Tuliko elämästäsi sellaista kuin nuorena suunnittelit tai haaveilit?

No ei todellakaan, ei sinne päinkään :D

Kyllä tuli. Kaikki tavoitteet ja haaveet on saavutettu. Jotain kaipaan nyt, mutta mitä? Klassinen keski-iän kriisi. Järki kuitenkin päässä, en ala holtittomasti sekoilemaan.

Haaveilin nuorena näyttelijän urasta ja olin ihan varma, että sinnikkäällä yrittämisellä haaveeni toteutuu. Sitten parikymppisenä se haave vain...katosi. En enää halunnutkaan näytellä. Ei kiinnostanut. Päädyin ihan toisen alan hommiin ja olen onnellinen. Mutta ei tämä samanlaista elämää ole kuin mistä nuorena haaveilin.

Ei ollenkaan. Miesvalinta meni poskelleen täälläkin. Lisäksi alalla, jolle opiskelin, ei ole nykyisin töitä lainkaan. 

Minulla tuli huomattavasti parempaa, mutta olinkin nuorena todella ahdistunut ja masentunut, joten se väritti ajattelua.

Tuli. Halusin naimisiin ihanan miehen kanssa ja perheen, sain ne. Pääsin myös opiskelemaan sinne minne halusin ja olen alalla josta pidän. :) Ei tosin olisi uskonut teini-iässä että saan näistä toteutettua mitään, olin masentunut ja katkera koulukiusaamisen vuoksi. Nyt olen kolmekymppinen ja onnellinen.

Mä olisin yhden pojan menestynyt yh-äiti joka asuisi upeassa kattohuoneistossa Tampereen keskustassa.

Ei mennyt siis ihan suunnitelmien mukaan kun oikeasti olen kolmen lapsen äiti ydinperheessä, asutaan ihan maan tasalla ja minulla kaksi matalapalkka-alan koulutusta. Eikä edes asuta Tampereella!

En valita vaikka joskus haaveilenkin siitä että olisin yksinhuoltaja ja lapsia olisi vaan se yks :D

Tuli, mutta en silti pidä siitä.

Jos miettii, mitä pienenä ajattelin siitä, mitä haluaisin tehdä isona, niin kaikki on toteutunut, enkä edelleenkään osaa kuvitella parempaa ammattia. Itse asiassa nuorempi minä ihailisi minua suunnattomasti.

Silti ei ihminen voi olla tyytyväinen. Se on ihmisiin sisäänrakennettuna. Siinä vaiheessa, kun kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä loppuu kaikenlainen kehitys.

Ei todellakaan. Alavalinta virheellinen, kuten myös lähes kaikki muutkin valinnat.

Nykyinen elämäni on sellaista, jollaisen toivoin ja kuvittelin teininä saavani. On kaksi lasta, aviomies, oma kerrostaloasunto ja työskentelen mieleisellä alalla. Tämä kaikki toteutui vain lähes kymmenen vuotta "aikataulusta" myöhässä.

Ajattelin teininä, että saisin lapset ennen kuin täyttäisin 27. Ensimmäinen lapsi syntyi todellisuudessa ollessani 34 ja toinen ollessani 36 :D

Minun ei koskaan pitänyt elää hurjaa nuoruutta tai muutenkaan hurjastella. Ei todellakaan, halusin tasaisen ja rauhallisen elämän. Kun olin ammattikoulun käynyt, sain elämäni muuttaneen päähän piston. Minulta loppui vuokrasopimus, enkä etsinyt uutta asuntoa. Myin lähes kaiken omaisuuteni ja ostin lentolipun Portugaliin niillä rahoilla. Vietin viisi vuotta kierrellen maailmaa ja tehden pikkuduuneja elääkseni. Ei ollut elämässä mitään pysyvyyttä, eikä rahaa juuri mihinkään. Ne olivat kuitenkin elämäni uskomattomimmat vuodet ja jälkikäteen en kertakaikkiaan ymmärrä mitä ajattelin lähtiessäni "lyhyelle reissulle". Hienoa oli ja hymyssä suon muistelen.

Tämä viesti taisi mennä vähän aiheen ohi, mutta tokkopa ketään haittaa.

Sama kuin ap:lla. Valitsin väärän miehen ja sen jälkeen kaikki on mennyt päin helvettiä.

Tuli parempaa kuin ajattelin. Olin aina syrjitty ja yksinäinen kouluaikoina. Nyt olen vaimo, äiti ja työssäni esimiesasemassa. Enpä olisi ikinä vaikeina nuoruusaikoina uskonut, että voisin joskus olla onnellinen.

Ei nyt mennyt ihan nappiin.. haaveilin urasta tutkijana..no, jaa tutkin kyllä kaikenlaista, mutta en laboratoriossa.. En halunnut lapsia lainkaan.

Nyt olen yhden maatilan emännän uran tehnyt, nyt kouluttautumassa uudelle alalle, enkä tutkijaksi, ei sinne päinkään, vaan nuorisotyöhön..ja se lapseton elämäkin on pelkkä haave, minulla on kuusi lasta jaloissani..

Olen eronnut ja elän kaukosuhteessa vallan ihastuttavan miehen kanssa..

Elikkä yksi väärä valinta vei haaveeni, mutta nyt olen tekemässä niitä uudelleen..eli se aloittajan väärä mies..mutta onneksi on vielä mahdollisuus kokea jotain uutta.

Parikymppisenä kuvittelin meneväni naimisiin ja saavani lapsia. Oletin myös saavani vakituisen työpaikan. Eipä käynyt mikään toteen. Hyvä ettei ainakaan ole avioeroa eikä lapsia. Velkani saan pian maksettua pois. Onni olisi ollut iso tiivis perhe, jossa isovanhemmat on mukana. Nekin meni ja kuoli. En enää suunnittele yhtään mitään. Päivä kerrallaan tässä mennään. Masentuneena teininä joskus , etten elä kolmekymppiseksi, mutta se raja ylittyi muutama vuosi sitten. Edes jotain positiivista.

No ei. En kyllä muista oliko mulla mitään suurta suunnitelmaa. Elämä on mennyt ihmeellisen tasaisesti ja hyvin. Sain hyvän opiskelupaikan, ihanan miehen, kiinnostavan työn ja suloiset lapset. En mä niistä ainakaan haaveillut. Ne ois ollu "liian aikuisia" asioita.

Olen tyytyväinen, vaikka joskus mietin erilaisia skenaarioita, miten olisi voinut mennä.

Joku hämärä mielikuva on, että mulla ois ollu haaveissa joku vanha puutalo, jota saisin remppailla. Right, niin kuin ois ikinä ollut aikaa mihinkään vanhojen idyllisten talojen remppailuun.

Eipä ole kuvittelemani/suunnittelemani laista.

Peruskoulu, erityisesti yläaste meni niin hyvin, että luulin hankkivani yliopistokoulutuksen ja mielenkiintoisen, arvostetun ja hyvin, tai edes kohtuullisesti palkatun työn. No lukio osoittutuikin paljon vaativammaksi kuin arvasinkaan, keskeytin kahden vuoden jälkeen. Vanhempieni vaatimuksesta siirryin seuraavana syksynä opistotason kouluun, he pelkäsivät, että jään kokonaan ilman koulutusta, jos vaikka perustan perheen nuorena, vaikka olen aina arvellut, että taidan pysyä lapsettomana ja ilman parisuhdetta (itse asiassa harvoja asioita, jotka toteutuneet!).

En jaksanut paneutua heti uuteen kouluun (nyt myöhemmin on tutkimuksissa löytynyt viitteitä oppimisvaikeuksista, mm. keskittymiskyvyn herpaantumista ja hidasta oppimista aiheuttavaa lyhyttä työmuistia).

Opiston sain kuitenkin käytyä, valitettavasti täälläpäin on saman koulutuksen saaneita valtavasti ja koska paikkakunta osin ruotsinkielinen ja minulla jo näin viisikymppisenä yhtä sun toista fyysistä kremppaa, ei hyvän työpaikan löytäminen ole helppoa - jotain, edes osa-aikaista, on kuitenkin melkein aina ollut. Olen vuosikymmenten aikana asunut (kurssien ja työn takia) muuallakin, joten terveisiä vaan kaikille, jotka luulevat asiallisen työpaikan noin vain otettavan.

Se on hyvin, että vanhempani ovat elossa ja hyväkuntoisia, sisarukset perheineen asuvat taas täälläpäin ja heillä menee hyvin ja että minullakin on jokunen oikea ystävä.

Sama nuori aikuinen en haluaisi enää olla, olin arka ja masentunut, voi kunpa olisin aiemmin saanut tietoa oppimisvaikeuksista ja niiden kanssa selviytymisestä, ehkä elämä olisi ollut edes vähän helpompaa.

Kuvittelin, etten ikinä voi olla kahta vuotta pitempään yhden miehen kanssa, mutta ihmeekseni olen onnistunut pysymään saman miehen kanssa pitkään. En oikeastaan haaveillut mitään ihmeellistä, joten tuntuu siltä, että olen saanut kokea kaikkea ihmeellisen hienoa. Jo opiskelemaan pääseminen ja töissä käyminen on ollut minulle onnenpotkuja. En kuvitellut saavuttavani yhtään mitään.

Tuli ja ei:) Sain hyvän keskiluokkaisen elämän (lähtöisin köyhästä mutta onnellisesta duunariperheestä), paljon lapsia, ihanan miehen, kauniin talon. Kaiken mitä ikinä haaveilinkin mutta lopulta eri miehen kanssa kuin  halusin. Silti onnellinen.

Saavutin kaiken mistä nuorena haaveilinkin! (esim. ulkomaille muutto, se mies jonka halusinkin ja henkisen tasapainon löytäminen) Ei uskoisi, sillä lähtökohdat ei ollut kovin lupaavat: Heikko taloudellinen toimeentulo, olematon turvaverkko ja rikkinäinen mieli. Sanoin haluavani paremman elämän ja minulle naurettiin, mutta mitenkäs se menikään että se parhaiten nauraa joka... :)

Kun saavuttaa haaveensa, niin elämä ei menetä merkitystään vaan saa sellaisen.

Musta piti tulla villiä rappioelämää elävä punkkari, no sitten aikuistuin ja musta tulikin tavallinen koulutettu äiti. Eli ei todellakaan, onneksi.