Mitä tekisit jos puolisosi olisi joutunut onnettomuuteen ja kuolisi siinä?

Itkisin ihan hemmetisti. Eikä siitä loppua tulisi. En osaa edes kuvitella sitä ikävää.

Millaisia vastauksia tähän odotat, ap?

Saisin hänen omaisuutensa itselleni. 250 k miinus perintöverot. Kelpaisi kyllä. Käyttöä olisi.

Ihan ensin ilmoittaisin asian lapsille, mietittäisiin yrityksen toiminnan jatkaminen (kenellä on prokura), laadittaisiin tiedote siitä, että mikään ei muutu, sitten tietoa miehen sukulaisille. Huomenna varmaan pääsisi katsomaan vainajaa, hautaustoimiston kanssa palaveri, kirkkoherranvirastoon varaamaan hautajaisaikaa. Ihan hurja määrä töitä olisi tehtävänä alkaen siitä, että erilaiset käyttäjätunnukset ja salasanat pitäisi löytää ja sulkea sometilejä. Pankinjohtajan kanssa pitäisi varmaan istua alas pohtimaan tilannetta.

Kamalaahan se olisi, lapset joutuisi laittamaan tulevaisuutensa uusiksi kertaheitolla.

Kuolisin sydän suruun!

Vierailija kirjoitti:

Kuolisin sydän suruun!

Niin minäkin, en pystyisi jatkaa elämää normaalisti.

Menisin shokkiin. Surisin. Kärsisin valtavasta yksinäisyydestä kun lapset olisi laitettu nukkumaan. Pahinta olisi katsoa lasten tuskaa, ajatuskin pelottaa. Saisin isot henkivakuutusrahat joten talon pitäisimme. Opettelisin valtavan määrän talonpitoon liittyviä asioita ja inhoaisin sitä.

Selviäisin ajan myötä. Kuten olen selvinnyt siskoni ja ystäväni kuolemista. Yrittäisin elää mahdollisimman hyvän elämän.

En tiedä millaista olisi. En ole koskaan rakastanut ketään.

Vanhuudessa on se hyvä puoli, että ymmärtää elämän rajallisuuden. Aika hyytävää kuitenkin oli, kun muutaman  kuukauden sisään lähtivät molemmat vanhemmat.

Kyllä saisi itsensä ohjelmoida uudelleen, jotta ei ihan putoaisi. Asiat järjestykseen heti, eipä siinä muuta. Sitten vaan surulle aikaa ja eteenpäin. Onneksi jäisi valokuvat ja muistot. Vaikeaa kuvitella yksinoloa.

En tiedä. En tiedä, miten selviytyisin. Lapset rakastavat isäänsä ja minä olen huono vanhempi. Joutuisimme muuttamaan. En selviytyisi talonhoidosta. Miettisin läpikotaisin, oliko onnettomuus minun syyni? Vaikutinko asiaan edes jotenkin aivan välillisesti, vaikka matkaanlähtöajan suhteen. Sitten vaikka voisin "vapauttaa" itseni syyllisyydestä, olisin syyllinen siitä, että nyt lapsilla on kaikenkaikkiaan huonompi elämä, kuin jos hän olisi elossa. En ole aivan varma, kestäisinkö. Ehkä ois kuitenkin jotenkin vain ihan, ihan pakko.

Ensimmäisestä vuodesta en muista mitään. Toisesta hirveän surun ja kahden vuoden jälkeen elämä jotenkin jatkui.

En jaksa enää muistella sitä. Jotenkin selvisin, se on ihme, mutta pitkän aikaa elämä oli ihan pois raiteiltaan ja suunnittelin myös itsemurhaa, koska ahdistus oli niin suuri.

Hautaisin* - ja huokaisisin helpotuksesta. Tuntisin ehkä surua, mutta mies on järjestänyt sellaisen helvetin, että tuossa tilanteessa varmaan tuntuisi helpommalta aloittaa alusta elämän rakentaminen ilman pelkoa.

* Asialliset ja kunnioittavat hautajaiset muotomenoineen.

Minulla on kolme ystävää, jotka ovat puolisonsa kolkytjotakin menettäneet. Voin siis vähän kuvitella, miten hurjan kova paikka se olisi. Käytännön asioissa, mutta eteenkin tunnepuolella. Ei siitä ihan vuodessa tai parissa toipuisi. Hirveätä lapsillekin.