Lue keskustelun säännöt.
Onko eroaminen aina huonoksi lapsille?
03.01.2016 |
Aiheesta lukiessa tulee mielikuva, että jos ei kotona ole väkivaltaa tai pahoja päihdeongelmia niin erota ei kannata. Ero on lapselle trauma, josta ei selviä koskaan. Muistelee sitä aina, rikkoo lapsen, kukaan ei ajattele lapsia, lapset kärsii, jäävät ikävöimään jne jne.... Entä jos kotona riidellään paljon, mitään yhteistä elämää ei vanhemmilla ole? Ei harrasteta yhdessä, tehdään perheenäkään harvoin yhdessä mitään. Vanhempien välillä ei ole fyysistä läheisyyttä, parisuhdemalli siis täysin väärä. Vanhempien intressit täysin erilaiset; toinen harrastaa liikuntaa itsekseen, lasten kanssa ja pitää sosiaalisia suhteita yllä. Toinen lähinnä makoilee ja nukkuu vapaa-ajat kotona, tai lämmittelee saunaa ja ottaa olutta viikonloppuisin. Keskustelussa toinen usein aliarvioi, halveksuu puolisoaan, nostaa puolison vanhempien piirteitä esiin ja vertaa puolisonsa piirteitä niihin (ei positiivisesti), halveksuu puolison vanhempaa (joka ihan normaali ihminen) ja haukkuu häntä tuttavien kuullen. Ei juuri osallistu kotitöihin tai lasten kanssa tekemiseen, mutta on itse sitä mieltä, että tekee koko ajan jotain ja jopa enemmän kuin puoliso (joka oikeasti tekee koko ajan niitä)?
Onko ero siis aina huono vaihtoehto?
Kommentit (110)
Itse olin iloinen, kun riidat loppuivat. Vanhempien eron myötä sain myös neljä "veljeä" ja yhden suvun lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkä ikäiset lapset? Entä jos odottaisit milloin he alkavat toivoa eroanne? En tiedä, voivathan lapset toki siinäkin jakautua kahteen leiriin plus jos sanovat, että älkää erotko niin onko siinä enemmänkin kyse pelosta tuntematonta kohtaan... Mutta itse ajattelen niin, että jos lapsilla on ihan hyvät välit molempiin niin sitä parempi mitä vanhempia lapset ovat eron tullessa.
Minun vanhempani ovat eronneet kun olin niin pieni, etten muuta muista, mutta äiti kohteli minua eron jälkeen huonosti ja MINULLE olisi ehkä ollut hyvä, että mukana olisi ollut toinenkin aikuinen puolustamassa minua tai ainakin kerromassa minulle, ettei mua kohdella oikein. Äiti itse halusi erota.
Itse olen eroperheestä ja jos vanhemmat osaa hoitaa eron hyvin ja pitää välit kunnossa ainakin lasten nähden se on ihan ookoo. Ei ole jäänyt varsinaisia traumoja, olen vaan ajatellut jos menen joskus naimisiin en aio erota.
Vierailija kirjoitti:
Pohdi samaa, tosin mulla ei ole ihan noin kehno mies. Itse en ole eroperheestä joten mitään tuntumaa ei ole aiheeseen. Mutta voiko se aina olla lapsille pelkkää kärsimysnäytelmää? Mitä jos perhe-elämä isän kanssa on äidille pelkkää kärsimysnäytelmää?
No tämä juuri, itse voin huonosti ja koko ajan huonommin liitossa. Että voiko se sekään olla hyvä ilmapiiri elää ja kasvaa? Ja pahoinvointi parisuhteessa varmasti näkyy, lapset ei ole tyhmiä. Vanhemmat jo sen ikäisiä, että varmasti ymmärtävät ettei asiat ole kunnossa. Siitä huolimatta keskimmäinen lapsi usein sanoo (vai senkö takia), että ettehän te eroa.... Pelkää siis eroa, vaikka onko tämäkään parempaa elämää. Hän ei toki voi muusta tietää.
Mulle se oli paha paikka. Mieluummin olisin kuunnellut riitelyä kuin joutunut muka valitsemaan puoleni erossa ja kuunnellut katkeria juttuja vuosikymmeniä. Valitsemaan kuka saa tulla häihin, ristiäisiin, synttäreille ym. Kamalaa vetää myös omat lapset mukaan erokuvioihin nii että mummolle ei saa sit puhua vaarista ja toisinpäin. Isäni uusi puoliso oli myös inhottava ja vioitti suhdetta isääni vuosikaudet. Äitini sitten eli yksin ja katkeroitui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tutkimusten mukaan on. Kenenkään eronneen mielestä ei tietenkään ole.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäiset lapset? Entä jos odottaisit milloin he alkavat toivoa eroanne? En tiedä, voivathan lapset toki siinäkin jakautua kahteen leiriin plus jos sanovat, että älkää erotko niin onko siinä enemmänkin kyse pelosta tuntematonta kohtaan... Mutta itse ajattelen niin, että jos lapsilla on ihan hyvät välit molempiin niin sitä parempi mitä vanhempia lapset ovat eron tullessa.
Minun vanhempani ovat eronneet kun olin niin pieni, etten muuta muista, mutta äiti kohteli minua eron jälkeen huonosti ja MINULLE olisi ehkä ollut hyvä, että mukana olisi ollut toinenkin aikuinen puolustamassa minua tai ainakin kerromassa minulle, ettei mua kohdella oikein. Äiti itse halusi erota.
Lapset ovat 13v, 11v ja 5v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miettiä kannattaa sitäkin, miten aikoo voida eron jälkeen. Siinä tarvitaan paljon voimia hoitaa omaa mieltäään ja huomioida lapsia erossa. Oma äitini katkeroitui jonkinverran siitä, ettei isäni ollut sellainen mies joka äidin mielestä tämän olisi pitänyt olla (mille siis näytti ennen avioliittoa) ja se hänestä vaan näkyi, en tiedä ymmärsikö sitä itsekään, ei hän kauhean hyvin voinut eronneenakaan. Pysytteli vieläpä yksin, erossa miehistä. Se oli tosin lapselle vain hyvä, ettei ainakaan tullut enää uusia suhde-epäonnistumisia, joita seurata sivusta vieressä.
Toki se, ettei äidin tarvinnut riitaa haastaa miehelleen, joka ei tee kuten äiti käskee oli asia, jolta välttyminen kai on ollut minulle ihan hyvä asia, mutta miettikää nyt, onpa ollut ihana äiti mulla. Mulle se sitten toimi niin kyllä. Et sai se jonnekin purkaa pätevyyttään. (Sarkasmia.)
3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohdi samaa, tosin mulla ei ole ihan noin kehno mies. Itse en ole eroperheestä joten mitään tuntumaa ei ole aiheeseen. Mutta voiko se aina olla lapsille pelkkää kärsimysnäytelmää? Mitä jos perhe-elämä isän kanssa on äidille pelkkää kärsimysnäytelmää?
No tämä juuri, itse voin huonosti ja koko ajan huonommin liitossa. Että voiko se sekään olla hyvä ilmapiiri elää ja kasvaa? Ja pahoinvointi parisuhteessa varmasti näkyy, lapset ei ole tyhmiä. Vanhemmat jo sen ikäisiä, että varmasti ymmärtävät ettei asiat ole kunnossa. Siitä huolimatta keskimmäinen lapsi usein sanoo (vai senkö takia), että ettehän te eroa.... Pelkää siis eroa, vaikka onko tämäkään parempaa elämää. Hän ei toki voi muusta tietää.
Lapset toivoo että vanhemmat korjaisi välinsä. Vanhemmille tämmöinen vaihtoehto ei tule edes mieleen, on vain ne a.) huonosti yhdessä b.) erotaan. Lapset näkee sen kolmannenkin vaihtoehdon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juuri noiden asioiden takia erosin aikoinaan lasten isästä. Se parisuhde ei ollut terve. Näin jälkikäteen olen onnellinen siitä että lapset eivät nähneet sitä sen pidempään ja saaneet vääristynyttä kuvaa parisuhteesta. Me emme eläneet perheenä. Minä vietin aikani lasten kanssa, mies omissa jutuissaan. Miehellä oli taipumusta arvostella minua äitinä ja naisena. Erotessa oli itseluottamukseni murennettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäiset lapset? Entä jos odottaisit milloin he alkavat toivoa eroanne? En tiedä, voivathan lapset toki siinäkin jakautua kahteen leiriin plus jos sanovat, että älkää erotko niin onko siinä enemmänkin kyse pelosta tuntematonta kohtaan... Mutta itse ajattelen niin, että jos lapsilla on ihan hyvät välit molempiin niin sitä parempi mitä vanhempia lapset ovat eron tullessa.
Minun vanhempani ovat eronneet kun olin niin pieni, etten muuta muista, mutta äiti kohteli minua eron jälkeen huonosti ja MINULLE olisi ehkä ollut hyvä, että mukana olisi ollut toinenkin aikuinen puolustamassa minua tai ainakin kerromassa minulle, ettei mua kohdella oikein. Äiti itse halusi erota.
Lapset ovat 13v, 11v ja 5v.
No okei, aika "vanhoja" jo. Pitäisi heidän selviytyä. Jos yksi sanoo, että älkää erotko, niin voisiko hän käydä jossain terapiassa perheneuvolassa tms juttelemassa, tuon toiveen takana kun on varmasti lapsen jotkut omat jutut. Jos saisi tukea itselleen ja ymmärtää, ettei vanhempien ero ole välttämättä paha asia, niin saattaisi olla sit ihan hyvä juttu teidän ero?
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulle se oli paha paikka. Mieluummin olisin kuunnellut riitelyä kuin joutunut muka valitsemaan puoleni erossa ja kuunnellut katkeria juttuja vuosikymmeniä. Valitsemaan kuka saa tulla häihin, ristiäisiin, synttäreille ym. Kamalaa vetää myös omat lapset mukaan erokuvioihin nii että mummolle ei saa sit puhua vaarista ja toisinpäin. Isäni uusi puoliso oli myös inhottava ja vioitti suhdetta isääni vuosikaudet. Äitini sitten eli yksin ja katkeroitui.
Oliko tämä kaikki _eron_ syytä? Vai sen syytä, että sun vanhemmat ei osanneet hoitaa asiaa hyvin? Olisko sun elämä ollut sen parempaa, jos olisivat pystyneet yhdessä ja tehneet teidän kaikkien elämästä paskaa siten? Samaa paskaa eri paketissa, luulisin.
Mä olen eronnut. En ikinä hauku exää lapsille (tai muille). Kunnioitan häntä lasteni isänä. Olemme samaa mieltä lasten kasvatuksesta. Vietämme juhlat yhdessä. Tykkään hänen naisystävästään. Jaamme vanhemmuuden 100 %. Mulle saa lapset puhua, että on ikävä isää. Mä lohdutan ja kerron, että iskäkin ikävöi ja rakastaa. Ja kohta taas näätte.
Pariskuntana emme olleet onnellisia, mutta nyt menee hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pohdi samaa, tosin mulla ei ole ihan noin kehno mies. Itse en ole eroperheestä joten mitään tuntumaa ei ole aiheeseen. Mutta voiko se aina olla lapsille pelkkää kärsimysnäytelmää? Mitä jos perhe-elämä isän kanssa on äidille pelkkää kärsimysnäytelmää?
No tämä juuri, itse voin huonosti ja koko ajan huonommin liitossa. Että voiko se sekään olla hyvä ilmapiiri elää ja kasvaa? Ja pahoinvointi parisuhteessa varmasti näkyy, lapset ei ole tyhmiä. Vanhemmat jo sen ikäisiä, että varmasti ymmärtävät ettei asiat ole kunnossa. Siitä huolimatta keskimmäinen lapsi usein sanoo (vai senkö takia), että ettehän te eroa.... Pelkää siis eroa, vaikka onko tämäkään parempaa elämää. Hän ei toki voi muusta tietää.
Lapset toivoo että vanhemmat korjaisi välinsä. Vanhemmille tämmöinen vaihtoehto ei tule edes mieleen, on vain ne a.) huonosti yhdessä b.) erotaan. Lapset näkee sen kolmannenkin vaihtoehdon.
Tää on muuten totta. Sen takia en suitsuttaisi sitä, että ero on se hyvä malli lapsille vs huono avioliitto. Molemmat ovat huonoja. Ei kai se ole lapsille hyvä malli, että isä tylytti äitiä, joka ei osannut aikuisena varsinaisesti vastata siihen, vaan otti eron? Millaisina ne lapset aikanaan näkee parisuhteen osapuolet ylipäätään?
3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle se oli paha paikka. Mieluummin olisin kuunnellut riitelyä kuin joutunut muka valitsemaan puoleni erossa ja kuunnellut katkeria juttuja vuosikymmeniä. Valitsemaan kuka saa tulla häihin, ristiäisiin, synttäreille ym. Kamalaa vetää myös omat lapset mukaan erokuvioihin nii että mummolle ei saa sit puhua vaarista ja toisinpäin. Isäni uusi puoliso oli myös inhottava ja vioitti suhdetta isääni vuosikaudet. Äitini sitten eli yksin ja katkeroitui.
Oliko tämä kaikki _eron_ syytä? Vai sen syytä, että sun vanhemmat ei osanneet hoitaa asiaa hyvin? Olisko sun elämä ollut sen parempaa, jos olisivat pystyneet yhdessä ja tehneet teidän kaikkien elämästä paskaa siten? Samaa paskaa eri paketissa, luulisin.
Mä olen eronnut. En ikinä hauku exää lapsille (tai muille). Kunnioitan häntä lasteni isänä. Olemme samaa mieltä lasten kasvatuksesta. Vietämme juhlat yhdessä. Tykkään hänen naisystävästään. Jaamme vanhemmuuden 100 %. Mulle saa lapset puhua, että on ikävä isää. Mä lohdutan ja kerron, että iskäkin ikävöi ja rakastaa. Ja kohta taas näätte.
Pariskuntana emme olleet onnellisia, mutta nyt menee hyvin.
Ei ollut eron syytä, mutta kukaan ei ole täydellinen. Jos ero nostaakin vanhemmalla ongelmia pintaan eikä lapselle ole kotona edes toista turvallista aikuista niin se on asia, josta varoitan.
3
Tuohonhan on helppo vastate, että ero on ainoa hyvä vaihtoehto. Noi argumentit on tossa ap:n tekstissä niin voimakkaita, että kyllähän ne johtaa väistämättä eroon.
Vierailija kirjoitti:
Juuri noiden asioiden takia erosin aikoinaan lasten isästä. Se parisuhde ei ollut terve. Näin jälkikäteen olen onnellinen siitä että lapset eivät nähneet sitä sen pidempään ja saaneet vääristynyttä kuvaa parisuhteesta. Me emme eläneet perheenä. Minä vietin aikani lasten kanssa, mies omissa jutuissaan. Miehellä oli taipumusta arvostella minua äitinä ja naisena. Erotessa oli itseluottamukseni murennettu.
Te ette ratkaisseet ongelmianne vaan erositte. Lapsille ero ei ole se paras malli, vaan asioiden selvittäminen. Siksi ihmettelen näitä aikuisia, jotka sanovat tehneensä HYVÄÄ. hyvää olisi ollut osata ratkaista kuvio. Mikäs nainen sä oikein oot, kun miehesi sai sinua noin vain lytätä?
3
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle se oli paha paikka. Mieluummin olisin kuunnellut riitelyä kuin joutunut muka valitsemaan puoleni erossa ja kuunnellut katkeria juttuja vuosikymmeniä. Valitsemaan kuka saa tulla häihin, ristiäisiin, synttäreille ym. Kamalaa vetää myös omat lapset mukaan erokuvioihin nii että mummolle ei saa sit puhua vaarista ja toisinpäin. Isäni uusi puoliso oli myös inhottava ja vioitti suhdetta isääni vuosikaudet. Äitini sitten eli yksin ja katkeroitui.
Oliko tämä kaikki _eron_ syytä? Vai sen syytä, että sun vanhemmat ei osanneet hoitaa asiaa hyvin? Olisko sun elämä ollut sen parempaa, jos olisivat pystyneet yhdessä ja tehneet teidän kaikkien elämästä paskaa siten? Samaa paskaa eri paketissa, luulisin.
Mä olen eronnut. En ikinä hauku exää lapsille (tai muille). Kunnioitan häntä lasteni isänä. Olemme samaa mieltä lasten kasvatuksesta. Vietämme juhlat yhdessä. Tykkään hänen naisystävästään. Jaamme vanhemmuuden 100 %. Mulle saa lapset puhua, että on ikävä isää. Mä lohdutan ja kerron, että iskäkin ikävöi ja rakastaa. Ja kohta taas näätte.
Pariskuntana emme olleet onnellisia, mutta nyt menee hyvin.
Ei ollut eron syytä, mutta kukaan ei ole täydellinen. Jos ero nostaakin vanhemmalla ongelmia pintaan eikä lapselle ole kotona edes toista turvallista aikuista niin se on asia, josta varoitan.
3
Niin, mutta sun on helppo syyttää eroa siitä, että äiti sitä ja tätä. Äitisi olisi voinut kohdella sua vielä huonommin huonossa avioliitossa. Eikä sitäkään olisi kukaan välttämättä nähnyt. Jos kotona olisi ollut kireä ilmapiiri, olisi isäsi mahdollisesti paennut työhön/harrastuksiin/baariin/kavereille ja äiti edelleen purkanut huonon olon suhun. Ei voi tietää. Siksi ei voi syyttää sitä eroa. Vaan sitä ihmistä, joka ei osannut hoitaa eroa hyvin. Joka ei ollut hyvä äiti. Ei se olisi ollut hyvä äiti muutenkaan.
Erosimme noin puoli vuotta sitten. Lapsilla oli käytösongelmia koulussa vuosikausia, mutta nyt kun viimein päästiin omaan rauhaan eikä isä enää rähjää joka asiasta, lasten opettajat ovat kumpikin todenneet, että lapset vaikuttavat koulussa onnellisemmilta ja käyttäytyvät merkittävästi paremmin kuin ennen. Eli levottomuus ja ahdistuneisuus on hävinnyt. Enkä ihmettele, sillä isänsä vielä asuessa kotona me kaikki muut jouduimme koko ajan varomaan tekemisiämme ja sanomisiamme, koska isä saattoi suuttua mistä vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Juuri noiden asioiden takia erosin aikoinaan lasten isästä. Se parisuhde ei ollut terve. Näin jälkikäteen olen onnellinen siitä että lapset eivät nähneet sitä sen pidempään ja saaneet vääristynyttä kuvaa parisuhteesta. Me emme eläneet perheenä. Minä vietin aikani lasten kanssa, mies omissa jutuissaan. Miehellä oli taipumusta arvostella minua äitinä ja naisena. Erotessa oli itseluottamukseni murennettu.
Te ette ratkaisseet ongelmianne vaan erositte. Lapsille ero ei ole se paras malli, vaan asioiden selvittäminen. Siksi ihmettelen näitä aikuisia, jotka sanovat tehneensä HYVÄÄ. hyvää olisi ollut osata ratkaista kuvio. Mikäs nainen sä oikein oot, kun miehesi sai sinua noin vain lytätä?
3
No sen takia se varmaan eroskn miehestään, kun ei jaksanut kuunnella sitä lyttämistä. Toiset kun ei osaa lopettaa ja muuttaa itseään, sanospa tai tekispä mitä tahansa.
Pohdi samaa, tosin mulla ei ole ihan noin kehno mies. Itse en ole eroperheestä joten mitään tuntumaa ei ole aiheeseen. Mutta voiko se aina olla lapsille pelkkää kärsimysnäytelmää? Mitä jos perhe-elämä isän kanssa on äidille pelkkää kärsimysnäytelmää?