Lue keskustelun säännöt.
Jätin mieheni mielenterveysongelmien takia
07.01.2016 |
Miten selvitä tästä eteenpäin?
Jätin elämäni miehen mielenterveysongelmien takia ja nyt tuntuu todella pahalta. Hän sairasti skitsofreniaa ja lopulta kaikki se harhaisuus ja järjetön käyttäytyminen vain alkoi olla liikaa..
Nyt kun erosta on kulunut jo hieman aikaa alan tuntea syyllisyyttä siitä teinkö väärin kun "hylkäsin" hänet? Miten hän pärjää? Tiedän että hänen ongelmansa ei ole minun ongelmia mutta miten tästä syyllisyydestä pääsisi eroon?
Kommentit (27)
Skitsofreenikon kanssa eläminen on todella raskasta. Äitini sairastaa paranoidista skitsofreniaa ja kyllä se oli välillä aika hirveää asua kotona silloin nuorempana. Vainoharhaisuutta, mielialan vaihtelua ym. Ymmärrän täysin ettei puolisona jaksa sellaista!!!!! Se joka ei ole kokenut sairautta omakohtaisesti, ei tiedä mistä puhuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin vanha sanonta pätee yhä; parempi yksi hullu kuin kaksi.
Miksi sinun pitäisi uhrautua sellaisen takia minkä jo tiedät tuhon tuomituksi?
Ilkeää haukkua psyykkisesti sairaita "hulluiksi". Sairauden kanssa voi elää ihan normaaliakin elämää, kunhan se saadaan hoitoon. Sairaus ei lähtökohtaisesti ole syy jättää puolisoaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Fiksu ratkaisu. Turhaan kannat syyllisyyttä.
Mieti jos itse sairastut ja kaikki hylkäävät.
En ole se jolle vastasit, mutta....
Onhan se ikävää, jos itse sairastuu ja muut hylkäävät. toisaalta sekin on ikävää, jos on koko ikänsä stressaantunut/peloissaan kumppaninsa mt-sairauden takia.
Kumppanillekin voi olla todella hankalaa kestää toisen osapuolen sairaus. Saattaa mennä yöt ja päivät miettiässä joko kumppani on vetänyt itsensä hirteen, tai vaihtoehtoisesti harhoissaan tekee jollekulle muulle jotain.
Mielestäni et tehnyt mitään väärin - jos psyykkinen kantokykysi ei yksinkertaisesti kestänyt tilannetta, on hyvä että osasit itse lähteä tilanteesta :)
Itse seurustelen vakavasti masentuneen ihmisen kanssa (en kyllä ainakaan toistaiseksi ole eroamassa, opiskelen alaa koskien mielenterveyden häiriöitä ja niiden hoitoa, joten koen että minulla on tämänkin takia enemmän voimavaroja käytössä asian suhteen), mikä ei tietenkään ole sama asia kuin skitsofrenikon kanssa seurustelu. Kuitenkin jollain tasolla osaan samaistua tilanteeseesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin vanha sanonta pätee yhä; parempi yksi hullu kuin kaksi.
Miksi sinun pitäisi uhrautua sellaisen takia minkä jo tiedät tuhon tuomituksi?
Ilkeää haukkua psyykkisesti sairaita "hulluiksi". Sairauden kanssa voi elää ihan normaaliakin elämää, kunhan se saadaan hoitoon. Sairaus ei lähtökohtaisesti ole syy jättää puolisoaan.
Ainut vaan kun esim skitsofrenia potilailla harvoin on sairaudentuntoa joten hoitoa ei saada kuntoon kun potilas ei sitä usko tarvitsevansa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin vanha sanonta pätee yhä; parempi yksi hullu kuin kaksi.
Miksi sinun pitäisi uhrautua sellaisen takia minkä jo tiedät tuhon tuomituksi?
Ilkeää haukkua psyykkisesti sairaita "hulluiksi". Sairauden kanssa voi elää ihan normaaliakin elämää, kunhan se saadaan hoitoon. Sairaus ei lähtökohtaisesti ole syy jättää puolisoaan.
Ainut vaan kun esim skitsofrenia potilailla harvoin on sairaudentuntoa joten hoitoa ei saada kuntoon kun potilas ei sitä usko tarvitsevansa...
Itse olen skitsofreenikko joka ei ole hoidossa koska en koe saavani mistään tarpeeksi hyvää hoitoa. Rahat ei riitä kunnon lääkäreihin ja julkinen puoli on ihan silkkaa paskaa vaikka monessa kaupungissa olen kokeillut.
Miten siis parantua jos mistään ei saa tarpeeksi hyvää hoitoa? Julkinen pumppaa vaan lääkkeitä täyteen ja kehoittaa pärjäämään ja kuntoilemaan.
Niin ja sekin vielä että itsenikin on hyljännyt lähes kaikki kavereista ja seurustelukumppaneista lähtien. Hetken ne aina jaksaa menoani katsella mutta lopulta sitten pakkaavat tavaransa koska eivät psyykkisesti kestä. No onneksi suku ei ole hylännyt... Vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän. Itse jätin jo 8 vuotta sitten, 4 vuoden avioliiton jälkeen miehen, jolla oli bipolaarihäiriö ja paranoidi skitsofrenia. Tuo bipo se oli joka teki elämästäni liian sietämätöntä: erityisesti maniassa mies petti jatkuvasti, tuhlasi rahaa, oli uhkaavan ärtynyt. Hän myös aina hyvän olon tullen, eli masennuksen kääntyessä hypomaniaan, jätti aina lääkkeet pois, koska hän oli mielestään parantunut, kuulemma koskaan enää ei huonot olot palaisi, nyt on psyykesssä jotkut palaset loksahtaneet pysyvästi kohdalleen.
Paranoidijaksoihin liittyi myös jonkin verran uhkaavia piirteitä, vaikka koskaan en joutunutkaan väkivaltaa kokemaan. Mutta mies saattoi esim. alkaa uskoa että joku Israelin salainen palvelu vakoilee ja jahtaa häntä, ja pesäpallomaila kädessään istua eteisessä valmiina lyömään sitten kun ne murtautuu ovesta sisään. Lenkillä kantoi vasaraa, jolla voisi hakata aivot pihalle Mossadin hyökkääjiltä. Kerran se alkoi myös uskoa että minä olen noita, että minusta huokuu "omituista pimeyden henkivaltojen energiaa". Hienoa mennä kotiinsa, ja siellä mies nurkassa kauhuissaan oleilee, huutaen että Jeesuksen Kristuksen veressä ja nimessä, pimeyden henkivaltojen kätyri: väisty! Naurattanut olisi ellei miehen ilme olisi ollut täynnä oikeaa kauhua. No, sitten se pakeni 2 viikoksi kotoaan teille tietymättömille, ja sitten palasi, hyvässä maniassa, lahjoilla hyvitellen.
Ei vaan jaksanut, pelkäsin että olen itse lataamokunnossa kohta jos en pääse irti.
:O Ai kauhea! Onneksi itselläni ei ole noin pahaa sairautta, vaikka pöntössä välillä sumeneekin.
Tästä meidän kulttuurissa aina varoitetaan. Se pitää aina ottaa huomioon.