Epäoikeudenmukaisuus synnyttää katkeruutta
Ärsyttää, kun toisessa ketjussa suhtaudutaan niin, että katkeruus kumpuaa ihmisen v-mäisesta luonteesta. Jos kokee suunnatonta epäoikeudenmukaisuutta, on kaksi selviytymisstrategiaa: joko katkeroituu ja antaa sen näkyä, tai yrittää päästä sen yläpuolelle ja suhtautua elämään positiivisesti. Se ei kaikilta helposti suju ja voi pahimmillaan aiheuttaa psykosomaattisia oireita. Puhumattakaan siitä, miten av:lla ja tosielämässä päivitellään, millainen kynnysmatto on.
Jos joku av-mamma tunnistaa itsessään katkeruutta, niin ihan teidän paskamaisesta luonteestako se on kiinni? Ihan vain tykkäätte olla katkeria, niinkö?
Jos olette päässeet katkeruudesta yli, niin miten se onnistuu? Vertaistukea, kiitos!
Kiitos, sinulla on mukavan kannustava ote :D Uutta työpaikkaa tuskin kovin äkkiä löytyy mutta onhan tässä aikaa.
Omalla pomollani on kyllä koulutusta mutta tällaisilla huonoitsetuntoisilla ja kypsymättömillä ihmisillä kyse ei olekaan siitä, mitä itsellä on, vaan siitä, mitä joku muu voi saada - kukaan ei saa saada mitään eikä muilla saisi ollakaan mitään, kun se jotenkin kummallisesti on hänen mielestään häneltä itseltään pois. Ainakaan hän itse ei edesauta sitä, että joku sellainen pääsisi eteenpäin, joka pärjäisi. Sellaisia voi pönkittää, jotka ei pärjää, siinähän vain oma "erinomaisuus" korostuu.
Olen pohdiskellut tätä paljon. Se auttaa itseä sopeutumaan kun oikeastaan alkaa sääliä tällaista onnetonta tapausta, silloin ei katkeroidu. Katkerana oleminen a eläminen kun ei ole mukavaa eikä se autakaan mitään. Ja onhan siinä sekin hyvä puoli, että kun ei itseä hirveästi harmita (ainakaan vähän ajan päästä) niin se taas harmittaa sitä pomoa ;D