Tuleeko minusta koskaan ihmistä?

Olen 27-vuotias ännännen vuoden opiskelija vailla hajuakaan valmistumisaikataulusta. Totta puhuen, todennäköisesti keskeytän opintoni, mikäli en saa pääainetta vaihdettua. Käyn töissä, minulla on koira. En jaksa motivoitua mistään, en keskity edes television katseluun. Elämääni piinaa suunnattomuus ja persoonaani alemmuudentunto ja häpeä. Minkäänlainen järjestyksen ylläpitäminen on minulle mahdotonta, pakon edessä taivun. Yritän seurustella, koska silloin yritän pitää paikat järjestyksessä ja tiskialtaan tyhjänä, koska en halua olla ällöttävä pettymys. Olen tässä suunnitellut siivouksen aloittamista noin viikon. Ruokaa olen tehnyt viimeksi viikko sitten. Paitsi koiranruokaa.

Pitäisi tehdä yksi tentti ennen kuun loppua- olen tähän mennessä lukenut alle puolet tenttialueesta, enkä siitäkään juuri muista mitään. En tiedä, olenko liian tyhmä yliopistoon. Oli miten oli, yliopisto-opiskelun vapaus ei sovi minulle ollenkaan. Läsnäolopakottomuus merkitsee, etten edes ajattele luennon tekevän lovea työviikkooni. Kurssit jäävät roikkumaan, koska ei ole enää perinteisiä tenttipäiviä, ja tenttimisajat saattavat olla jopa vuosia. Kävin opintopsykologilla puhumassa aiheesta, mutta olen liian laiska hyötymään hänen hyvistä vinkeistään.

Harrastan luovia asioita yksin ja ryhmässä. Haluan ottaa enemmän vastuuta projekteissa, mutta itseni vähättely asettaa minut välittömästi pahnan pohjimmaiseksi, eikä minua kuunnella, eikä minulle anneta vastuullisia tehtäviä. Alennan muiden odotuksia, jottei minun tarvitsisi nolata itseäni epäonnistuessani.

Söin joskus mielialalääkkeitä, mutta koen, että serotoniiniaineenvaihduntaan vaikuttavat lääkkeet eivät ole minulle hyödyllisiä. En uskalla kuitenkaan ehdottaa lääkärille kokeiltavaksi dopamiinin eritykseen vaikuttavaa lääkettä, koska en halua kuulostaa siltä, että olen diagnosoinut itselleni Googlen avulla keskittymishäiriön, koska siitä ei ole kysymys.

Kaiken tämän vuodatuksen pohjimmainen syy on huoli siitä, että minusta ei koskaan tule järkevästi käyttäytyvää, rutinoitunutta, normaalia aikuista ihmistä. En uskalla ajatellakaan lasten hankintaa, koska pelkään pilaavani synnyttäväni maailmaan samanlaisia epäonnistuneita alisuoriutujia.

Onko kohtalotovereita tai kannustavia selviytymistarinoita?