Miten hitossa eroon tästä yksinäisyydestä

Olen ollut jo jonkun aikaa ahdistunut ja syitä on etsitty vaikka mistä. Yleisesti ottaen kaikki on mainiosti, enkä koe olevani masentunut, mutta olo on tyhjä ja surullinen. Minulla on hyvä mies, joka on myös ystäväni. Nauramme yhdessä ja koen pystyväni puhumaan hänelle kaikesta. Olemme olleet yhdessä 9 vuotta, joten joskus on aikoja jolloin väsymys ja stressi nuivettaa huumorin meidän väliltä ja asioista tulee helpommin kinaa. Sitten on myös siskoni, jolle voin puhua kaikesta, mutta hän on minua hyvin paljon nuorempi ja elää elämänsä vilkkainta aikaa. Hän ei tykkää puhua puhelimessa ja nähdään hänen elämäntilanteensa takia harvoin. Muita ystäviä minulla ei ole. Tuttavapiirini on aika laaja, minulla on paljon kavereita, mutta vuosien yrityksistä huolimatta en ole onnistunut saamaan kenestäkään sydänystävää.

Nyt olen reilun vuoden ikäisen lapsen äiti ja yksinäisyys on hirvittävä. En pysty jakamaan mielestäni tarpeeksi tuntojani tästä ajasta mieheni kanssa, eikä minulla ole ketään muuta. Mieheni kyllä yrittää parhaansa tukea minua, mutta hänellä on omat harrastuksensa, kaveripiirinsä, työnsä ja elämänsä. Hänellä on hyviä ystäviä, joiden kanssa käy harrastuksissa, keskustelee isäjuttuja ja joiden seurassa kokee olonsa rentoutuneeksi. Haluaisin itselleni vastaavaa naisystävistä. En harmikseni odotusaikana ottanut osaa Facebookin äitiryhmissä, joissa olisin voinut saada ystäviä samassa elämäntilanteessa olevista. Nyt "kesken kaiken" mukaan heittäytyminen tuntuu hassulta, enkä oikein tiedä sopivaa ryhmääkään. Käyn perhekahviloissa, leikkipuistojen tapahtumissa ja kerhoissa vauvan kanssa viikoittain. En tiedä onko vika minussa, kun suhteet jäävät etäisiksi. Parin äiti-ihmisen kanssa olen onnistunut tutustumaan lähemmin, mutta kumpikin tekee jatkuvasti ohareita, mikä tuntuu kauhean isolta asialta tämän yksinäisyyden keskellä. Minua kiusattiin ala- ja yläasteella ja olen miettinyt voisiko sillä olla jotain tekemistä asian kanssa, että koen itseni niin helposti ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi, enkä osaa luoda syviä ihmissuhteita näiden perhesuhteiden lisäksi.

Täytän elämäni menoilla, treffeillä näiden hyvän päivän tuttujen kanssa, taiteella ja harrastuksilla, mutta kaipaan nyt lapsiarjen keskellä raastavasti ihmistä, kenen kanssa voisin nauraa, puhua syvällisiä, itkeä, kokea vertaistukea ja ihan vaikka vaan olla hiljaa! En tiedä voinko sanoa olevani yksinäinen kun ympärilläni on ihmisiä, mutta vain kahden kanssa koen oloni oikeasti rentoutuneeksi. Ymmärtääköhän kukaan näitä tunteita? Onko tällaisia ihmissuhteita edes mahdollista luoda enää vanhemmalla iällä?