Milloin tajusit lopullisesti jääväsi yksin?

Alle kouluikäisenä ymmärsin, että ihminen on lopulta aina yksin, minä ainakin. Löysin lopulta erittäin introvertin miehen, jonka kanssa olen kahdestaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tämmöistä porukkaa täällä kirjoittelee... Ei ihme, että juttujen taso on sekopäistä.

Mitä horiset? Aloituksen mukaisesti tähän vastaavat kyseiseen kohderyhmään kuuluvat. Kerrankin kahdeksan lapsen kuudetta kertaa naimisissa olevat av-mammat ovat hiljaa. Eivät edes tiedä mitä on olla yksinään, kun suhde alkaa jo ennen kuin edellinen loppuu. Joillakin homma menee näin. (Ainakin parilla entisellä naapurilla, joilla isoimmat riidat koskivat isyystestejä.)

Paljon on näitä ihmisiä joilla vanhan suhteen päättyessä on jo uusi katsottuna, niin miehissä kuin naisissa.

Niin näyttäis olevan. Uusi kierroksessa ja vanha varalla. Salvequick ja Hansaplast.

Tässä se on tullut viimeisen vuoden aikana mieleen. Olen 32. Olen paljon miettinyt sitä, että parisuhteessa (takana 3 kpl, joista kaikki sellaisia "puolittaisia" esim. edellisen kanssa hengailtiin 5 vuotta eikä koskaan puhuttu mistääåmn rakastamisista tai yhteenmuutoista tms) en ole koskaan ollut sen onnellisempi tai tyytyväisempi kuin yksin. Oikeastaan päinvastoin. En myöskään tiedä yhtäkään sellaista parisuhdetta, jossa itse haluaisin olla. Ei siis löydy minun mielestäni hyviä suhteita sukulais- tai kaveripiiristä. Sitten kun vielä sanotaan, että toinen ihminen/suhde ei voi tehdä onnelliseksi. No miksi minä sitten olisin jonkun ihmisen kanssa, jos elämä olisi ihan samanlaista tai huonompaa kuin yksin? Lapsia en ole koskaan halunnut enkä ole erityisen seurankipeä, viihdyn hyvin yksin, oma tupa - oma lupa.

En kertakaikkiaan osaa enää nähdä syitä miksi ryhtyisin suhteeseen, miksi edes yrittäisin viritellä sellaista. Seksi? Äh, suhteessa hyvää max 12kk ajan, sen jälkeen huonoa. Ja pärjään hyvin ilmankin, ei ole mikään ongelma. Seura? No joo, välillä olisi kiva, koska kaikkien elämä nyt pyörii omien parisuhteidensa ympärillä, mutta ei...mieluummin yksin kuin pakko olla jatkuvasti vastaamassa jonkun tarpeisiin. Raha? Kallistahan sinkun elämä on, mutta rahan säästö ei ole mikään syy hakeutua suhteeseen. Kumppanuus, hellyys, läheisyys...No joo. Kelpaisi kyllä, mutta en ole havainnut näitä esiintyvän parisuhteissa alkuhuuman jälkeen, en omissa suhteissani enkä muiden. Löytyisi kiva ihminen, tulisi rakkaus, asiat loksahtaisivat kohdalleen, olisi helppo olla toisen kanssa, molemmat tuntisivat samoin ja haluaisivat samoja asioita? Ei ole tapahtunut minulle koskaan eikä kellekään , en usko että tulee tapahtumaankaan.

Kun erosin 30-vuotiaana miehestäni ja mun kanssa tuli asumaan 3 lastamme. En usko että on mahdollista löytää miestä joka hyväksyisi täysin lapseni ja rakastaisi heitä. Enkä halua lasteni elämään ja kotiin miestä joka ei täysin hyväksyisi heitä perheekseen. Eli laitan lapset etusijalle ja olen unohtanu parisuhteesta haaveilun. Ei kylläkään oikeasti haittaa paljonkaan koska nuo lapset on niin rakkaita ja olen heistä todella onnellinen.

Joskus 18-vuotiaana kun juttelin jollakin satunnaisella porukalla siitä mitä haluamme tulevilta elämänkumppaneiltamme. Mä vastasin haluavani kunnioitusta ja porukan miehet hörähtivät ja sanoivat, että olen liian vaativa/nirso.

Sitten seurustelinkin 5 vuotta miehen kanssa, joka petti ja piti mua narrinaan ja tajusin, että elän mieluummin itselleni kuin annan kenenkään tuhlata mun aikaani. Mä en kuitenkaan varsinaisesti tarvitse miestä mihinkään.

13 vuotiaana peli oli pelattu. Kun on ollut koulukiusattu ja ilman ystäviä pitkään niin ei viitsi enää odottaa mitään keneltäkään tai edes itseltään. Opiskeluaikana ja työn merkeissä on tullut tavattua moniin mukaviin ihmisiin mutta eipä jaksa panostaa mihinkään syvällisempään. Ehkä sitten ensi elämässä on parempi tuuri.

Vierailija kirjoitti:

Kun erosin 30-vuotiaana miehestäni ja mun kanssa tuli asumaan 3 lastamme. En usko että on mahdollista löytää miestä joka hyväksyisi täysin lapseni ja rakastaisi heitä. Enkä halua lasteni elämään ja kotiin miestä joka ei täysin hyväksyisi heitä perheekseen. Eli laitan lapset etusijalle ja olen unohtanu parisuhteesta haaveilun. Ei kylläkään oikeasti haittaa paljonkaan koska nuo lapset on niin rakkaita ja olen heistä todella onnellinen.

Nostan pipoa! t: mummi 56v

Kyse ei ole siitä, että en löytäisi ketään. En vain kykene seurustelemaan, koska mun mielenterveys alkaa aina järkkyä parisuhteessa. Yksin olen ihan ok, enkä sekopää.

Seurustelin ja menin sänkyyn ensimmäisen kerran 24-vuotiaana. Oletin, että menemme naimisiin. Mies ei ollut koskaan välittänyt seksistä ja oli erittäin seksikielteinen. Suhde päättyi ja olin pitkään todella surullinen ja pahoillani.

En moneen vuoteen halunnut seurustella, mutta 29-vuotiaana tapasin miehen, joka oli älykäs, seksikäs, kiinnostava ja hauska. Tapailimme pitkään ja juttelimme puhelimessa tuntikausia. Mies kertoi tarkemmin elämästään ja tulin siihen tulokseen, etten voisi seurustella niin monen naisen kanssa seksiä harrastaneen miehen kanssa. Suhdeyritys päättyi ennen kuin alkoikaan.

Olen elänyt yksin siitä lähtien. Käsitykseni seksistä ja uskollisuudesta oli toisenlainen, kuin näillä miehillä.  

Vierailija kirjoitti:

Yksin elävä aikuinen nainen (tai mies): milloin tajusit, ettei elämään löydy kumppania?

Ennen ex:ää päätin, että olkoot viimeinen. Päätin etukäteen, että sen jälkeen keskityn harrastuksiini ja itseeni.

Tuskin kukaan voi sanoa, että on lopullisesti yksin ennen kuin on kuollut, ja silloin ei kauheasti enää kerrota ettei kumppania löydy. Itselläni nyt on vain tällä hetkellä hyvin vahva tunne sen suhteen etten tule kumppania löytämään ikinä, toinen juttu onkin se mitä tunnen asian suhteen vaikka sitten 10 vuoden päästä, tai jopa ensi viikolla. Maailmassa tapahtuu niin kummallisia asioita, että koskaan ei voi sanoa mitään ihan varmaksi vaikka se varmalta omasta mielestä tuntuukin. Se on kohtuullisen lohduttavaa, että vaikka on ihan luuseri niin niitä luusereita löytyy siitä toisestakin sukupuolesta.

Terveisin Naispelko22

Silloin kun synnyin.

Luuserimies kirjoitti:

Silloin kun synnyin.

Se oli myös viimeinen kerta kun olen ollut kenenkään sisällä.

Silloin, kun mieheni jätti minut ja jäin 30-vuotiaana pienen vauvan yksinhuoltajaksi. Puolittain tiesin, että nyt jäin yksin. Toisaalta myös halusin jäädä yksin.

Marttyyrit:D tuollaisen epätoivon ja katkeruuden kyllä vaistoaa ja itsellä wka ajatus on "karkuun"

Vierailija kirjoitti:

Marttyyrit:D tuollaisen epätoivon ja katkeruuden kyllä vaistoaa ja itsellä wka ajatus on "karkuun"

Jos on kymmeniä vuosia ollut yksin, niin on aika vaikea pysyä optimistisena.

Sydäntäsärkevää lukea näitä tarinoita siitä, kuinka ihminen haluaisi parisuhteen mutta ei saa sitä.

Itselläni on vähän päinvastainen tilanne; ymmärsin jo aika pienenä lapsena arvostavani yksinoloa niin paljon, että en ikinä halua parisuhteeseen. Koko ikäni (siis sen jälkeen, kun lähdin lapsuudenkodistani) olen elänyt tyytyväisenä ja onnellisena yksin, eikä ikinä ole tullut mieleenikään toivoa muuta.

Sen sijaan olen joutunut pitkin matkaa torjumaan mukavia miehiä (ja varmaan loistavia aviomiesehdokkaita), koska en kerta kaikkiaan halua ketään. Toivottavasti nämä miehet ovat löytäneet itselleen naisen, joka toivoo parisuhdetta.

Noin 38-vuotiaana. Olin eronnut pitkästä parisuhteesta vähän aiemmin. Kun yksin eläminen pysyvänä tulevaisuuden tilana iski kunnolla tajuntaan, ei ajatus ole enää poistunut. Se on ollut myös monia paineita vapauttavaa. Löysin vakituisen panokumppanin, joka on suoraa sanottuna mulle sellainen paremman tason saalis, jota en ikinä saa oikeaksi seurustelukumppaniksi. Seksisuhteena näyttää kuitenkin kestävän. Aloin tehdä asioita yksin ja elää oman näköistäni elämää, miettimättä yhtään markkina-arvoani. En käy baareissa tai nettitreffellä tai käytä Tinderiä ollenkaan. Se on kaikista vapauttavinta ja ihaninta, että ei tarvi enää olla tyrkyllä. Elän tässä ja nyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on tässä viimeisen parin vuoden aikana käynyt ilmi, kun kaikki naiset joita olen lähestynyt, ovat vetäneet esiin ystäväkortin.

Älä ainakaan jää tällaisen naisen ystäväksi, negatiiviset asiat peittoaa moninkertaisesti hyvät puolet.

40-vuotiaana. Olen yksinkertaisesti niin väsynyt ja masentunut, etten jaksa seurustella enkä etsiä ketään. Eikä edes huvita, koska en enää ota sitä riskiä, että suhde ei toimisikaan. Kun liian monta kertaa pettyy, muuttuu ajan myötä kyyniseksi ja varovaiseksi. Mä olen onnellinen mun lapsista,'aika menee heidän kanssa ja töissä.En halua ketään tähän pilaamaan meidän elämää. Enkä halua lapsille isäpuolta. Tyttö on murrosiässä ja tosi ujo, en usko että vieras mies omassa kodissa tekisi hänelle hyvää. Tyttö tarvii selvästi omaa rahaa. Ilman seksiä oppii elämään. Ikäkin auttaa asiaan. En enää edes masturboi kuin ehkä 5 kertaa vuodessa.