Voiko mielestänne kissan ja lapsen kuolemaa verrata?

Ei voi verrata.

T. kissoja ja lapsen menettänyt

Ei voi verrata. Mitenkään vähättelemättä kissan menetyksestä aiheutuvaa kärsimystä, niin kyllä lapsen menettäminen on silti ihan eri sfäärissä.

Kissan oli aika kuolla, lapsen yleisen elinajanodotteen mukaan ei.

Ei. Et voi. Otan osaa kissasi menetykseen, kuitenkin. Ovat ne eläimetkin tärkeitä.

Parempi kuin jätät vertaamatta. Itseltäni on kuollut kissa ja tiedän kyllä mitä meinaat ja kuinka paljon surua kissankin kuolema tuottaa, mutta.. Miksi ottaisit riskin siitä, että pahoitat ystäväsi mielen vertailulla? Osaa voi ottaa kauniisti muutenkin. Tuossa tilanteessa ystäväsi on yliherkkänä varmasti muutenkin (ja syystä), yritä siten olla hänelle ekstrahuomaavainen.

En suosittelis.

Et voi verrata. Itseltä on myös kuollut lemmikkieläimiä ja pari kaveria, joilla lemmikit korvaavat lapset, joten tiedän mistä puhun.

Jos joku kirjoittaisi tai sanoisi mulle noin tossa tilanteessa, niin saattaisin surussani vaikka vetää turpaan. No ehkä en, mutta luulen välien viilentyvän sellaisen jälkeen. Vaikka rakastan kissoja.

"Tiedän miltä tuntuu" on ylipäätään aika riskialtis lohdutuksena. Silloin ikään kuin vähättelee toisen surua ilmaisemalla, ettei tuo nyt niin erikoista ole, been there, done that. Lohduta jotenkin muuten.

Itsekin olen surrut lemmikkieläimiäni, mutta lapsen kuoleman aiheuttamaa tuskaa en pysty edes kuvittelemaan. Verrattavissa ne eivät siis ole, mutta kuten sanottua, en vertaisi mitään menetyksiä keskenään.

Ei voi. Olen kokenut kissani kuoleman, kuoli yli 20-vuotiaana, joten pitkään oli elämässäni mukana. Lapsuudestani asti. Mutta ei voi. Minkään lemmikin kuolemaa ei voi verrata ihmisen kuolemaan. Jos vertaa, suosittelen käymään juttelemassa ammattiauttajan kanssa.

-Kahden lapsen äiti ja kissan omistaja

En kyllä vertaisi (vaikka eläimistä tykkäänkin enemmän kuin ihmisistä)

En suosittele vertaamaan, vaikka kissa olisikin ollut sinulle todella rakas. Minullekin lemmikkini on aivan kaikki kaikessa, mutta en sanoisi noin.

Toisekseen, kuten joku sanoi, on aina eri asia kun elämä päättyy luonnollisesti vanhuuteen kuin että se päättyy ennen kuin on kunnolla ehtinyt alkaakaan.

Sano mieluummin niin, että et tiedä mitä sanoa, että vaikka sinun rakas kissasi kuoli ja olit/olet todella murheissasi, et voi kuvitellakaan miltä ystäväsi tuntuu. Sano, että olet tukena kaikessa, missä hän tarvitsee ja kuuntelijana, jos hän haluaa puhua.

Mun eräs läheinen kuoli ja kamalinta oli kuunnella tuota kyllä se siitä, tiedän miltä susta tuntuu -potaskaa. Et tiedä, jokainen tuntee asiat eri tavalla. Äläkä koita täyttää hiljaisuutta turhalla sanahelinällä, mieluummin vain ole läsnä, kyllä se sureva sitten puhuu, kun haluaa.

Jaa-a. Kissoja olen menettänyt muutaman, lapsia en onneksi yhtäkään. Näinkin vajaavaisella kokemuksella uskaltaisin veikata, että sen lemmikkikissan menetyksen vois kertoa miljoonalla eikä edes lähentelisi sitä tuskaa minkä lapsen menettäminen voi aiheuttaa.

Oma lapsi on jokaiselle tärkein ja omat vanhemmat ja vasta sen jälkeen tulevat lemmikkieläimet. Jos lapsia ei ole, niin varmasti lemmikki voi korvata läheisiä ihmisiä, mutta en usko, että sitä yleensä surraan yhtä paljon kuin omaa verisukulaista, siinäkään tapauksessa, että omia lapsia ei ole.

Toisten surut nyt vaan ovat arvokkaampia, oikeampia ja parempia kuin toisten.

Vierailija kirjoitti:

Oma lapsi on jokaiselle tärkein ja omat vanhemmat ja vasta sen jälkeen tulevat lemmikkieläimet. Jos lapsia ei ole, niin varmasti lemmikki voi korvata läheisiä ihmisiä, mutta en usko, että sitä yleensä surraan yhtä paljon kuin omaa verisukulaista, siinäkään tapauksessa, että omia lapsia ei ole.

Vähän samoilla linjoilla, vaikka särähtää korvaan tuo että lemmikki korvaisi läheisiä ihmisiä. Ei minulla ainakaan lemmikki ole mikään lapsenkorvike.

Mutta jos nyt ihan tilastollisesti mietitään niin aika harva lemmikin menettänyt vajoaa syvään masennukseen joka voi kestää vuosia. Sen sijaan lapsensa menettäneille tämä on tavallista. 

Vierailija kirjoitti:

Sano mieluummin niin, että et tiedä mitä sanoa, että vaikka sinun rakas kissasi kuoli ja olit/olet todella murheissasi, et voi kuvitellakaan miltä ystäväsi tuntuu. Sano, että olet tukena kaikessa, missä hän tarvitsee ja kuuntelijana, jos hän haluaa puhua.

Mun eräs läheinen kuoli ja kamalinta oli kuunnella tuota kyllä se siitä, tiedän miltä susta tuntuu -potaskaa. Et tiedä, jokainen tuntee asiat eri tavalla. Äläkä koita täyttää hiljaisuutta turhalla sanahelinällä, mieluummin vain ole läsnä, kyllä se sureva sitten puhuu, kun haluaa.

Antaisin tälle 10 nuolta ylöspäin, jos voisin. Toisen tunnetta ei voi ikinä väittää tietävänsä, koska me jokainen olemme yksilöitä. Jokainen suree eri tavalla.

Ja niille tiedoksi, jotka väittävät, että eläintä ei voi tai kuulu surra yhtä paljon kuin ihmisen kuolemaa, niin kyllä voi ja saa surra. Suru keski-ikäisen koirani kultua (jäi auton alle) oli paljon suurempi, kuin se suru jota koin, kun syöpäsairas vanhempani vihdoin kuoli. En silti lähtisi vertaamaan koirani kuolemaa ystäväni lapsen kuolemaan. Niin ei vaan voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sano mieluummin niin, että et tiedä mitä sanoa, että vaikka sinun rakas kissasi kuoli ja olit/olet todella murheissasi, et voi kuvitellakaan miltä ystäväsi tuntuu. Sano, että olet tukena kaikessa, missä hän tarvitsee ja kuuntelijana, jos hän haluaa puhua.

Mun eräs läheinen kuoli ja kamalinta oli kuunnella tuota kyllä se siitä, tiedän miltä susta tuntuu -potaskaa. Et tiedä, jokainen tuntee asiat eri tavalla. Äläkä koita täyttää hiljaisuutta turhalla sanahelinällä, mieluummin vain ole läsnä, kyllä se sureva sitten puhuu, kun haluaa.

Antaisin tälle 10 nuolta ylöspäin, jos voisin. Toisen tunnetta ei voi ikinä väittää tietävänsä, koska me jokainen olemme yksilöitä. Jokainen suree eri tavalla.

Ja niille tiedoksi, jotka väittävät, että eläintä ei voi tai kuulu surra yhtä paljon kuin ihmisen kuolemaa, niin kyllä voi ja saa surra. Suru keski-ikäisen koirani kultua (jäi auton alle) oli paljon suurempi, kuin se suru jota koin, kun syöpäsairas vanhempani vihdoin kuoli. En silti lähtisi vertaamaan koirani kuolemaa ystäväni lapsen kuolemaan. Niin ei vaan voi tehdä.

Asiaa alusta loppuun. En vertaisi edes sairaan vanhemman ja lapsen kuolemaa. Vanhempamme me joka tapauksessa menetämme joskus vaikka se raskasta onkin, mutta omaa lastaan ei ole tarkoitus haudata.

Minun entinen esimies vertasi isäni äkillistä menehtymistä koiransa kuolemaan. En edes loukkaantunut, vaan lähinnä säälin ko. naista, en nimittäin ole typerämpää ihmistä eläessäni tavannut enkä typerämpää juttua kuullut. Joten ap, jos haluat tehdä itsestäsi maailman suurimman idiootin ja mahdollisesti menettää ystävän, niin go ahead.