Vahinkoraskaus, miten olette selvinneet henkisesti?

Olihan se aivan kamalaa, kunnes sain ajan keskeytykseen, ja senkin jälkeen oli piinallista odottaa. Kun toimenpide oli ohi, olin niin helpottunut että itkin.

Minusta asia on yksinkertainen. Jos ei halua lasta, tekee abortin, ja jos haluaa lapsen, ei tee. Järjellä ajatellen asia on näin, ja mitään uskonnollisia harhoja ei tähän kannata sotkea. Joku muu voi ajatella toisella tavalla, mutta itse on kiitollinen omasta rauhallisuudesta ja järkevuudestäni tässä asiassa. Muuten voisin olla jumissa tilanteessa, jota en ollenkaan halunnut.

Ei todellista syytä? Se, ettette missään tapauksessa haluaa enää lapsia, ei ole todellinen syy? Sinun pitää rangaista nyt itsesi lisäksi vielä jotakin hypoteettista lasta, ja pakottaa hänet syntymään? Aika kiero moraali.

Olin lapseton 30-vuotias ja tieto vahinkoraskaudesta oli kyllä kuin kylmää vettä naamalle. Meillä oli asiat aika hyvin avomiehen kanssa mutta ei oltu suunniteltu perheenlisäystä vähään aikaan ja mulla oli suuriakin urasuunnitelmia lähitulevaisuudelle.

Mietin perusteellisesti asiaa kaksi-kolme viikkoa ja päätin että pidän lapsen ainoastaan jos avomies on halukas isäksi. Hän sitten oli mutta mä en oikeastaan koskaan päättänyt että HALUAN pitää lapsen, mä vaan päätin pitää. En kokenut missään vaiheessa erityistä iloa äidiksi tulosta ja puolessa välissä raskautta iski sitten raskausmasennus aikamoisella volyymillä ja viimeisen kolmanneksen oireilin hyvinkin voimakkaasti. Raskaus meni yliajalle ja saatoin löytää itseni toivomasta että vauva on kuollut kohtuun eikä mun sittenkään tarvitse ryhtyä äidiksi. Sitten kun vauva syntyi mun olotila muuttui ihan parissa päivässä, joku kamala taakka oli repäisty harteilta ja tuntui että kaikki se mitä olin pelännyt aiemmin oli ihan mitätöntä. Rakastuin vauvaan ja mun ja isän suhde oli kukoistavimmillaan kuin koskaan aiemmin. Terapian myötä tajusin että olin pelännyt tosi pitkälti niitä ulkoisia odotuksia ja kanavoinut kaikkia omia lapsuuden traumoja ja irrationaalisia pelkoja kuitenkin aika luonnolliseen asiaan - lisääntymiseen.

Sun kohdallasi miettisin kuitenkin asiaa siltä pohjalta että sä olet jo rakastava äiti kolmelle. Neljä lasta on aina enemmän kuin kolme ja jos oot jo ehtinyt asettautua ajatukseen että tää 10kk oli viimeinen kerta pikkulapsivaihetta niin mä ainakin ottaisin raskauden keskeytyksen ihan oikeutettuna vaihtoehtona. Vaikka elämässä tekisi vastuuttomia ratkaisuja niin ei pidä elää minkään syntimoraalin mukaan että niistä pitää sitten kantaa vastuu vaikka se taakka olisi liian painava. Etenkin jos sua jo nyt ahdistaa niin en usko että ahdistus helpottaa ihan parissa vuodessa kun elämäsi on taas pitkälti imettämistä, pyykinpesua ja yksinkertaisten asioiden opettelua taas uuden ihmisen kanssa. Mun mielestä sun kannattaisi mielummin keskittyä ajattelemaan elämääsi viiden vuoden päähän jolloin nykyisistä pieninkin on jo eskarilainen. Oot vasta 42-vuotias ja voit elää pikkuhiljaa jo itsellesi. Ei äitiyden pakottavaan ylläpitämiseen.