Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Vierailija kirjoitti:

40-vuotiaana. Olen yksinkertaisesti niin väsynyt ja masentunut, etten jaksa seurustella enkä etsiä ketään. Eikä edes huvita, koska en enää ota sitä riskiä, että suhde ei toimisikaan. Kun liian monta kertaa pettyy, muuttuu ajan myötä kyyniseksi ja varovaiseksi. Mä olen onnellinen mun lapsista,'aika menee heidän kanssa ja töissä.En halua ketään tähän pilaamaan meidän elämää. Enkä halua lapsille isäpuolta. Tyttö on murrosiässä ja tosi ujo, en usko että vieras mies omassa kodissa tekisi hänelle hyvää. Tyttö tarvii selvästi omaa rahaa. Ilman seksiä oppii elämään. Ikäkin auttaa asiaan. En enää edes masturboi kuin ehkä 5 kertaa vuodessa.

*omaa rauhaa*

Jo lapsena. Minä nimittäin valitsin yksinäisyyden itse. Pari kertaa ikävuosina 20-30 kokeilin kyllä seurustelusuhdettakin, mutta se vain vahvisti käsitykseni että ei ole mun juttu. Olen hyvin tyytyväinen yksin, en kaipaa läheisyyttä enkä seksiäkään. No, joskus ehkä kerran kuussa masturboin kyllä, mutta se riittää minulle mainiosti.

Musta tuntuu että olen aina tiennyt jollain tasolla, ihan lapsesta asti.

Jo alta kouluikäisenä minulla oli tunne, että olen jotenkin erilainen ja ulkopuolinen. Peruskoulussa koin pahaa koulukiusaamista, mikä entisestään vahvisti käsitystäni siitä, etten kelpaa kenellekään. Pari-kolmekymppisenä aloin tajuta, ettei kukaan mies oikeasti halua olla kanssani vaan kelpasin vain panopuuksi tai oman pahan olon purkamisen kohteeksi.

Ja nyt kun 40 on tulossa mittariin tajuan vihdoin sen, että tulen jäämään yksin eikä minulla koskaan tule olemaan perhettä tai puolisoa.

Mutta olen jo melkein sinut asian kanssa. Vaikka tunnenkin oloni välillä haikeaksi ja yksinäiseksi, niin minulla on onneksi paljon muutakin elämässäni, esimerkiksi kiinnostava työ ja ihanat ystävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40-vuotiaana. Olen yksinkertaisesti niin väsynyt ja masentunut, etten jaksa seurustella enkä etsiä ketään. Eikä edes huvita, koska en enää ota sitä riskiä, että suhde ei toimisikaan. Kun liian monta kertaa pettyy, muuttuu ajan myötä kyyniseksi ja varovaiseksi. Mä olen onnellinen mun lapsista,'aika menee heidän kanssa ja töissä.En halua ketään tähän pilaamaan meidän elämää. Enkä halua lapsille isäpuolta. Tyttö on murrosiässä ja tosi ujo, en usko että vieras mies omassa kodissa tekisi hänelle hyvää. Tyttö tarvii selvästi omaa rahaa. Ilman seksiä oppii elämään. Ikäkin auttaa asiaan. En enää edes masturboi kuin ehkä 5 kertaa vuodessa.

*omaa rauhaa*

Ohis, mutta ujolle voi olla ihan hyvä saada muuta(kin) kuin omaa rauhaa. Ujo jää helposti yksin vaikkei haluaisikaan.

Minulla on vielä jotenkin omituisesti toivoa jäljellä, vaikka olen 34 enkä ole seurustellut kertaakaan ja vain yhden naisen kanssa olen tapaillut seksuaalisissa merkeissä, 9 vuotta sitten. Minulla ei myöskään ole oikein muita naisia houkuttelevia ominaisuuksia kuin kiva naama. Ei työhistoriaa, ei harrastuksia, todella harvoin näen ketään jne. Olen hiljainen, kotona ei oppinut keskustelemaan eikä puhumaan tunteista. Koen että olen aika tylsä ja persoonaton. En käytännössä poistu asunnostani kuin kauppaan, salille ja lenkille.

Ehkä vähän perverssiä olla toiveikas tässä tilanteessa, mutta se on jotenkin vaan luonnollista minulle. Luulen että olen joskus vielä töissäkin, vaikka en edes ole tehnyt mitään sen eteen. :D Viimeisin yritys oli tuolloin 9 vuotta sitten, kun jonkinlainen naissäätö oli kuvioissa. Hauskaa miten nainen tuokin niin paljon motivaatiota elämään.

Tajuan sen varmaan vasta kuolinvuoteella.

Joulun alla, kun elämäni ainoa suhde loppui. Ystäviäkään minulla ei ole, koskaan ollut.

Onneksi mä oon löytänyt kumppanin. Mutta en yrittänytkään kuvitella kelpaavani sellaisena kuin olen, vaan olen koittanut elää miellyttävänä. Mies kestää kuitenkin tuittuilua, joten olen saanut olle oma, ikävä itsenikin. Te ootte luusereita!

Sä olet vielä nuori! Vaikka 30-vuotiaana voit tavata jonkun ihanan. Tapasin itse mieheni 26-vuotiaana ja muistan kyllä itsekin, että tunsin olleeni ikuisuuden yksin.. Mutta moni ystävä on vasta kolmekymppisenä tai vanhempana tavannut jonkun.

On aika outoa,että alapeukkua saa ne,joille sinkkuus on OK.Mikä tarve on nähdä sinkut jotenkin surkeina olentoina,jotka kärsii osastaan?

Lopullisesti yksin ollaan vasta haudassa.

Nainen79 kirjoitti:

Sä olet vielä nuori! Vaikka 30-vuotiaana voit tavata jonkun ihanan. Tapasin itse mieheni 26-vuotiaana ja muistan kyllä itsekin, että tunsin olleeni ikuisuuden yksin.. Mutta moni ystävä on vasta kolmekymppisenä tai vanhempana tavannut jonkun.

Sama täällä, vasta 29-vuotiaana tuli "se oikea" kohdalle. Toisaalta vasta siinä iässä olin ehtinyt käsitellä kaiken sen painolastin (krooninen sairaus, masennus, huono itsetunto, pettumykset orastavissa ihmissuhteissa), joka siihen asti oli varjostanut elämääni ja jonka takia oli ollut käpertynyt itseeni. Ennen kuin itsetuntoni oli riittävän terve hyväksyäkseni itseni, ei kukaan muukaan pystynyt minua lähestymään. Luulen, että aika monella tänne kirjoittaneella on sama tilanne... Tsemppiä teille!

Vierailija kirjoitti:

Onneksi mä oon löytänyt kumppanin. Mutta en yrittänytkään kuvitella kelpaavani sellaisena kuin olen, vaan olen koittanut elää miellyttävänä. Mies kestää kuitenkin tuittuilua, joten olen saanut olle oma, ikävä itsenikin. Te ootte luusereita!

Viestistäsi päätellen olet juurikin niin kamala ja omahyväinen ihminen ja miehesikin joutuu sinua sietämään, saa nähdä miten kauan hän jaksaa kaltaistasi hiihtäjää. Tuolla asenteella voit päätyä "luuseriksi" hyvinkin nopeasti. En vain ymmärrä näitä ihmisiä jotka näkevät parisuhteen jonain status/kulissi juttuna. Jos on näyttämisen halua muille ja tarve ns. kuulua porukkaan olemalla paskassa/keskinkertaisessa suhteessa niin siitä vaan mutta ei pidä odottaa että kaikki muutkin haluaisivat elää samalla tavalla. Sinkkuna elelevät ovat ihmisiä siinä missä muutkin, se ei tee ihmisestä huonompaa eikä parempaa, vaan on ikään kuin tämän elettävän elämän sivu-tuote, ei painopiste. Ilman parisuhdettakin pärjää aivan loistavasti, etenkin jos kumppaniehdokkaat ovat ihan täyttä sekundaa. Ei kannata olla läheisriippuvainen ja elää toisen ihmisen kautta, kukaan ulkopuolinen ei loppupeleissä sitä sinun elämää tee vaan sinä itse päätät mitä siltä haluat ja omaa identiteettiään ei pidä hukata siinä matkalla, vaan säilyttää se itsenäisyys. Näin minä tästä ajattelen.

Vierailija kirjoitti:

Seurustelin ja menin sänkyyn ensimmäisen kerran 24-vuotiaana. Oletin, että menemme naimisiin. Mies ei ollut koskaan välittänyt seksistä ja oli erittäin seksikielteinen. Suhde päättyi ja olin pitkään todella surullinen ja pahoillani.

En moneen vuoteen halunnut seurustella, mutta 29-vuotiaana tapasin miehen, joka oli älykäs, seksikäs, kiinnostava ja hauska. Tapailimme pitkään ja juttelimme puhelimessa tuntikausia. Mies kertoi tarkemmin elämästään ja tulin siihen tulokseen, etten voisi seurustella niin monen naisen kanssa seksiä harrastaneen miehen kanssa. Suhdeyritys päättyi ennen kuin alkoikaan.

Olen elänyt yksin siitä lähtien. Käsitykseni seksistä ja uskollisuudesta oli toisenlainen, kuin näillä miehillä.  

Eivät läheskään kaikki miehet ole seksikielteisiä tai käveleviä ihmiskomposteja. Tutustu uusiin miehiin!

Vuosi sitten täytettyäni 22, siitä lähtien olen halunnut kuolla.

Vierailija kirjoitti:

Pikkuhiljaa nyt 26-vuotiaana. Olen lesbo, syvällä kaapissa ja en tiedä, miten voisin löytää naisystävän. Olen niin ujokin ja huono lähestymään ihmisiä.

Höpsistä. Olet vielä nuori ja kaikki on sinulle edessä. Itse olin ikäisenäsi epävarma homo, joka ei ollut ikinä seurustellut eikä edes voinut kuvitella joskus seurustelevansa kenenkään kanssa, varsinkaan miehen. Sitten muutaman vuosi kului ja uskalsin ottaa ensimmäisen askeleeni. Rohkeutta se vaati ja pelkäsin kuollakseni. Mutta aloin elää elämääni juuri niin kuin itse halusin, koska elämme vain kerran. En välittänyt, mitä muut ajettelisivat. Huomasin, että alämä on liian lyhyt vietettäväksi kaapissa, tapaamatta ketään, yksin.Huomasin, miten elämä muuttui paremmaksi, kun sai lopultakin olla oma itsensä Nyt viisikymmpisenä seurustelen ihanan miehen kanssa, jonka tapasin muutama vuosi sitten. Olen kokenut hänen kanssaan asioita, joita en ikinä uskonut kokevani. Olen löytänyt rakkauden. Minä, joka en siihen uskonut ja joka oli jo valmistautunut elämään yksin koko elämänsä.

Tsemppiä! Varmaan löytyy sinullekin joku. Kunhan vaan jaksat odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vuosi sitten täytettyäni 22, siitä lähtien olen halunnut kuolla.

Mullakin tuli 22 vuoden kriisi. Tajusin, että nämä kaikki lausahdukset, kuten "elämä kannattelee" ja "älä unelmoi elämääsi vaan elä unelmaasi" yms. on pelkkää hihhuleiden sanahelinää, joihin tuskin itsekään uskovat ja elämä pohjimmiltaan on pelkkää paskaa.

Täällä sitä silti sinnitellään.