Kumman valitset: lapsettomuus vai yksinhuoltajuus?

No siis luulisin, että haluaisin joka tapauksessa lapsen ja toimisin tämän luuloni mukaisesti. Myöhemmin selviäisi että olin väärässä mutta no, toimiihan se näinkin.

Kysymyksesi ei vastaa otsikkoa, mutta vastaaan että ottaisin riskin lapsettomuudesta ennemminkin kuin hankkisin lapsen huonoon suhteeseen. Se olisi vääri jo lastakin kotaan. Ketään ei pidä tarkoituksella tehdä isättömäksi.

Lapsettomuus joka kerta. Amen. Vaikka ateisti olenkin.

Olen ollut molempia. Lapsettomana oli helpompaa ja rahat riitti paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut molempia. Lapsettomana oli helpompaa ja rahat riitti paremmin.

Olisi varmaan pitänyt lisätä, etten kuitenkaan vaihtaisi lastani pois, vaikka yksinhuoltajuudessa minulla ei enää omaa elämää ole olenkaan. Joskus haikailen lapsettomuutta josta lapsettomana kuitenkin kärsin ja jouduin käymään sitä rankasti läpi. Huomaan ettei tämä asia olekaan niin yksinkertainen.

Lapseton. Yh elämä on syvältä.

Lapsettomuuden

Nyt en ihan ymmärrä -tai jätät Ap -jotain, ehkä ymmärrettävästikin kertomatta. Mutta siis, eikö lähtökohtana pitäisi olla lapsen oikeus molempiin vanhempiin? - Eli vaikka lapsen mahd. isä tuntuisi juuri nyt kauniisti sanottuna idiootilta, niin hän saattaa haluta silti olla lapsenne isä...  Joten mieti haluatka jakaa vanhemmuuden hänen kanssaan vai ottaa riskin, että et mahd. saa lapsia koskaan. - Vaikka ei se automaatio ole kenenkään kanssa.  

En ikinä kestäis olla lapseton.

Ottaisin riskin. En näe mitään hyvää lapsissa.

T. 2 teinin äiti

Pelkän otsikon perusteella yksinhuoltajuuden, mutta en usko, että ap:n tilanteeseen yrittäisin lasta. Mieluummin vaikka aivan yksin klinikan avulla.

"En ikinä kestäis olla lapseton" Olen varmaan kylmä ja tunteeton ja kamala mies, kun minun on vaikea ymmärtää, että miksi joku saattaisi kestää olla lapsetn. Lapsia syntyy ja jos syntyy ja saapuu tähän maailmaan, mutta on mielestäni "hieman" pelottavaa, jos ja tai kun joku asettaa oman elämänsä riippumaan lapsista. Miksi? Mihin niitä lapsia tällöin oikein tarvitaan?

Tai pitääkö lasten olla omia, vai voiko niistä nauttia samalla tavalla kuin minä; nautin ja iloitsen sisarusteni lapsien seurasta suuresti. Haluaisinko omia? Ehkä, mutta en niin paljon, että pyrkisin esimerkiksi adoptoimaan ja/ tai muutoin ryhtyä yksinhuoltajaksi. En hyvistä yrityksistä huolimatta vain toistaiseksi ole löytänyt rinnalleni kumppania, jolla olisi samanlainen tahtotila kuin itselläni.

Korjaus  että miksi joku sanoo, että ei kestäisi olla lapsetn

Lapsettomuus ehdottomasti.

Minä ymmärrän Ap:n mietteet hyvin. Olen itse elämäni ensimmäisessä pitkässä parisuhteessa vasta nyt, 30-vuotiaana. Tapasin miehen pari vuotta sitten 28-vuotiaana. Yhtäkkiä sitä tajuaa, ettei aikaa ole loputtomiin, jos haluaa perheen ja lapsia. Nyt on aika päättää, onko tämä se mies, jonka haluan lasteni isäksi. Mies on mukava ja suhteemme ok, mutta pakko myöntää, että jos aikaa olisi enemmän, saattaisin vielä katsella ympärilleni. Mutta pelkään että jos lähden, peli on pelattu enkä tapaa enää koskaan ketään - en ainakaan tarpeeksi ajoissa.

Yksinhuoltajuus. Olen aina ajatellut, että lapset kuuluvat elämääni. Lapsia joko parisuhteessa tai sitten klinikalta. Mies on mukava olla, mutta ilmankin ok. Mutta lapsettomuuteen en olisi taipunut vapaaehtoisesti.

"Yksinhuoltajuus. Olen aina ajatellut, että lapset kuuluvat elämääni. Lapsia joko parisuhteessa tai sitten klinikalta. Mies on mukava olla, mutta ilmankin ok. Mutta lapsettomuuteen en olisi taipunut vapaaehtoisesti."

Ihan utelaisuudesta ja ohittaen nyt syytökset mahdollisesta itsekkyydestä, van kysyn puhtaasta uteliaisuudesta, että osaatko kuvata ja tai kertoa tarkemmin, mitä saat tai olet kuvitellut saavasi lapsista.

Pahottelen samalla, jos onnistuin osumaan arkaan paikkaan, sillä tiedän, että on ihmisiä mielikuvasteella enempi naisia, mutta varmasti myös miehiä jotka haluavat saada keinolla millä hyvänsä lapsia ja erityisesti vielä, niin että ne ovat "oma tekosia" Nostan miehenä kyllä hattua mm. Satu Taiveaholle  -goglatkaa vaikka, jos ihan outo nimi-, joka on avoimesti uskaltautunut puhumaan varmasti kipeistä lapsettomuus hoidoista.

- - Toisaalta mieleeni muistuu tv-dekkarin Sillan kolmas kausi, joka sai ajattelemaan, että onko biologisen lapsen saamisen tärkeyden ja ehdottomuuden takanba vain, jotain sellaista, jota ei oikeastaan voi mitenkään korvata. (Lienee hieman tylsää, että minun täytyy käyttää tällaista fiktiosarjaa tässä kohtaa esimerkkinä).      

On se kyllä aika epäreilua, että lapsia haluava mies voi rauhassa etsiskellä sitä elämänsä naista vaikka yli nelikymppiseksi saakka mutta naisen täytyy tehdä nopeita ratkaisuja jo kolmikymppisenä :/

"Minä ymmärrän Ap:n mietteet hyvin. Olen itse elämäni ensimmäisessä pitkässä parisuhteessa vasta nyt, 30-vuotiaana. Tapasin miehen pari vuotta sitten 28-vuotiaana. Yhtäkkiä sitä tajuaa, ettei aikaa ole loputtomiin, jos haluaa perheen ja lapsia. Nyt on aika päättää, onko tämä se mies, jonka haluan lasteni isäksi. Mies on mukava ja suhteemme ok, mutta pakko myöntää, että jos aikaa olisi enemmän, saattaisin vielä katsella ympärilleni. Mutta pelkään että jos lähden, peli on pelattu enkä tapaa enää koskaan ketään - en ainakaan tarpeeksi ajoissa."

Luulen, että aika moni meistä ymmärtänee, mitä Ap ajaa takaa. Se vain, mikä tuottaa vaikeuksia ymmärtää on se, että Ap olettaa, jotenkin saavansa lapsen itselleen, " yksnin huoltoon." Ajatelkaapa hetki tilannetta, jossa Ap olsikin mies ja miettisi, että jatkaako viieisiä vetelevässä suhteessa ja saada mahdollisesti lapsi ja sitten pistää poikki ja jatkaa eloa lapsen yksinhuoltajana. ihan vain kun nyt tuntuu sille, että ei haluaisi tätä lapsen huoltoa jakaa naisen kanssa, kun miksi tuo nainen nyt välittäisi lapsesta? Tai miksi tuolla lapsella pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus molempiin vanhempiinsa tasapuolisesti?  

Valitsisin ehdottomasti lapsettomuuden. Vaikken muutenkaan halua lapsia, niin jos joskus muuttaisin mieleni, harkitsisin todella tarkkaan kestääkö parisuhde sen. En haluaisi koskaan, ikimaailmassa olla säälittävä yh. Olisihan se lapsellekin ihan perseestä, jos vanhemmat eivät sovi toisilleen / tule toimeen keskenään.