Huonosta kohtelusta ylitse pääseminen?

Itseäni helpotti se, että aloin tietoisesti tehdä asioita, jotka ovat itselleni hyväksi. Hoidan ulkonäköäni ja urheilen. Tunnen näistä onnistumista ja se saa minut näkemään itseni myönteisemmin. Olen joutunut/onnistunut vaihtamaan seuraa ja nyt tunnen, että myös sosiaalisesta elämästäni saan myönteisiä asioita. On mukava viettää iltaa seurassa, jossa ei ole piilovittuilun kohteena. Seuraavana päivänä olo on rento eikä mielessä pyöri pahat sanat edelliseltä illalta. Joskus vielä tulee mieleen entiset "kaverit", mutta aika ja täydellinen etäisyys on tehnyt tehtävänsä. Kun kalenteri alkaa täyttyä suunnitelmista, joihin yksikään kiusaaja ei kuulu, tulee varma olo.

Vierailija kirjoitti:

18 jatkaa. Itsevihasta/itsesäälistä pääsee eroon vain vihaamisen kautta. Eli suuntaa viha itsestäsi ulospäin. Älä kuitenkaan toimi sen mukaan, vaan kirjoita säti, pura viha.

Usko pois - se loppuu. Voi mennä viikkoja, mutta sinun pitää saada se ulos. Ja varo, ettet luiskahda takaisin itsevihaan.

Olen todella kova itseäni kohtaan - empatiaa riittää muille ja joskus liikaakin. Täytyy kokeilla kirjoittamista, kirjoittaa kirjeitä joita en koskaan tule lähettämään... Koska sekin on paha, että jos tämä asenteeni tulee estämään pitkällä aikavälillä luottamisen kaikkiin ihmisiin. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

T. 1 siis

Itseä ahdistaa myös. Jouduin vähentämään yhteydenpitoa erääseen ihmiseen joka kävi humalapäissään käsiksi, haukkui aina kun siihen tuli mahdollisuus, halusi tietää koko ajan kenen kanssa olen ollut jne. Nyt olen siis vähentänyt yhteydenpitoa mutta olen kuullut että nyt tämä ihminen tekee kaikkensa että saa minun maineeni mustamaalattua. Haukkuu minua muille, kertoo juttuja lapsistani ja perheestäni ym.

Olisiko minun vain pitänyt jaksaa olla tuon ihmisen lähellä?

Olen muuten ollut aina todella kapinallinen. Olen ajatellut aina, että teen niin tai näin se ei koskaan kuitenkaan kelpaa (suhteessa vanhempiini), ollut vuoroin alistaja ja alistettu. Tätä puijaamista on ollut koko elämäni ja se on kyllä vähän noloa myöntää. Imen kuin kärpäspaperi tietyn tyylisiä ihmisiä puoleeni. Sisäinen todellisuuteni on kuitenkin se, mikä se on...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

Niinpä, niinpä... Sinulla "riehaantumisella" ilmeisesti oli tosi hyvä vaikutus, kun suhtaudut terveemmin häpeään. Jos käyttäytyy ihmismäisesti ja toisia ajattelevasti ei harvemmin olekaan mitään hävettävää, ellei "oikeita" mokia lasketa. Lisäksi minulle on jäänyt se tunne, että olen aina yksin. Koska kukaan ei ole välittänyt ja jaksanut minua enää puolustaa, koska vanhemmillani oli omat ongelmansa. Ja tämä on johtanut siihen, että en itse ole osannut arvostaa itseäni tarpeeksi. Tällaiset ihmiset ovat lottovoitto omia etujaan nyhtäville, egokeskeisille ihmisille. Kun aina tulee saamaan mitä haluaa, koska toinen haluaa miellyttää ja kelvata edes kerran elämässään jollekin.

Suosittelen muuten myös Ben Malisen häpeästä kertovia kirjoja. Olen lukenut vuoden sisään varmaan n. +50 ihmissuhteista, itsetunnosta ja mielenterveydestä yleisesti kertovia kirjoja. Myös tunne lukkosi -kirja auttoi ajatuksissa, mutta olen silti jäänyt jotenkin vaille niitä konkreettisia neuvoja ja ohjeita, vaikka tietysti tunne lukkosi -kirjassa niitä sivuutetiinkin...

Vierailija kirjoitti:

Itseä ahdistaa myös. Jouduin vähentämään yhteydenpitoa erääseen ihmiseen joka kävi humalapäissään käsiksi, haukkui aina kun siihen tuli mahdollisuus, halusi tietää koko ajan kenen kanssa olen ollut jne. Nyt olen siis vähentänyt yhteydenpitoa mutta olen kuullut että nyt tämä ihminen tekee kaikkensa että saa minun maineeni mustamaalattua. Haukkuu minua muille, kertoo juttuja lapsistani ja perheestäni ym.

Olisiko minun vain pitänyt jaksaa olla tuon ihmisen lähellä?

Ei. Itsestä tietysti tuntuu, että on "paha ihminen". Mutta oikeasti: olet arvokas ja luotettavan ja turvallisen seuran arvoinen ihminen. Sinulla on oikeus valita täysin vapaasti kenen seurassa aikaasi vietät - ystävyyssuhteet ovat vapaaehtoisia. 

Tuttu juttu, että kohtaat haukkumista. On silti hyvä tietää, että yksikään normaali ihminen ei suhtaudu tuolla tavalla ihmissuhteen viilentymiseen. Kun mietin kaikkia oikeasti mukavia tuntemiani ihmisiä, on heillä kaikilla taustalla jotain ihmissuhteiden päättymisiä (kellä nyt ei), mutta heillä ei ole ollut tarvetta mustamaalata tai edes haukkua henkilöä takanapäin. ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

Niinpä, niinpä... Sinulla "riehaantumisella" ilmeisesti oli tosi hyvä vaikutus, kun suhtaudut terveemmin häpeään. Jos käyttäytyy ihmismäisesti ja toisia ajattelevasti ei harvemmin olekaan mitään hävettävää, ellei "oikeita" mokia lasketa. Lisäksi minulle on jäänyt se tunne, että olen aina yksin. Koska kukaan ei ole välittänyt ja jaksanut minua enää puolustaa, koska vanhemmillani oli omat ongelmansa. Ja tämä on johtanut siihen, että en itse ole osannut arvostaa itseäni tarpeeksi. Tällaiset ihmiset ovat lottovoitto omia etujaan nyhtäville, egokeskeisille ihmisille. Kun aina tulee saamaan mitä haluaa, koska toinen haluaa miellyttää ja kelvata edes kerran elämässään jollekin.

Suosittelen muuten myös Ben Malisen häpeästä kertovia kirjoja. Olen lukenut vuoden sisään varmaan n. +50 ihmissuhteista, itsetunnosta ja mielenterveydestä yleisesti kertovia kirjoja. Myös tunne lukkosi -kirja auttoi ajatuksissa, mutta olen silti jäänyt jotenkin vaille niitä konkreettisia neuvoja ja ohjeita, vaikka tietysti tunne lukkosi -kirjassa niitä sivuutetiinkin...

Sen verran mitä olen netistä tunnelukoista lukenut niin tiedän ainoan oikean ratkaisun minulle olevan jos ja kun törmään ihmiseen, jolla on oikeutuksen tunnelukko juosta ja kovaa... Muuten vanha mekanismi aktivoituu. T. 1

Oikeutuksen tunnelukko yhdistettynä minun kaltaideen, jolla ei ole koskaan ollut oikeutusta edes omiin tunteisiin on katastrofi. Tätä tarkoitin. T. 1

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

Niinpä, niinpä... Sinulla "riehaantumisella" ilmeisesti oli tosi hyvä vaikutus, kun suhtaudut terveemmin häpeään. Jos käyttäytyy ihmismäisesti ja toisia ajattelevasti ei harvemmin olekaan mitään hävettävää, ellei "oikeita" mokia lasketa. Lisäksi minulle on jäänyt se tunne, että olen aina yksin. Koska kukaan ei ole välittänyt ja jaksanut minua enää puolustaa, koska vanhemmillani oli omat ongelmansa. Ja tämä on johtanut siihen, että en itse ole osannut arvostaa itseäni tarpeeksi. Tällaiset ihmiset ovat lottovoitto omia etujaan nyhtäville, egokeskeisille ihmisille. Kun aina tulee saamaan mitä haluaa, koska toinen haluaa miellyttää ja kelvata edes kerran elämässään jollekin.

Suosittelen muuten myös Ben Malisen häpeästä kertovia kirjoja. Olen lukenut vuoden sisään varmaan n. +50 ihmissuhteista, itsetunnosta ja mielenterveydestä yleisesti kertovia kirjoja. Myös tunne lukkosi -kirja auttoi ajatuksissa, mutta olen silti jäänyt jotenkin vaille niitä konkreettisia neuvoja ja ohjeita, vaikka tietysti tunne lukkosi -kirjassa niitä sivuutetiinkin...

Sen verran mitä olen netistä tunnelukoista lukenut niin tiedän ainoan oikean ratkaisun minulle olevan jos ja kun törmään ihmiseen, jolla on oikeutuksen tunnelukko juosta ja kovaa... Muuten vanha mekanismi aktivoituu. T. 1

Olen tehnyt testin ja sain miltei kaikissa vahvan, paitsi oikeutus, uhrautuminen, kietoutuneisuus ja riittämätön itsekontrolli. Että kyllähän tässä varmaan jollekin terapeutille työsarkaa olisi :D

Tunnelukot ovat aika osuvia kuvaamaan niitä lapsuudessa syntyneitä malleja, esimerkiksi juuri huonosti kohtelusta: "Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin."

Sanoisin, että olen nykyisin uusiin ihmisiin tutustuessani valpas ja tunnistan sen millaisiin ihmisiin ei kannata sen enempää tutustua, mutta paha paikka on etteivät kaikkien piirteet tietysti tule esille heti ja oma käytös (alistuvuus) voivat vasta ajan kuluessa muokata ihmissuhdetta toimimattomaksi. Eri asia sitten miten lopulta kykenee toimimaan 'oikein' kun intuitio sanoo muuta ja omat mentaaliset mallit toista... ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Samaa mietin mitään lääkettä en ole keksinyt. Yritän useimmiten unohtaa. Ehkä olet oikeaan suuntaan menossa... Vihan käsittelyssä tuossa varmaan on kyse? Viha on välttämätön irti päästämiseksi. Itselläni on ollut vaikeuksia sallia itselleni vihan tunteita. Ja vihaamaton viha sitten synnyttää masennusta, lamaannusta, itseinhoa...

Minulla on vihan kanssa ongelmia ja masennustaustaa varmastikin osittain siitä johtuen. Olen tukahduttanut vihaa pitkään (kuten varmasti kaikki kynnysmatot), mutta voisiko joku neuvoa miten ja mihin sitä vihaa voisi purkaa? Nyt tuntuu, että kohdistan sen itseeni... Koska moitin itseäni koko ajan. Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan pikemminkin näkevät itsensä aina oikeutettuina kohtelemaan muita miten haluavat, saavuttaakseen omat tavoitteensa.

Toisaalta en tunne tarvetta raivota noille henkilöille. Tai no, tuolle yhdelle kyllä - viestini ei vain koskaan mennyt perille ja tästä syystä lopulta lähdin ihmissuhteesta. Varmaan oikeaan suuntaan olen menossa, mutta pelkään että katkeroidun lopullisesti itselleni ja muita kohtaan. ap

Ehkä yrität vielä kieltää tapahtuneen? Ts.haluaisit kieltää? Itse olen tullut siihen tulokseen, että vihaa tulee vain sietää. Siten se menee ohi aikanaan. Paha sanoa... Edelleen samassa veneessä. T. 1

Vihaa on pidetty lapsuudessani aina pahana asiana. Ei saa olla vihainen edes syystä ja sitä ei saisi näyttää. Koska siinä olisi jotain pahaa... On helpompaa olla olematta ja näyttämättä muille vihaa ja olla hiljaa, kritisoida ja inhota itseään. Mutta kyllä minä olen vihainen, tai minussa ainakin on vihaa, tällä hetkellä.

Miten kannattaisi suhtautua näihin ajatuksiin? Esimerkiksi jos vaikka tiskaan, voi mieleeni tulla nuo henkilöt ja automaattinen reaktio on "ei helvetti, miten huono ja tyhmä ihminen minä olen". Ja sitten ajatus siirtyy muualle, vaikka useimmiten jään mielessäni jankkaamaan liian pitkäksi aikaa noita ajatuksia. Nämä ajatukset ei ole hyödyllisiä yhtään. ap

Minäkään en ole saanut ilmaista vihaa vaikka aihetta todellakin olisi ollut. Se on sitä alistamista, kun kielletään vihan tunteet ja niiden ilmaiseminen. Sillekin varmaan on jäänyt lapsuudesta joku harras toive, mitä olet vaalinut. Etkä ole ikinä uskaltanut tätä toivetta ja tarvetta tuoda suhteissasi esiin, koska se on niin kipeä. Olen itse alkanut tajuta asiaa häpeän kautta. Tuo kuvaamasi tiskaus esimerkki kertoo minulle juuri tuosta häpeästä... Oma toive on niin "epäoikeutettu", on ollut ja on yhä, että siitä "kiinni jääminen" (itselle) ruokkii häpeäkierrettä. No, minä vedin sitten häpeän toiseen ääripäähän ja riehaannuin kolmenkympin kriisissäni ja aloin käyttäytyä täysin häpeämättömästi. Kunnes tajusin häpeän ja häpeämättömyyden olevan yksi ja sama... Saman asian kaksi eri puolta vain. Luin sellaisen jutun, missä puhuttiin häpeästä psyykkisenä lamauttajana ja aloin ymmärtää. Löydät sen Googlesta, kun kirjoitat 'häpeä psyykkisenä lamauttajana'. Mun häpeämättömyys kyllä johti siihen, etten tosiaankaan suostu häpeämään itseäni. Hävetköön muut jos minussa on jotain hävettävää..

Niinpä, niinpä... Sinulla "riehaantumisella" ilmeisesti oli tosi hyvä vaikutus, kun suhtaudut terveemmin häpeään. Jos käyttäytyy ihmismäisesti ja toisia ajattelevasti ei harvemmin olekaan mitään hävettävää, ellei "oikeita" mokia lasketa. Lisäksi minulle on jäänyt se tunne, että olen aina yksin. Koska kukaan ei ole välittänyt ja jaksanut minua enää puolustaa, koska vanhemmillani oli omat ongelmansa. Ja tämä on johtanut siihen, että en itse ole osannut arvostaa itseäni tarpeeksi. Tällaiset ihmiset ovat lottovoitto omia etujaan nyhtäville, egokeskeisille ihmisille. Kun aina tulee saamaan mitä haluaa, koska toinen haluaa miellyttää ja kelvata edes kerran elämässään jollekin.

Suosittelen muuten myös Ben Malisen häpeästä kertovia kirjoja. Olen lukenut vuoden sisään varmaan n. +50 ihmissuhteista, itsetunnosta ja mielenterveydestä yleisesti kertovia kirjoja. Myös tunne lukkosi -kirja auttoi ajatuksissa, mutta olen silti jäänyt jotenkin vaille niitä konkreettisia neuvoja ja ohjeita, vaikka tietysti tunne lukkosi -kirjassa niitä sivuutetiinkin...

Sen verran mitä olen netistä tunnelukoista lukenut niin tiedän ainoan oikean ratkaisun minulle olevan jos ja kun törmään ihmiseen, jolla on oikeutuksen tunnelukko juosta ja kovaa... Muuten vanha mekanismi aktivoituu. T. 1

Olen tehnyt testin ja sain miltei kaikissa vahvan, paitsi oikeutus, uhrautuminen, kietoutuneisuus ja riittämätön itsekontrolli. Että kyllähän tässä varmaan jollekin terapeutille työsarkaa olisi :D

Tunnelukot ovat aika osuvia kuvaamaan niitä lapsuudessa syntyneitä malleja, esimerkiksi juuri huonosti kohtelusta: "Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin."

Sanoisin, että olen nykyisin uusiin ihmisiin tutustuessani valpas ja tunnistan sen millaisiin ihmisiin ei kannata sen enempää tutustua, mutta paha paikka on etteivät kaikkien piirteet tietysti tule esille heti ja oma käytös (alistuvuus) voivat vasta ajan kuluessa muokata ihmissuhdetta toimimattomaksi. Eri asia sitten miten lopulta kykenee toimimaan 'oikein' kun intuitio sanoo muuta ja omat mentaaliset mallit toista... ap

Jep... En ole yhtään yllättynyt, että viittasit tuossa lopussa epävarmuuteen... Mitä muuta voisi olla kuin epävarma jos sisällä on niin vinoutunut malli? Epävarmuus pitää selättää, koska epävarmuudessa ei koskaan(!!!) ole varmuutta! 1

Vierailija kirjoitti:

Itseäni helpotti se, että aloin tietoisesti tehdä asioita, jotka ovat itselleni hyväksi. Hoidan ulkonäköäni ja urheilen. Tunnen näistä onnistumista ja se saa minut näkemään itseni myönteisemmin. Olen joutunut/onnistunut vaihtamaan seuraa ja nyt tunnen, että myös sosiaalisesta elämästäni saan myönteisiä asioita. On mukava viettää iltaa seurassa, jossa ei ole piilovittuilun kohteena. Seuraavana päivänä olo on rento eikä mielessä pyöri pahat sanat edelliseltä illalta. Joskus vielä tulee mieleen entiset "kaverit", mutta aika ja täydellinen etäisyys on tehnyt tehtävänsä. Kun kalenteri alkaa täyttyä suunnitelmista, joihin yksikään kiusaaja ei kuulu, tulee varma olo.

Miten nuo entiset kaverit ovat suhtautuneet sinuun vai näetkö heitä enää ollenkaan?

Voi hyvä ihme  nyt.

GET OVER IT, naiset. Kannattaako iänkaikkisia märehtiä.

Keinoja:

Yhteydenpidon vähentäminen. Oletko ajatellut, kenen aloitteesta yhteydenpitoa tapahtuu? Haetko yhteyden hakemisella sitä puuttuvaa hyväksyntää? Ei ole väärin, jos et soittele tai käy, jos kohtaamiset tuottavat vain pahaa oloa.  Tämä on auttanut itseäni kovasti.

Tilanteen yläpuolelle asettuminen. Monesti yritän peilata kokemaani "päivänvalossa" ja se paljastaa, kuinka idioottimaista jonkun käytös oikeasti on. En lähde provosoitumaan vaan mietin, että toinen on sillä tavalla heikko, että sortuu näihin.

Hyvien puolien etsiminen. Mitä olet oppinut tästä casesta? Jos olisit näiden ihmisten kanssa paremmissa väleissä, mitä voittaisit? Oikeasti? (Käytöksellään ja asenteellaan nämä kertovat paljon itsestään enkä todellakaan haluaisi olla näiden kanssa bestiksiä). Tuossa nokkimisessa, mitä kohtaat, saattaa olla pääosa kateuttakin. Sinä sinkku, hän perheellinen. Kenties vapaa-aika ja vapautesi aiheuttaa kovaa ahdistusta ja se että voit satsata itseesi.

Lopeta se miellyttämisen yrittäminen. Ei tarvitse nähdä niin paljoa vaivaa, jos et kelpaa. Anna olla. Lähetä synttärilahjan sijasta vain kortti. Jne.

Puhu jollekin. Itse löysin ihanan vertaistukihenkilön, jolla on samantyyppisiä kokemuksia. On auttanut. Tämä netissä kirjoittelukin auttaa :) Löytyisikö foorumeita asiallesi?

Aika parantaa. Olen kärsinyt huonosta kohtelusta pitkään. Jotenkin homma on viime aikoina kääntynyt tätä toista ihmistä vastaan. Kiusa muuttuu farssiksi ja osaan naureskella asioille. En jaksa enää kelata juttuja niin loputtomiin kuin aiemmin. Minulla on parempaakin seuraa.

Mutta oikeasti nämä ovat vaikeita juttuja ja olen esm. lukenut asioista paljon. Vaikka kirjoitinkin hiukan kepeään sävyyn, nämä asiat ovat olleet minulle raskaita.

Mitäpä, jos siitä toisesta on tuntunut, että on SUN kynnysmattosi!? :D

"Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan"..

Mistä sä sen tiedät!?

Mua ärsyttää tekstissäsi se, ettet tunnu ollenkaan miettivän asiaa myös sen toisen osapuolen kannalta.

Ihan vatsassa kääntää tuollainen itsesääli.

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää tekstissäsi se, ettet tunnu ollenkaan miettivän asiaa myös sen toisen osapuolen kannalta.

Minä en aio täällä antaa muille samoista ongelmista kärsiville sitä kuvaa, että ihmissuhteissa olisi esim. hyväksyttävää lähettää vaikkapa haukkumakirjeitä (olen näitä saanut alussa kuvailemaltani toiselta henkilöltä) ilman hyvää syytä. Huonon käytöksen sietämisessä ei ole mitään tervettä.

Enkä ala puolustelemaan sen kummemmin tuollaista tehneitä ihmisiä av:lla. Ylipäänsä koko ketjun pointti ei ole kuin päästä yli asiasta ja epämiellyttävien ihmisten aiheuttamista ongelmista. Peace, ap

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä, jos siitä toisesta on tuntunut, että on SUN kynnysmattosi!? :D

"Nuo henkilöt eivät moiti itseään, vaan"..

Mistä sä sen tiedät!?

Et näytä käsittävän lainkaan ihmissuhteiden dynamiikkaa. Mistäkö tiedän? Koska he ovat aina asettaneet itsensä minun yläpuolelleni. Minun pitäisi olla ollut aina saatavilla, aina suostuva näkemisiin, ei koskaan haittaa jos HE peruvat tapaamisia tai haluavat siirtää, mutta eivät voi ymmärtää jos itse teen samaa heille.

En pidä itseäni täydellisenä ja olen tehnyt paljon virheitä itsekin, tietysti. Ei se inhimillisyys silti tee olemattomaksi minun omaa oikeuttani valita seurani ja kohdistaa aikani sellaisiin ihmisiin, joiden seurasta nautin. Kaikilla on sama oikeus.

Sitäpaitsi oikeissa ystävyyssuhteissa saatu kritiikkikin on rehellistä ja rakentavaa - ei tuhoavaa tai manipuloivaa. ap