Entiset seurakuntanuoret, mitä teistä tuli?

Vierailija kirjoitti:

Tulin oikeesti uskoon. Jätin luterilaisen harhaoppikirkon ja liityin seurakuntaan jonka opit perustuu raamattuun ja aloin seuraamaan Jeesusta.

Kerrotko mikä seurakunta?

Ammatiltani minusta tuli akateemisesti koulutettu pätkäduunari, työmarkkinoiden alisuoriutuva heittopussi.

Uskostani on kadonnut lapsenomaisuus ja vilpittömyys jo aikaa sitten. Lähinnä se on minulle jonkinlaista moraalifilosofiaa ja ontologiaa. Kitaraa soitan yhä. Vaimoni oli kiihkeä ateisti, kun rupesimme seurustelemaan. En sitten pitänyt uskostani isompaa ääntä, mutta kerroin, että sellainen on. Nyt hän on pappi. Minä välttelen yhä uskonasioista puhumista.

Seksuaalisuuteni usko ei suoranaisesti vaikuta. Ensimmäinen seksikumppanini oli seurakuntanuorista löytynyt hiukan nuorempi tyttö, jonka kanssa seurustelin pari vuotta. Olen fetisisti, jos silläkään nyt mitään tekemistä seurakunnan kanssa on. Kiihotun pissaleikeistä ja käytän naistenvaatteita.

Poden kaksisuuntaita mielialahäiriötä. Tai täsmällisemmin: diagnoosi muuttuu aina kun lääkäri vaihtuu. Minua ei ole kukaan pelotellut helvetillä, eikä lähisuvun uskovaiset rajoittaneet minua uskon perusteella mitenkään, kun olin lapsi ja nuori. Pikemminkin minulla oli enemmän vapauksia kuin ikätovereillani. Mieleni kraistaamista on siis turha perustella uskovaisella mummilla (terveisiä vain sinne ylempään todellisuuteen!), isällä tai veljellä.

Jos seurakuntanuorista jotain jäi arkeeni, niin säännöllinen rukoilu. Luen Isä meidän -rukouksen ja vaivun siitä ajatuksiini. Ei kai sitä oikein meditaatioksi voi sanoa, mutta jonkinlaiseksi rauhoittumiseksi kuitenkin.

Mietteissäni olen päätynyt siihen, että sekä uskovien että erityisesti ateistien käsitys Jumalasta on jotenkin liian suppea. Kiistaa käydään itse luodusta kuvasta, jossa on joku ukkeli pilven päällä. Maailman luonut Mahti lienee suurempi kuin ihminen käsittää - jos nyt ylipäätään uskoo ihmisjärjelle liian isojen asioiden mahdollisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikisinkku. Vielä sinnittelen uskonsyrjässä kiinni, mutta välillä tekee tiukkaa selvitä ihan tavallisesta arkipäivästä, kun ei edes halausta saa. Ystäviä on paljonkin, mutta eihän se ole sama asia. Kuten tiedätte. Ei-uskovainen mies minua tuskin huolii, ja niitä uskovaisia ei ole tarjolla. Vaikea keksiä ratkaisua tähän ongelmaan.

Muuten menee hyvin :).

Miksi ei-uskovainen mies ei voisi sinua huolia?

No kukapa ei-uskovainen mies ottaisi uskovaisen 30+ neitsytnaisen? Ja odottaisi sen seksin kanssa avioliittoon? Niinpä...

Eli siis olet hihhuliuskovainen? No juu en minäkään sitten, mutta ihan tavan uskovaisen voisin kyllä ottaa, jos ei siis hihhuloisi kotona (eikä mielellään muuallakaan) ja pitäisi uskonasiansa omana asianaan, eikä tyrkyttäisi niitä muille. Toki voisin uskonasioista keskustella ja niistä tulisikin varmaan ihan mielenkiintoisia keskusteluja. Niin ja 30+ vuotias neitsytnainen minulle kyllä kelpaisi :)

No en sanoisi itseäni hihhuliksi. Käyn yhteiskristillisessä seurakunnassa ehkä kerran kuussa. Tykkään lukea ja pohdiskella uskonasioita. Koen että Jumalalla on hyvät elämänohjeet - ja siksi tuota seksiä haluaisin säästää avioliittoon. En tyrkytä, mutta vastaan jos kysytään. Mutta vaikeahan sellaista on täysin piilossa pitää, enkä menisi omassa kodissani aina vaatekomeroon piiloon Raamattua tai jotakin teologista kirjaa lukemaan, ettei vain mies ahdistuisi... Siispä uskonkin, kuten sanoin, ettei täysin ei-uskovainen minua huolisi.

No kyllähän se aika hardcore meiningiltä vaikuttaa, jos ihan oikeesti joidenkin parituhatta vuotta vanhojen paimentolaisten nuotioturinoitten perusteella pihtaa itseään avioliittoon, jota ei kenties edes koskaan tule.

Mikä on yhteiskristillinen seurakunta? Onko se jotain hellareiden touhuja?

Ei vaan seurakunta joka ei "tunnusta" minkään varsinaisen kirkkokunnan oppeja. Ei hellarien eikä katolisten eikä minkään muunkaan, vaan kokoukseen voi tulla kuka vaan mistä taustasta vaan. Kyseessä on semmoinen rauhallinen jumalanpalveluksen ja kokouksen välimuoto. Kiva juttu etenkin näin ulkomailla, hyvä paikka tavata uusia ihmisiä... Paitsi niitä sinkkumiehiä :).

Hups, lähti vastaus liian aikaisin. Tuosta toisesta pointistasi sen verran että koen että pihtaamisen sijaan kyse on minun henkilökohtaisesta arvostani: arvostan koko elämän avioliittoa, mieluiten vain yhtä seksikumppania, virallista ja juridista sitoutumista siihen kumppaniin. En halua jakaa tuota kaikista intiimeintä asiaa monen ihmisen kanssa. Siksi olen ajatellut että säästäisin avioliittoon. Mutta olisin valmis neuvottelemaan asiasta (voihan elämässä mennä monikin asia eri tavalla kuin suunnitteli, myös se avioliitto).

Eli hippasen joustoakin saattaisi löytyä, hyvä hyvä ;)

Mutta mites sen miehen pihtaamisen/pihtaamattomuuden kanssa olisi? Kelpaisko tällanen vähän kokeneempi uros, vai pitäiskö olla ihan ehta neitsyt tälläkin puolella?

Vierailija kirjoitti:

52: en tarkoittanutkaan että joutuisit odottamaan parikymmentä vuotta vaan ettet todellakaan ole mikään vanha etkä ikisinkku!

Ei sitä kuule koskaan tiedä milloin se elämä yllättää iloisesti. Ja arvaa mitä: mäpä rukoilen et Jumala johdattaisi tän asian kanssa ja veisi sitä eteenpäin ja antaisi oikean miehen tulla elämääsi <3

Siunausta!

Kiitän! Tässä oli mukavimmat sanat mitä olen pitkään aikaan keneltäkään kuullut. Hyvää yötä sinne jonnekin Suomeen täältä kaukaa :).

Yläasteen opettaja. 25-vuotiaaksi asti olin tosi aktiivinen srk-ihminen, mutta uskonnollisuudessani oli jälkeenpäin ajateltuna epäterveen itsekriittisiä piirteitä, jotka liittyivät masennukseen. En syytä siitä mitenkään seurakuntaa, mutta etäisyyttä uskonasioihin otin kuitenkin. Nykyisin edelleen uskon, mutta paljon lempeämmällä ja avoimemmalla tavalla kuin silloin idealistisena nuorena.

En ollut mikään aktiivinen uskova nuori, mutta luterilaisen kasvatuksen saanut! Usko Jumalaan ja Jeesukseen on pitänyt, vaikka välillä tuli kapinoitua ja kipuiltua! Ilman uskoa ei tässä maailman mielettömyydessä jaksaisi. Tein töitä eri seurakunnissa ja lopulta löysin kutsumukseni kirkon ulkopuolelta. Olen tavallinen kirkollisveroja maksava, hyvyyden voimaan uskova ja kirkonpenkissä istuva luterilaisen kirkon jäsen! Usko on pelastanut minut monelta vaikeuksiakin on ollut kuten kaikilla. Itselläni on liuta kummilapsia ja omille lapsille olen opettanut iltarukouksen ja kertonut omasta vajavaisesta uskostani...saaneet tehdä omat valintansa seurata ristiä! Se ei ole helppo tie, mutta minulle se on elämä myrskyävällä merellä!

Aikuisviihdechatin operaattori.