseni ja erota. Mies ei sulattanut tätä, vaan heitti minut ja lapset ulos ilman mitään vaatteita tai muita tavaroita, ja muisti myös kuolettaa pankkikorttinikin. Siinä pisteessä jouduin elämän opettamaksi niin rankalla tavalla, että olisin todennäköisesti reagoinut hyvin aggressiivisesti, jos minulle olisi tultu selittämään tahdon puutteesta aloittajan tavalla. Minä EN TAHDO menettää henkeäni avioliiton takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

Jokaisen pilven takana paistaa aurinko. Jokaisen talven jälkeen tulee kesä. Jokainen vaikeus on tehty voitettavaksi. Aina ei tarvitse miettiä, mitä hyötyä minulle tästä on. Yhteiseksi hyväksi kannattaa myös uhrautua ajoittain. Jos lujasti päättää pysyä yhdessä, miksi käyttäisi elämänsä kumppanin inhoamiseen, kun rakastaminen tekisi molempien elämästä mukavampaa.

Ihanan naiivia paskaa. No jokaisen paskan ympärillä on varmaan kultareunus ja silleen.

ja sinä olet nykyajan trendin mukaisesti kyyninen. Minä en ole. Minulla on päämääriä, joiden puolesta taistelen naiivisti viimeiseen hengenvetoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

Jokaisen pilven takana paistaa aurinko. Jokaisen talven jälkeen tulee kesä. Jokainen vaikeus on tehty voitettavaksi. Aina ei tarvitse miettiä, mitä hyötyä minulle tästä on. Yhteiseksi hyväksi kannattaa myös uhrautua ajoittain. Jos lujasti päättää pysyä yhdessä, miksi käyttäisi elämänsä kumppanin inhoamiseen, kun rakastaminen tekisi molempien elämästä mukavampaa.

Miten niin yhteiseksi hyväksi, jos ollaan onnettomia yhdessä ja voitaisiin molemmat elää mukavampaa elämää jos oltaisiin erillään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

koska kovin harva nykyään ajattelee niin, vaikka sinä ajattelet. avioliitto on yhtä useammalle lähinnä taloudellinen järjestely tai sopimusteknisesti järkevää. en itsekään solmisi koskaan tuollaista liittoa, jossa ollaan hamaan tappiin asti vaan tekisin sopimuksen vaan, jos se olisi järkevää. 

arvot ja maailma muuttuu. kaikille ei ole itseisarvo olla yhden ja saman ihmisen kanssa lopunelämää, kun ei kerran tarvitse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta nuo ovat mielenkiintoisia juttuja. Itse olin aviossa 20 v, ja luulin loppuun asti, ettemme koskaan eroa. Mies sitten löysi nuoremman, olisi pitänyt meidät molemmat, mutta se ei soinut hänelle.

Meillä oli harmoninen ja ihan hyvä avioliitto. Kun näitä artikkeleita olen lukenut, niin olen oppinut huomaamaan sen noidankehän, miksi avioliitto sitten päättyi. Ja nyt toisessa avioliitossani varon, että en lopeta puhumista ja ala myötäilemään liikaa. Ennen ajattelin olevani vain epäitsekäs, enää en.

Mutta ei avioliiton tarvitse olla hyvä jatkuakseen. Minun mielestäni pariskunnan pitäisi keskenään puhua enemmän vakaan tahdon merkityksestä ja lupauksesta tahtoa. Tästä pitäisi puhua ennen avioliittoa ja säännöllisesti avioliiton aikana. Ei avioliitto voi perustua sille, että ollaan yhdessä vain niin kauan kuin toinen miellyttää tarpeeksi, eikä ole liian ärsyttävä. Nyt en sano, että sinä teit väärin, vaan tämä asia pitää tehdä selväksi miehillekin. Jos media toitottaa tätä "eroriski"-näkökulmaa, eikä tuo esille sitoutumisen ja päätöksen tärkeyttä, vakaan päätöksen tärkeyttä ei välttämättä tule edes ajatelleeksi. Ajatellaan, että on normaalia ajautua tunteiden vietäväksi.

Ymmärrät varmasti kuitenkin, ettei kaikki läheskään näe asiaa niinkuin sinä ja sekin on ihan ok ja hyväksyttävää? Tärkeää on sopia liitto sellaisen ihmisen kanssa, jolla on samanlainen näkemys. Itsekin ajattelen eri tavalla ja en näe syytä jatkaa huonoa suhdetta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

Miksi se on itsesarvo mielestäsi? Mitä hyötyä on olla yhdessä hammasta purren ja molemmat toisiaan inhoten? Millaisen mitalin siitä saa?

Jokaisen pilven takana paistaa aurinko. Jokaisen talven jälkeen tulee kesä. Jokainen vaikeus on tehty voitettavaksi. Aina ei tarvitse miettiä, mitä hyötyä minulle tästä on. Yhteiseksi hyväksi kannattaa myös uhrautua ajoittain. Jos lujasti päättää pysyä yhdessä, miksi käyttäisi elämänsä kumppanin inhoamiseen, kun rakastaminen tekisi molempien elämästä mukavampaa.

Ihanan naiivia paskaa. No jokaisen paskan ympärillä on varmaan kultareunus ja silleen.

ja sinä olet nykyajan trendin mukaisesti kyyninen. Minä en ole. Minulla on päämääriä, joiden puolesta taistelen naiivisti viimeiseen hengenvetoon.

Realismi on ollut muotia jo pitkään. Ymmärrän, että elämä voi yllättää. Ihmiset muuttuvat vuosikymmenten saatossa, nuoruudessa monet tekevät virheitä. Näitä virheitä voi sattua myös parinvalinnassa. Monet puolisot näyttävät todellisen luontonsa vasta saatuaan toisen nalkkiin. Myös puolison arvomaailma saattaa muuttua radikaalistikin. Sinä olet vapaa hakkaamaan päätäsi seinään halutessasi, mutta saarnasi on naiiviuden lisäksi ylimielistä monia painavasta aiheesta eronneita kohtaan. Tai no, uskon että he ennemminkin vain naurahtavat näille ideaaleillesi.

Aloittaja taitaa tarkoittaa sitä, kun jotkut avioparit eroavat ihan mitättömistä syistä, eivätkä edes yritä korjata liittoaan tai välejään. Kuin he pitäisivät avioliittoa vitsinä, eivätkä olisi valmiita tekemään mitään toistensa eteen.

Sitten on ihan eri asia ne tapaukset, joissa oma sietokyky on ylitetty, jolloin tietenkin pitääkin erota! Kaikki tekevät virheitä, avioliittokin saattaa olla sellainen. Mitä nopeampaa siitä silloin pääsee eroon, sen parempi.

Minusta kaikki erot ovat niin tapauskohtaisia että turha alkaa puimaan niitä yleisellä tasolla. On eri asia jos kaksi henkilöä sopivat oikeasti yhteen ja tuntevat kuuluvansa toisilleen, ja pitkän liiton jälkeen sitä ei haluaisi päättää noin vain pienien ongelmien takia, vaan yrittää taistella sen eteen, kuin taas tapaus missä kaksi ihmistä ovat rakastuneet ja maalailleet kuvaa yhteisestä elämästä samalla avioituen, ja havahtuvat rakastumisen hiivuttua siihen, että liitto ei toimi. Silloin ero on paikallaan!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse 25 vuotta HYVÄSSÄ avioliitossa eläneenä sanoisin kyllä, että ei se yhdessä pysyminen mikään itseisarvo ole. Yhdessä pitää olla siksi että siinä on hyvä olla. Jollei ole, eikä paremmaksi muutu niin en kannata kärsimään päättäväisesti.

Minun mielestäni se on itseisarvo. Aina ei tarvitse mennä hyvin eikä olla kivaa. Yhdessä voi ja kannattaa kärsiä. Ymmärrän, että ihminen on inhimillinen ja luovuttaa joskus, mutta minä ajattelen näin.

koska kovin harva nykyään ajattelee niin, vaikka sinä ajattelet. avioliitto on yhtä useammalle lähinnä taloudellinen järjestely tai sopimusteknisesti järkevää. en itsekään solmisi koskaan tuollaista liittoa, jossa ollaan hamaan tappiin asti vaan tekisin sopimuksen vaan, jos se olisi järkevää. 

arvot ja maailma muuttuu. kaikille ei ole itseisarvo olla yhden ja saman ihmisen kanssa lopunelämää, kun ei kerran tarvitse.

Ikävää, että nykyaika on niin itsekeskeistä ja pinnallista.