vastahakoisen lapsen seura on raskasta, kokeilen uutta taktiikkaa

En enää hermostu vitkastelusta ja vänkäämisestä, vaan annan myöhästyä koulusta, jos aamulla on liian kamalaa pukea itse ja lähteä. Jos läksyt ei kiinnosta, kuulkoon koulussa mitä opettaja siihen sanoo. Jos välipala on pahaa, olkoon nälissään. Olen niin kyllästynyt, kun kaikessa on valittamista lapsen mielestä! Jos vaikka kaveri ei pääse meille kylään kun niiden perheelle ei sovi, niin "Se ei pääse kumminkaan koskaan. Sä et anna mun koskaan tehä mitään kivaa." Samoin kun oli liian kova pakkanen mennä luistelemaan, oli se mun syy.
Missähän olen mennyt vikaan? Olen varmaan sietänyt ja paaponut liikaa. Muistan itse samanikäisenä (7v) tajunneeni jo ottaa toistenkin tunteet huomioon. Ymmärsin esimerkiksi, että jatkuva kitinä on rasittavan kuuloista, ja että ruuan laittaja on nähnyt vuokseni vaivaa.
Muistan, että joskus 6-vuotiaana mulle tuli oikein semmonen ahaa-elämys, että tajusin, että kaikki ei olekaan itsestäänselvää, vaan että etenkin äiti tekee jatkuvasti takiani kaikenlaista. Ilmeisesti oma lapseni ajattelee yhä olevansa maailman napa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tällainen käännekohta kaikilla, eli olisko semmoista odotettavissa joskus.