olipa masentava keskustelu pojan eskarissa eilen :-(

Vierailija kirjoitti:

Meillä on samantapainen tyttö. Ainakaan vielä ei ole puhuttu koulun lykkäämistä tms. Paljon ollaan tytölle puhuttu ettei kaikkea tarvitse osata/tehdä täydellisesti, riittää että yrittää/tekee mitä osaa. Nyt hän on itsekkin sanonut että kun ei jotain osaa, ei viitti tehdä niitäkään mitkä osaisi. On kuulemma yksi lahjakkaimmista eskarilaisista mutta kompastuskivi on juurikin täydellisyyden tavoittelu, asettanut riman itselleen liian korkealle.

Meilläkin on tuollainen tyttö, jo reilusti yli parikymppinen. Ei saa gradua valmiiksi sitten millään (senkin pitää olla täydellinen) ja kun työpaikkansa vakinaistettiin on ollut siitä lähtien sairaslomalla ahdistuksen / masennuksen vuoksi. Koko peruskoulu ja lukio oli yhtä itkemistä jos ei tullut kymppiä joka kokeesta. Mistä lie perinyt. Pikkuveli sen sijaan on selvästi tullut äitiinsä, miksi tehdä hommia jos 8,5 keskiarvon ja magnan yo-paperit saa tekemättä mitään. :)

Yksi mahdollisuus voisi olla normaali luokka avustajan kanssa. Saadaksenne avustajan tarvitsette diagnoosin. Eli nyt kiireesti vaatimaan kaikenmaailman tutkimuksia, että pääsette ongelman ytimeen!

Vierailija kirjoitti:

Poika pukee itse , siivoaa leikin jäljet ja sellaista. Ongelma on juurikin se, että tarvitsee aikuisen viereen henkiseksi tueksi ! Kyllähän se nyt onnistuu, kun 11 lasta ja 2 opettajaa mutta..

onnistuu kuulemna parhaiten,,kun on aikuisen kanssa kaksin pikkuhuoneessa!

eli ilmeisti hälinä stressaa jotenkin.. ei myöskään saa suutaan auki, jos ei ymmärrä jotain tehtävään liittyvää käsitettä. Esim. Kerran ei ymmärtänyt, mikä on "littana" eikä uskaltanut raukka kysyä asiaa. Samoin kun retkien jälkeen piirtävät jonkin siihen liittyvän tapahtuman, ei keksi piirtää mitään kunnes aikuinen kysyy "mitäs siellä oli? Piirretäänkö vaikka se pelle?" Ja tämän jälkeen piirtääkin sitten huolellisesti hyvin komean pellrn kuvan!

ja sitten kun ei ymmärrä/osaa reagoi fyysisesti alkamalla täristä sekä puristaa käsiä nyrkkiin,kasvoille myös tulee tietty ilme josta huomaa selvästi että jokin on pielessä!

AP

Täällä ainakin on ekaluokalla 25-27 oppilasta eikä mitään koulunkäyntiavustajia. Tämä kuulostaa kovalta, mutta pärjäisikö lapsesi noilla taidoilla sellaisessa luokassa? Laske sitten se, että tilastollisesti olisi ihme, jos sinun lapsisi olisi ainoa, jolla on erityisen tuen tarpeita: luokassa on todennäköisesti ainakin yksi lapsi, jolla on adhd, yksi, muutama, joilla on oppimisen kanssa vaikeuksia, 1-2 kehityksen viivästymää, yksi maahanmuuttajataustainen jne.

Se pienryhmä alkaa varmaan kuulostaa hyvältä, jos sinne pääsee: lapsi pääsee kouluun, pienryhmässä ei erotu, siellä on todennököisesti avustajiakin enemmän kuin tavallisella luokalla. Pieni ryhmä ei aiheuta ahdistusta samalla tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Erittäin hyvä että saatte psykologin mielipiteen. Älä anna periksi jos yhtään tuntuu siltä että lapsi on valmis kouluun, sinä tunnet lapsesi.

Sinä tunnet oman lapsesi, eskareissa näkevät ikäluokan. ja seuraavat ryhmätilanteissa kuinka lapsesi toimii. Minun poikani laitettiin testeihin eskarin toiveesta. Psykologi jututti, laittoi tekemään testejä. Hänen mielipiteensä oli, että on rajoilla, saattaisi mennä jo koulussa mutta hieman kypsymättömänä kehotti miettimään eskarin kertausta. Päädyimme siihen vaikka mieheni aluksi tuota vastusti, pelkäsi muiden kiusaamista jne. Nyt poika on lukiolainen. Ei ole missään vaiheessa kärsinyt koulun siirrosta, päinvastoin. Kokonsa puolesta ollut keskiarvo, kun oikeanikäisten puolesta olisi ollut pieni luokkassaan. Pärjännyt OK koulussa ja kavereiden kanssa. Sen sijaan olen katsellut tytön kaveria, joka laitettiin jo 6 v kouluun vanhempien painostuksesta "kun jo osasi lukea". Lukea osasi kyllä, mutta sosiaaliset taidot oli olemattomat. Kiukutteli ja itki, kaveripiirikin sääli tyttöä lapsellisuudesta - tietenkin oli lapsellinen kun oli lapsi. Nyt poikani saa kohta ajokortin, monet luokkakaverit vasta vuoden päästä, on tuosta ihan tyytyväinen.

Alkujärkytyksestä kun pääsee, kannattaa ihan oikeasti miettiä koulua LAPSEN kannalta. Ei ne asiantuntijat ilkeyttään esitä kouluun menon siirtoa. Lapsellasi heidän mielestään olisi ongelmia siellä, joko oppimisen tai sosiaalisen ympäristön kanssa. Ja ongelmat tuossa herkässä vaiheessa voivat aiheuttaa isoja kolahduksia lapsen itsetuntoon, oli koti kuinka kannustava tahansa. Siksi ei kannata miettiä mitä isovanhemmat tai naapurit sanoo, vaan mikä lapselle on parasta.

Anna pojan olla eskarissa, jos ei ole valmis vielä kouluun.

Pojat kehittyvät hitaammin, ovat tyttöjä vuosia jäljessä.

Jos nyt saisin valita, koulunkäynnin kannalta olisi ollut parempi, että loppuvuodesta syntynyt poikani olisi mennyt kouluun vasta seuraavana vuonna.

Koulukypsyys tuli vasta kolmannella luokalla, vaikka poika on ihan fiksu. Mutta ei ollut koulunkäyntitaitoja. Kaksi ekaa oli vuotta ikävää raahustamista. Motivaatio voi hukkua jo siinä vaiheessa.

Kuulostaa siltä, että lapsesi voisi hyötyä tehostetusta tuesta koulunaloituksessa, nuo pienryhmäsiirrot ovat jäänne menneisyydestä, ei enää tätä päivää. Monissa kunnissa pienryhmät on jo purettu ja erityisoperesurssit on suunnattu samanaikaisopetukseen. Tavalliselle luokalle, avustaja luokkaan tsemppariksi ja auttamaan hommissa alkuun. Kuulostele, mitä psykologi on mieltä, koulunaloituksen lykkäyskään ei ole huono vaihtoehto, mikäli saa sitten toisena eskarivuonna tukea ja terapiaa noihin pulmakohtiinsa, pelkästä "säilömisestä" kukaan ei hyödy. Sinä et ole epäonnistunut, jokainen lapsi kehittyy omaa tahtiaan. Tsemppiä!

hoitajatar kirjoitti:

voi olla että  jos kerran eskariin menee niin liian kovassa kurissa pidetty koska jos piirtää jo pikku tarkkaa piiirosta ja vaatii itseltään sitä tarkkuutta lisää, käsialan ei tarvitse olla kaunista vielä ihan eskari iässä.

Jos kotona annetaan pienestä pitäen painetta lapselle  joilla lapsilla tulos näkyy vaan tälläisenä ressinä.

Eskari ikäiseltä ei vielä voida vaatia täydellisyyttä ja jos vaaditaan täydellisyys ajaa joissakin tapauksissa

katastrofiin.

Mutta jos lapsella onkin autismi niin sitten on vain opeteltava elämään sen kanssa ja sille ei mahda mitään se vaatii kärsivällisyyttä vanhemmilta ja läheisiltä

Kyllä tuo pedanttisuus on enemmän persoonallisuuden piirre kuin vanhempien vaatimusten tulosta. Meillä kaksosista toinen on armoton täydellisyyden tavoittelija, sen huomasi jo 2-3-vuotiaana, mutta sisarus vastakkainen hällä väliä -tyyppi. Samalla tavalla kohdeltu kumpaakin, vaikea kaksosten kohdalla olisi pitääkään erilaisia vaatimuksia.

Siis tietenkin olen iloinen, että poika saa apua ja pienluokka kuulostaa erittäin hyvältä!

Pojan kaverit samasta talosta vain menevät lähikouluun ja minua vähän huolettaa, voitaisiinko poikaa alkaa kiusat/syrjiä koska on erityisopetuksessa :/

Koulun aloituksen lykkäystä en haluisi siksi, että pelkään tämän menettävän heikon itseluottamuksensa loputkin piirteet, jos ei kouluun pääse !

Pitäää muutenkin itseään tyhmänä, murtuisi varmaan täysin jos joutuisi tuntemaan "olevansa liian tyhmä kouluun'.

AP

JA TOSIAAN, KUN NE TAIDOT OVAT IKÄÄNSÄ VASTAAVIA!

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa siltä, että lapsesi voisi hyötyä tehostetusta tuesta koulunaloituksessa, nuo pienryhmäsiirrot ovat jäänne menneisyydestä, ei enää tätä päivää. Monissa kunnissa pienryhmät on jo purettu ja erityisoperesurssit on suunnattu samanaikaisopetukseen. Tavalliselle luokalle, avustaja luokkaan tsemppariksi ja auttamaan hommissa alkuun. Kuulostele, mitä psykologi on mieltä, koulunaloituksen lykkäyskään ei ole huono vaihtoehto, mikäli saa sitten toisena eskarivuonna tukea ja terapiaa noihin pulmakohtiinsa, pelkästä "säilömisestä" kukaan ei hyödy. Sinä et ole epäonnistunut, jokainen lapsi kehittyy omaa tahtiaan. Tsemppiä!

Miten niin? Eihän näitä starttiluokka yms. ole edes ollut kovin pitkään. Monessa kunnassa suositaan integrointia koska se on paljon halvempaa,  oppilaille se harvoin on paras vaihtoehto.

Meillä samanlainen lapsi ja laitoimme hänet riemusta kiljuen kouluun pienryhmään. On ollut loistava ratkaisu. Luokassa 10 lasta, opettaja ja avustaja. Tämän lisäksi luokassa on normaalit jakotunnit.

Tartu mahdollisuuteen! Pienryhmässä opettajalla on aikaa lapselle yksilönä. Onko teille puhuttu erityistuesta vai tehostetusta tuesta?

Minusta tuntuu, että poika on vähän..no mikäs se sana nyt oli?:-D

Sellainen täydellisyyteen pyrkijä. Vaikka kukaan kotona tai eskarissa ei vaad että kaiken pitäisi olla millilleen täydellistä!

On myös käsittämätöntä, miten lapsella voi olla noin huono itsetunto ja masentuu helposti..

kyselee myös joka päivä, monesti päivässä "rakastatteko minua?"

Vaikka meillä on ihan normaali koti, jossa halitaan ja pusitaan !

:O

Samoin esim. Äitienpäivä-lahjasta stressaa hirveästi että kelpaako se!

Onko se hieno, tykkääkö äiti ihan oikeasti.

meillä on esim. Portaikon seinä ollut kesästä asti täynnä pojan ja 4v pikkuveljen piirroksia, taidenäyttely :-D

Samoin molempien piirroksille on omat kansiot, työt pidetään tallessa.

Pojan siis ei pitäisi millään muodoin kokea, ettei hänen saavutuksiaan

arvosteta tms! Tai luulla ettei häntä

rakasteta.

AP

Menee jo vähän ohi alkuperäisen aiheen, mutta tässä ketjussa on useampikin kommentoinut, miten oma lapsi on täydellisyyden tavoittelija jne.

Itse olen ollut perfektionisti ihan pienestä asti ja kärsinyt siitä välillä kovastikin. Omat vinkkini tällaisten täydellisyyteen pyrkivien ja siitä stressaavien lasten vanhemmille:

- korosta riittävästi sitä, että lapsi on täydellinen, arvokas, rakastettava ihan riippumatta suorituksista. Kehu lapsen ominaisuuksia, joille hän ei voi mitään: "oletpa sinä kaunis, sinulla on ihana hymy, voi miten minä tykkään, kun halaat noin ihanasti".

- kehu toki niitä suorituksiakin, hienoja piirustuksia, hyviä koenumeroita jne, mutta muistuta aina, että lopulta ei ole väliä, saako lapsi kokeesta kympin vai kasin - hän on silti yhtä rakas ja tulee varmasti pärjäämään hyvin.

- luo tilanteita, joissa lapsi epäonnistuu. Tämä voi tuntua pahalta, koska perfektionisti-lapsi kärsii näistä varmasti. Mutta on silti parempi oppia jo lapsena, että kaikessa ei aina voi olla paras, kaikki ei aina onnistukaan, epäonnistuminen ei ole maailman loppu.

- opeta, että asiat on yleensä parempi tehdä vaikka vähän heikomminkin kuin jättää kokonaan tekemättä - tämä on äärimmäisen tärkeä taito myöhemmin esim. opiskellessa tai työelämässä!

- jos lapsi pelkää epäonnistumisia, keskustelkaa siitä, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Vedä välillä jopa överiksi, keksi ihan järjettömiä kauhuskenaarioita ("sä varmaan kuolet, jos saat kokeesta kymppi miikan") ja lähde siitä sitten normaalimpaan suuntaan. Yritä selvittää, mitä lapsi eniten jännittää: onko kyse esim. opettajan reaktiosta, kaverin kommentista, siitä, ettei ehkä olekaan paras, ja sitten keskustelkaa siitä: suuttuuko opettaja oikeasti, jos saa kokeesta kasin? Onko joku luokassa joskus saanut jopa seiskan - mitä sitten tapahtui? jne.

Nämä ovat ihan omia ajatuksiani näin kolmikymppisen, masentuneen perfektionistin näkökulmasta. Mutta ehkä näitä kannattaa ainakin miettiä?

Kyllähän tuo vastavalmistuneesta opettajasta kuulostaa siltä, ettei lapsesi ole koulukypsä. Kyseessä on kuitenkin kokonaisuus, johon kuuluvat ne taidot (jotka teidän lapsella on hallussa), sosiaaliset taidot ja muiden huomioon ottaminen sekä oma-aloitteisuus. Toki tuo kertomasi on vain lyhyt kuvaus, mutta tuon perusteella ei ainakaan yleisopetuksen ryhmään ole sopiva vielä tässä vaiheessa. Jos luokassa on melkein 30 oppilasta niin teidän lapsenne ei mitenkään saa tarvitsemaansa tukea ja apua yhdeltä opettajalta, opettaja kun ei voi keskittää kaikkea huomiotaan yhteen oppilaaseen kaikkien muiden kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

meillä on esim. Portaikon seinä ollut kesästä asti täynnä pojan ja 4v pikkuveljen piirroksia, taidenäyttely :-D

Samoin molempien piirroksille on omat kansiot, työt pidetään tallessa.

Pojan siis ei pitäisi millään muodoin kokea, ettei hänen saavutuksiaan

arvosteta tms! Tai luulla ettei häntä

rakasteta.

AP

Tästä tuli mieleen että meneekö liikaa toiseen ääripäähän. Minä olen sitä mieltä että liika painon laittaminen lapsen "saavutuksille" ei lisää itsetuntoa vaan huonontaa sitä. Tulee sellainen olo että pitää aina tuottaa jotain mahtavaa ja arvostettavaa että kelpaa. Olen itse yrittänyt noudattaa sitä periaatetta että rakastan lasta oikein erityisen paljon silloin kun hän epäonnistuu enkä niin kovin kiinnitä huomiota onnistumisiin. Toki kehun ja kannustan aina mutta  en tee kovin isoa numeroa mistään muusta kuin tosi isoista onnistumisista.

Kiitos tästä, erittäin valaisevaa!

Vierailija kirjoitti:

Menee jo vähän ohi alkuperäisen aiheen, mutta tässä ketjussa on useampikin kommentoinut, miten oma lapsi on täydellisyyden tavoittelija jne.

Itse olen ollut perfektionisti ihan pienestä asti ja kärsinyt siitä välillä kovastikin. Omat vinkkini tällaisten täydellisyyteen pyrkivien ja siitä stressaavien lasten vanhemmille:

- korosta riittävästi sitä, että lapsi on täydellinen, arvokas, rakastettava ihan riippumatta suorituksista. Kehu lapsen ominaisuuksia, joille hän ei voi mitään: "oletpa sinä kaunis, sinulla on ihana hymy, voi miten minä tykkään, kun halaat noin ihanasti".

- kehu toki niitä suorituksiakin, hienoja piirustuksia, hyviä koenumeroita jne, mutta muistuta aina, että lopulta ei ole väliä, saako lapsi kokeesta kympin vai kasin - hän on silti yhtä rakas ja tulee varmasti pärjäämään hyvin.

- luo tilanteita, joissa lapsi epäonnistuu. Tämä voi tuntua pahalta, koska perfektionisti-lapsi kärsii näistä varmasti. Mutta on silti parempi oppia jo lapsena, että kaikessa ei aina voi olla paras, kaikki ei aina onnistukaan, epäonnistuminen ei ole maailman loppu.

- opeta, että asiat on yleensä parempi tehdä vaikka vähän heikomminkin kuin jättää kokonaan tekemättä - tämä on äärimmäisen tärkeä taito myöhemmin esim. opiskellessa tai työelämässä!

- jos lapsi pelkää epäonnistumisia, keskustelkaa siitä, mikä on pahinta, mitä voi tapahtua. Vedä välillä jopa överiksi, keksi ihan järjettömiä kauhuskenaarioita ("sä varmaan kuolet, jos saat kokeesta kymppi miikan") ja lähde siitä sitten normaalimpaan suuntaan. Yritä selvittää, mitä lapsi eniten jännittää: onko kyse esim. opettajan reaktiosta, kaverin kommentista, siitä, ettei ehkä olekaan paras, ja sitten keskustelkaa siitä: suuttuuko opettaja oikeasti, jos saa kokeesta kasin? Onko joku luokassa joskus saanut jopa seiskan - mitä sitten tapahtui? jne.

Nämä ovat ihan omia ajatuksiani näin kolmikymppisen, masentuneen perfektionistin näkökulmasta. Mutta ehkä näitä kannattaa ainakin miettiä?

Lykkää vaan vuodella, se on parempi.

Jos poika osaa jo lukea ja kirjoittaa niin kouluun hän on valmis. Saattaa jopa turhautua ekalla luokalla. Harjoittele tätä piirtämistä kotona hänen kanssaan anna vaikka 15 aikaa piirtää koira harjoitus tekee mestarin vai miten se sanotaan. 6 vuotias on vielä hyvin pieni joten ei kannata vetää noin suuria johtopäätöksiä jostain pienestä asiasta ja lykätä kouluun menoa siinä menee pojalla vuosi hukkaan mikä harmittaa varsinkin sitten lukio isässä. Ihmiset on erilaisia joku on perfektionisti jo pienestä pitäen ja sellaisiakin ihmisiä tähän mailmaan tarvitaan!