Kynnysmatosta itseään kunnioittavaksi naiseksi!

Itse tein ratkaisun parikymppisenä noiden ns kavereiden suhteen. Oli sellaisia jotka puhuivat pahaa selän takana ja vääristelivät sanomisiani. Mitä tekee sellaisilla ns kavereilla jotka tekevät pääosin surullisen ja pahan olon. Lamppu syttyi päässäni ja tiesin mitä tehdä. Nämä kaverit lensivät ulos elämästäni ja jäljelle jäi ne muutamat aidot kaverit. Tuli heti puhdistunut olo ja elämänilo kun nämä energiasyöpöt oli ulkoistettu. Kynnysmatoksi en ole koskaan suostunut. Minua on sanottu myös pelottavaksi suoruuteni takia. En ole näytellyt elämääni vaan ollut sellainen kuin olen. Jotkut tykkää toiset ei.

Vierailija kirjoitti:

Itse tein ratkaisun parikymppisenä noiden ns kavereiden suhteen. Oli sellaisia jotka puhuivat pahaa selän takana ja vääristelivät sanomisiani. Mitä tekee sellaisilla ns kavereilla jotka tekevät pääosin surullisen ja pahan olon. Lamppu syttyi päässäni ja tiesin mitä tehdä. Nämä kaverit lensivät ulos elämästäni ja jäljelle jäi ne muutamat aidot kaverit. Tuli heti puhdistunut olo ja elämänilo kun nämä energiasyöpöt oli ulkoistettu. Kynnysmatoksi en ole koskaan suostunut. Minua on sanottu myös pelottavaksi suoruuteni takia. En ole näytellyt elämääni vaan ollut sellainen kuin olen. Jotkut tykkää toiset ei.

Eipä tuota tekevillä kavereilla mitään juuri teekään. Olen sietänyt noilta tietyiltä naljailua ja muuta huonoa käytöstä kuten kritisointia ja menojen peruuttamista, siihen on tottunut vuosien aikana ja kun itsetunto oli huono sitä ajatteli, että toiset ovatkin oikeassa etten ansaitsekaan hyvää kohtelua mitä toiset. Nyt on alkanut tajuamaan, että ei tuota tekevissä ihmisissä ole oikeasti mitään niin erikoista, että se oikeuttaisi heidät asettamaan minut huonompaan asemaan. 

Perhedynamiikan ja suvun vaikutuksen seurauksena minusta kasvoi/kasvatettiin aivan liian kiltti (oikeastaan se ei ole edes kiltteyttä, vaan kyvyttömyyttä puolustaa itseään ja oikeutta olla oma arvokas itsensä omine tunteineen ja tavoitteineen). Havahduin tilanteeseen nyt vasta aikuisena ja on pakko ottaa vastuu siitä miten annan itseäni kohdella. 

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tein ratkaisun parikymppisenä noiden ns kavereiden suhteen. Oli sellaisia jotka puhuivat pahaa selän takana ja vääristelivät sanomisiani. Mitä tekee sellaisilla ns kavereilla jotka tekevät pääosin surullisen ja pahan olon. Lamppu syttyi päässäni ja tiesin mitä tehdä. Nämä kaverit lensivät ulos elämästäni ja jäljelle jäi ne muutamat aidot kaverit. Tuli heti puhdistunut olo ja elämänilo kun nämä energiasyöpöt oli ulkoistettu. Kynnysmatoksi en ole koskaan suostunut. Minua on sanottu myös pelottavaksi suoruuteni takia. En ole näytellyt elämääni vaan ollut sellainen kuin olen. Jotkut tykkää toiset ei.

Eipä tuota tekevillä kavereilla mitään juuri teekään. Olen sietänyt noilta tietyiltä naljailua ja muuta huonoa käytöstä kuten kritisointia ja menojen peruuttamista, siihen on tottunut vuosien aikana ja kun itsetunto oli huono sitä ajatteli, että toiset ovatkin oikeassa etten ansaitsekaan hyvää kohtelua mitä toiset. Nyt on alkanut tajuamaan, että ei tuota tekevissä ihmisissä ole oikeasti mitään niin erikoista, että se oikeuttaisi heidät asettamaan minut huonompaan asemaan. 

Perhedynamiikan ja suvun vaikutuksen seurauksena minusta kasvoi/kasvatettiin aivan liian kiltti (oikeastaan se ei ole edes kiltteyttä, vaan kyvyttömyyttä puolustaa itseään ja oikeutta olla oma arvokas itsensä omine tunteineen ja tavoitteineen). Havahduin tilanteeseen nyt vasta aikuisena ja on pakko ottaa vastuu siitä miten annan itseäni kohdella. 

ap

Ok, mut sanoisin et säilytä myös sellasta tervettä nöyryyttä ja kiltteyttä. Sillä nimittäin alkaa erottua positiivisesti tässä maailmassa, jossa kaikki alkaa olemaan "pelottavan suoria". Mun mielestä se tarkoittaa sitä, et asetat rajat, pidät omista tärkeistä periaatteista kiinni, mutta ilman että asetat itseäsi kenenkään yläpuolelle. Sellaiset ylpeät ja itsekeskeisetkään ei ole mukavaa seuraa ja liian usein omanarvontuntoiset lipsuvat tuolle puolelle. Tsemppiä!

^ En usko tuon olevan vaarana :) Käytöstavat on aina olleet hallussa eikä tavoitteenani ole halu asettaa itseäni muiden yläpuolelle, vain se ettei oikeuksieni tai kunniani yli kävellä kuten on tähän asti tehty läheisissä ihmissuhteissa.  Yhdistän kynnysmattoudesta eroonpääsemiseen sellaisia asioita kuten kyvyn osata puhua ihmissuhteiden ongelmista suoraan, ylipäänsä rehellisen kommunikoinnin ja sen, että mietin asioita enemmän itseni kautta mitä haluan ja mihin esim. aikani riittää - ei sen kautta, että vuorovaikutuksen pohjalla olisi juuri kehujen, miellyttämisen tai muiden seikkojen aiheuttamat motiivit kuten aiemmin. Ei sellaisia asioita , että voi laukoa toisille esim. omia mielipiteitä asioista edes kysymättä, jotka toiset voivat kokea negatiivisiksi.

Tärkeintä on mitä itse haluaa kunhan ei loukkaa tai aiheuta haittaa muille - samaa toivon itsellenikin.

Jollain vielä mietteitä?

ap

up

Mulla oli just seurustelusuhde, joka junnasi paikallaan. Olin ihastunut ja en saanut vastakaikua ja joskus tuntui, että mies käytti hyväntahtoisuuttani hyväkseen. Meillä oli hyvääkin eli luottamukselliset keskustelut ja hyvä huumori. Suhde kuitenkaan ei ollut sitä, mitä toivoin. Parempi olla yksin. Mietin aluksi, mitä minulta puuttuu ja miksen riittänyt tuolle miehelle. Aloin vahvistaa itseäni, että tuo mies ei ollut minua varten ja että olen hyvä juuri omana minuna. Ja oli opittava myöntämään, ettei kaikki ihmissuhteet toimi.

Aivan sama projekti meneillään.

Aloin loppuvuodesta testata, ketkä ystävät ja sukulaiset pitää yhteyttä ja kutsuu käymään, jos en itse ole aktiivinen. Aika moni karisi pois. Nyt ajattelen, että jos haluavat mut elämäänsä, on heidän itse oltava aktiivisia sen suhteen. Muuten saavat jäädä. En mä voi olla se, jolle aina sopii ja joka aina tarjoaa.

Niin, ja toivon myös tapaavani elämäni miehen tänä vuonna. Jos ei, ensi vuonna. Nyt vasta olen alkanut ajatella, että minäkin ansaitsen onnea ja hyviä asioita, ei vain muut.

Huonommuuden tunne, heikko itsetunto ja elämän kolhut on pitäneet tämän perhosen kkotelossan jo aivan liian kauan. Kymmeniä vuosia.

Vierailija kirjoitti:

Aivan sama projekti meneillään.

Aloin loppuvuodesta testata, ketkä ystävät ja sukulaiset pitää yhteyttä ja kutsuu käymään, jos en itse ole aktiivinen. Aika moni karisi pois. Nyt ajattelen, että jos haluavat mut elämäänsä, on heidän itse oltava aktiivisia sen suhteen. Muuten saavat jäädä. En mä voi olla se, jolle aina sopii ja joka aina tarjoaa.

Niin, ja toivon myös tapaavani elämäni miehen tänä vuonna. Jos ei, ensi vuonna. Nyt vasta olen alkanut ajatella, että minäkin ansaitsen onnea ja hyviä asioita, ei vain muut.

Huonommuuden tunne, heikko itsetunto ja elämän kolhut on pitäneet tämän perhosen kkotelossan jo aivan liian kauan. Kymmeniä vuosia.

Siis *kotelossaan 😊

Kosketusnäyttö