Apua, olen mytomaani

Kannattaa hakeutua terapiaan (kognitiivinen psykoterapia) ihan psykologin luokse, noi psyk. sh:n kanssa käydyt "keskustelut" on ihan yhtä tyhjän kanssa kuten olet huomannut.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakeutua terapiaan (kognitiivinen psykoterapia) ihan psykologin luokse, noi psyk. sh:n kanssa käydyt "keskustelut" on ihan yhtä tyhjän kanssa kuten olet huomannut.

Tuo on totta. Minun sisäistä pahaa oloa, minussa "vaeltavia" persoonia ym. ei yhtään helpota se, että käyn pari kertaa viikossa jauhamassa miten huonosti on tullut nukuttua viime aikoina. Aika turhauttavaakin tuo psyk. sh:lla käynti, mutta sinnikkäästi olen siellä silti yrittänyt ravata siinä toivossa että auttaisi jotain. Noh, ollut tuolla avohoidossa n. 7 vuotta ja tuntuu että homma vaan kiihtyy.

Psykologilla kävin joskus siis ihan avohoidon puolella ja ei se paljoa eronnut noista sh-käynneistä. Toki psykologi oli älykkäämpi ja ymmärsi hiukan paremmin mikä minua vaivaa, mutta ei kunnolla hänkään. Ja apuahan en näihin ole saanut MISTÄÄN. 

Terapiaa mulle on ehdotettu tuolla avohoidossa (Kelan korvaamaa), mutta vähän ollut vaikeuksia mm. sen kanssa, mikä terapiamuoto on minulle sopivin. Myös vähän pelottaa ja hävettää avautua jollekin vieraalle. Tulee tunne, että hän nousee heti yläpuolelleni ja pahimmillaan käyttää kertomaani minua vastaan (esim. juoruamalla asioista muille) jos paljastan, kuinka surkea ihminen olen oikeasti.

Keskityillä tarinoilla saa hoitoakin paremmin (kun esim. valehtelen koulutustasoni korkeaksi niin heti muuttuu hoitajilla ja muillakin ääni kellossa ja mua kuunnellaan ja oikeasti yritetään auttaa). 

Harmittaa. Ja ahdistaa, että miten sekaisin ihminen voikaan olla ilman näkyviä sekavuuden merkkejä. Voiko tällaisesta elämästä enää tullakaan mitään, jos ei osaa olla ihmisten kanssa eikä edes itsensä kanssa? 

Mä olen myös. Enkä ole saanut asiaan mitään apua mistään, en terapiasta enkä psykiatrilta. Käytännössä olen ratkaissut ongelman eristämällä itseni ihmisistä, ettei tarvitse tuntea häpeää ja valheiden peittelyn tuskaa. Töissä käyn, mutta muuten en ole ihmisten kanssa missään tekemisissä. Näin vältän valehtelun. Tosin esim. kampaajallakin saatan kertoa mitä sattuu tarinoita ihan huomaamattani, mutta ei sillä niin väliä ole tuollaisissa. Seuraavalla kerralla menen eri paikkaan ettei tule puhuttua ristiin meneviä valheita itsestäni.

Luulen että esim. töissä kukaan ei uskoisi että mulla on tällainen ongelma. Olen rauhallinen, vakavaluontoinen, älykkäänä pidetty ja muuten tasapainoinen psyykkisesti. Mutta lapsesta asti on vaan ollut hyvin vilkas fantasiamaailma, ja se välillä sekoittuu tosielämää koskeviin puheisiinkin.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös. Enkä ole saanut asiaan mitään apua mistään, en terapiasta enkä psykiatrilta. Käytännössä olen ratkaissut ongelman eristämällä itseni ihmisistä, ettei tarvitse tuntea häpeää ja valheiden peittelyn tuskaa. Töissä käyn, mutta muuten en ole ihmisten kanssa missään tekemisissä. Näin vältän valehtelun. Tosin esim. kampaajallakin saatan kertoa mitä sattuu tarinoita ihan huomaamattani, mutta ei sillä niin väliä ole tuollaisissa. Seuraavalla kerralla menen eri paikkaan ettei tule puhuttua ristiin meneviä valheita itsestäni.

 

Luulen että esim. töissä kukaan ei uskoisi että mulla on tällainen ongelma. Olen rauhallinen, vakavaluontoinen, älykkäänä pidetty ja muuten tasapainoinen psyykkisesti. Mutta lapsesta asti on vaan ollut hyvin vilkas fantasiamaailma, ja se välillä sekoittuu tosielämää koskeviin puheisiinkin.

Itselläni vähän sama juttu; olen ulkoisesti ihan "normaali". Välillä (kun sopiva persoona sattuu päälle) jopa iloinen ja sosiaalinen, toisinaan taas hyvinkin masentunut ja arka. Kuitenkaan ei koskaan ole mitään psykoottista ollut, ei esim. väkivallanpurkauksia, ei edes huutamista tms. eli hoitohenkilökuntakaan ei oikein osaa ajatella minua "oikeasti" sairaana toisin kuin tuoleja paiskovia, ääniä kuulevia skitsofrenikkoja.

Mutta kyllä tämä valehtelu kuitenkin todella sairasta on, kun oikeasti en edes tiedosta valehtelevani vaan uskon omiin valheisiini täysin sen hetken, kun niitä kerron. Myöhemmin saatan itsekin hämmästyä kun tajuan, etten olekaan kokenut tiettyä asiaa josta kerroin.

Melkein kuin minussa olisi useita eri persoonia joilla oma luonteensa ja elämäntarinansa, mutta ei mitään dramaattista "skitsoilua". Ulkopuoliset eivät tätä edes huomaa, korkeintaan näkevät että joskus olen masentuneempi ja toisinaan taas hyvin iloinen, sosiaalinen jne. 

Itsekin olen ollut muutaman vuoden nyt eristyksissä ihmisistä juurikin siitä syystä, että on hyvin vaikeaa elää sitten niiden omien valheiden kanssa, muodostaa läheisiä ihmissuhteita hyvin hataralle pohjalle ja sitten ottaa vastuu teoistaan ja sanomisistaan joita en edes muista sanoneeni/tehneeni! Psyyke hajoaa siinä palasiksi joka kerta uudelleen ja uudelleen, kun joutuu kiertelemään ja luikertelemaan päästäkseen kuiville vesille omista sepityksistään... :/ 

Ikävä kuulla, että et ole saanut apua mistään. Joskaan ei kovin yllättävää. Tällaiseen sivupersoonahäiriöönhän ei ole oikein mitään kunnon hoitoa. Ei lääkkeitä, eikä oikein edes keskustelua. 

Pistää oikeasti aika paljon masentamaan tuo, sillä en halua elää elämääni (joka muuten voisi olla täysin hyvä ilman tätä "pientä" vaivaani) valehdellen, inhoten itseäni, pettäen ihmisiä joista oikeasti välitän, satuttaen muita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös. Enkä ole saanut asiaan mitään apua mistään, en terapiasta enkä psykiatrilta. Käytännössä olen ratkaissut ongelman eristämällä itseni ihmisistä, ettei tarvitse tuntea häpeää ja valheiden peittelyn tuskaa. Töissä käyn, mutta muuten en ole ihmisten kanssa missään tekemisissä. Näin vältän valehtelun. Tosin esim. kampaajallakin saatan kertoa mitä sattuu tarinoita ihan huomaamattani, mutta ei sillä niin väliä ole tuollaisissa. Seuraavalla kerralla menen eri paikkaan ettei tule puhuttua ristiin meneviä valheita itsestäni.

 

Luulen että esim. töissä kukaan ei uskoisi että mulla on tällainen ongelma. Olen rauhallinen, vakavaluontoinen, älykkäänä pidetty ja muuten tasapainoinen psyykkisesti. Mutta lapsesta asti on vaan ollut hyvin vilkas fantasiamaailma, ja se välillä sekoittuu tosielämää koskeviin puheisiinkin.

 

Itselläni vähän sama juttu; olen ulkoisesti ihan "normaali". Välillä (kun sopiva persoona sattuu päälle) jopa iloinen ja sosiaalinen, toisinaan taas hyvinkin masentunut ja arka. Kuitenkaan ei koskaan ole mitään psykoottista ollut, ei esim. väkivallanpurkauksia, ei edes huutamista tms. eli hoitohenkilökuntakaan ei oikein osaa ajatella minua "oikeasti" sairaana toisin kuin tuoleja paiskovia, ääniä kuulevia skitsofrenikkoja.

Mutta kyllä tämä valehtelu kuitenkin todella sairasta on, kun oikeasti en edes tiedosta valehtelevani vaan uskon omiin valheisiini täysin sen hetken, kun niitä kerron. Myöhemmin saatan itsekin hämmästyä kun tajuan, etten olekaan kokenut tiettyä asiaa josta kerroin.

 

Melkein kuin minussa olisi useita eri persoonia joilla oma luonteensa ja elämäntarinansa, mutta ei mitään dramaattista "skitsoilua". Ulkopuoliset eivät tätä edes huomaa, korkeintaan näkevät että joskus olen masentuneempi ja toisinaan taas hyvin iloinen, sosiaalinen jne. 

Itsekin olen ollut muutaman vuoden nyt eristyksissä ihmisistä juurikin siitä syystä, että on hyvin vaikeaa elää sitten niiden omien valheiden kanssa, muodostaa läheisiä ihmissuhteita hyvin hataralle pohjalle ja sitten ottaa vastuu teoistaan ja sanomisistaan joita en edes muista sanoneeni/tehneeni! Psyyke hajoaa siinä palasiksi joka kerta uudelleen ja uudelleen, kun joutuu kiertelemään ja luikertelemaan päästäkseen kuiville vesille omista sepityksistään... :/ 

Ikävä kuulla, että et ole saanut apua mistään. Joskaan ei kovin yllättävää. Tällaiseen sivupersoonahäiriöönhän ei ole oikein mitään kunnon hoitoa. Ei lääkkeitä, eikä oikein edes keskustelua. 

Pistää oikeasti aika paljon masentamaan tuo, sillä en halua elää elämääni (joka muuten voisi olla täysin hyvä ilman tätä "pientä" vaivaani) valehdellen, inhoten itseäni, pettäen ihmisiä joista oikeasti välitän, satuttaen muita. 

Mun tapauksessa en koe että mulla olisi mitään sivupersoonaongelmaa. Ihan sama persoona minä aina olen. Vain persoona, jonka fantasiamaailma on niin elävä ja vilkas, että välillä sekoittuu todellisuuteen.

Minäkin tosiaan sillä hetkellä kun valheeni kerron, tavallaan uskon siihen, en siis koskaan ajattele että nyt aion valehdella. Se valhe vaan tulee ulos ja tajuan sen valheeksi vasta kun jo puhun sitä. Sitten jos saan rauhassa harkita mitä sanon, en koskaan valehtele, koska ehdin analysoida onko "kielen päälle" pyrkivä asia totta vai ei. Ja esim. kirjallisessa ilmaisussa en koskaan valehtele samasta syystä - ehdin huomata valheellisuuden ennen kuin esim. sähköposti tai palstapostaus tulee lähetettyä. Kuitenkaan ei normaalissa kevyessä sosiaalisessa kanssakäymisesessä voi niinkään elää, että aina jos vaikka joku kysyy jotain, sanoo että odota kun mietin 10 sekuntia, täytyy muistella miten se oikeasti menikään... Helpompi on heittää vaikka että "söin mäkkärissä" normaaliin keskustelurytmiin ja sitten huomata sen sanoessaan että miksi minä noin sanoin, minähän söin Kotipizzassa.

Minäkin sepustan kylmän rauhallisesti omat taustani ja muut, mutta vain sen takia etten voi sietää liian uteliaita, juoruilevia ja juttuja levitteleviä ihmisiä ja minulla on itsesuojeluvaisto korkealla, samoin suojelen lähimmäisiäni enkä voisi koskaan kertoa heistä tai heidän asioista kellekään että mitä tekevät työkseen jne.

En siis kärsi mistään persoonallisuushäiriöistä.

Kuinka moni eksyi tähän ketjuun Haluatko miljonääriksi -ohjelman vuoksi?

Valehteletko myös netissä elämästäsi, vai oletko rehellinen?

Suosittelen lukemaan Läsnäolon voima -nimisen kirjan. Itse uskon että lähes kaikki mielen ongelmat tai häiriöt on loppujen lopuksi lähtöisin samasta ongelmasta, eri ihmisillä ne ilmenee vain erilailla ja kaikennäköiset diagnoosit saattavat vain aiheuttaa sen että ihminen kuvittelee että "tällainen minä vain olen" eikä koe voivansa muuttua. Ajatukset kahlitsee meitä ja ajatukset saa kadottamaan oikean minän. "Sinä et ole ajatuksesi, sinä et ole menneisyytesi" on aikalailla kirjan opetuksen ydin. Me jokainen voimme muuttua, löytää oikean itsemme joka hautautuu ajatusvyyhdin alle. Sen itsen, joka tuntee, eikä ajattele. Suurin osa ihmisistä ajattelee pakonomaisesti. Kokoajan. Jotkut eivät koe sitä ongelmaksi, ja joillain se ajatusvyyhti vain on vilkkaampi. Mieli ja ajatukset on työkalu, jota ei tarvitse käyttää kokoajan. Mieli on osattava hiljentää. Meditoinnin harjoittaminen auttaa, koska silloin löytää hiljaisen paikan kaikkien ajatusten välissä ja tuntee itsensä, ja tiedostaa ympäristönsä. Mieli kahlitsee ihmisen menneisyyden kautta itsensä määrittämiseen nykyhetkessä ja pelkäämään tulevaisuutta. Silloin ei voi kokea tätä hetkeä. Toivon kaikille saman ongelman kanssa painiville voimaa jaksaa yrittää eteenpäin omassa henkilökohtaisessa kehityksessä. Älkää hävetkö itseänne tai tekemisiänne ja sanomisianne, koska yliajatteleva mieli ei ole oikea sinä. Ja häpeä estää kehityksen. Eläkää itsellenne, älkää muille! Itsensä inhoaminen aiheuttaa tarpeen antaa muille sellaisen kuvan itsestä, mistä kuvittelee kuuntelijan pitävän. Rakastakaa itseänne, se ei ole itsekästä vaan se on yksinkertaisesti perusta sille että voi ikinä rakastaa muita. Ja silloin ei ole tarvetta yrittää tehdä vaikutusta, mikä saattaa ajaa ihmisen pakonomaisesti huomaamattaan valehtelemaan muille. Kaikki perustuu itsensä arvostamiseen, itsensä tuntemiseen ja itsensä rakastamiseen. Minulla on ollut samaa ongelmaa elämässäni ja on vieläkin, mutta olen kokoajan paremmassa paikassa elämässä ja itseni kanssa, ja alan pikkuhiljaa kykenemään päästämään irti miellyttämisen tarpeesta. Siihen kadottaa itsensä. Me ollaan kaikki erilaisia ja meissä on hyvät ja huonot puolet, mutta kun hyväksyy itsensä sellaisena kun on, pystyy alkaa muuttumaan ja kehittymään. Elämä on kuitenkin kasvamista alusta loppuun, kehitys ei lopu. Siksi ei saa takertua menneisyyteen tai antaa sen määrittää itseä nyt. Silloin kun ihminen haluaa ja päättää yrittää muuttua, on jo otettu yksi iso tärkeä askel eteenpäin. Muutos ei tapahdu yhdessä yössä, takapakkia tulee ja mokia, aivan varmasti. Älkää säikähtäkö sitä, älkää ajatelko että "pieleen meni, joutuu aloittamaan alusta". Koska ei joudu. Voi vain jatkaa. Antakaa itsellenne tekemisenne anteeksi ja eläkää tässä, nyt. Anteeksi super pitkä teksti, koin tarvetta kertoa mun ajatukset asiaan liittyen ja toivon että löydätte tästä jotain apua tulevaisuuteen. Ja tosiaan, lukekaa se kirja! Se on vaikea ja ottaa aikaa mutta se on kaiken vaivan arvoista! Tsemppiä ja muistakaa rakastaa itseänne! Rakkautta vain.

Onko Läsnäolon voima- kirja suomalainen vai käännös

Ööö.

En lukenut teidän mietteitä.

Mutta: mitä sä puhut terapeutille päivistäsi yms.? Haha siis puhutko siellä totta vai jorinoit sielläkin omiasi? Hahahahhaahha

Mulla ei ole nyt neuvoja tai muutakaan, mutta sen sijaan mulla on yksi kaveri, joka on mytomaani. Hän ei ole kovin läheinen, mutta varsinkin opiskeluaikanani olimme aika paljon tekemisissä. Ensin en voinut sietää häntä, kuten ei moni muukaan (valehtelu oli aika ilmiselvää), mutta kun tutustuttiin paremmin, hän vähän rauhoittui. Meillä oli tavallaan sellainen sanaton herrasmiessopimus, että valehtelut ohitetaan eikä niistä vedetä tilille. Kyllä kaikki ymmärsivät, että hän valehtelee, mutta myös sen, että se on sairaus. Joskus toki muiden kavereiden kanssa on tullut todettua, että nyt X:llä menee taas vähän lujaa (vieraampien ihmisten seurassa valehtelu alkaa aina uudelleen), mutta kyllä me kaikki tosiaan ymmärrämme, ettei hän sille mitään voi.

Halusin kai vain sanoa, että ei se valehteleminen ole välttämättä se ihmistä määrittävä piirre.

Nimimerkillä puhun totta ja ajattelen että valehtelen

Luultavasti valehtelet siksi, koska yrität hillitä sun sisäistä ahdistuneisuutta. Ja sitten, kun puhut palturia, koet kelpaavasi kohteellesi paremmin vääristyneenä ja epäaitona. Se taas syö sun itsetuntoa. Sen sijaan, että tuomitset itsesi jyrkästi, yritä löytää itsestäsi myös hyviä puolia. Koska niitäkin on aidossa sinussa:) Uskothan mua, jooko?

Lopettakaa se paskanpuhuminen. Te oletta aivan hyviä ja riittäviä sellaisina kuin olette.

Mytomaanin kauppareissu on vaikerikkaampi kuin normaalin ihmisen elämä.

Siinä on ero että keksiikö hätävalheita jonkin asian suhteen vältelläkseen ikävää spekulaatiota tai jopa riitaa, tai jos haluaa vaan vaihtaa jutun aihetta.

Jos on sairaalloinen mytomaani eli täys satutäti ja huomionhakuinen persoona, niin taustalla on yleensä myös narsismia ja ihminen valehtelee kaiken omaksi edukseen eikä välitä ympärillään olevista ihmisistä eikä siitä aiheuttaako toisille pelkkää harmia kunhan saa itselleen huomiota ja näkyvyyttä.

Aloitus on vanha, mutta aihe ei ole. Kerron siis ainoan tavan josta - keinoista riippumatta - patologisesta valehtelusta voi "päästä eroon": rupea tekemään päivittäin pieniä asioita, joilla tunnet itsesi hyödylliseksi, tärkeäksi, hyväksi ihmiseksi. Hyväksy se, että muutosprosessi kestää. Vasta kun itsetuntosi on riittävän hyvä, valehtelu jää pois.

Mulla on naapurina muiden asioihin sekaantuva mytomaaninen mies joka ei ymmärrä lopettaa touhuaan, sotkeutuu toisten elämään jatkuvasti, vaatii oleman sitä ja tätä taloyhtiössä. Kukaan ei sais muka koskea hänen pyörään tai saati aiheuttaa elämisen ääniä omassa asunnossaan..