Kestäisitkö kaverisi kiukuttelua, jos tietäisit hänellä olevan vaikea elämäntilanne ja ettei voi henkisesti hyvin?

En.

Haluan että kaverit sparraavat mua, ovat tueksi, "avaavat mulle ovia" jne. Haluan kavereistani hyötyä tai edes iloa.

Miksi elää elämänsä kakkapäiden kanssa? Entäs jos me elämmekin vain kerran? Kai jokaisella on oikeus valita kenen seurassa ainokaisen elämänsä viettää.

Eli etäännyttäisin kyllä, jos kerran kaverin kanssa ei olla niin läheiset, että asiasta voitaisiin esim. puhua.

Kestin kuusi vuotta. Sitten kasvatin selkärangan ja aloin elää omaa elämääni.

Irtiotto, ehdottomasti. Omat rajat täytyy tuntea ja tukea ystäviä niiden mukaan. Jos siedät ihmiseltä huonoa käytöstä, teet hänelle myös karhunpalveluksen. Kaverisi tulee ymmärtää, että hänen oma paha olonsa ei ole oikeutus kohdella muita väärin. 

Periaatteessa kestäisin, ymmärtäisin ja tukisin. Käytännössä en tee näin, vaan otan etäisyyttä.  Siinä etäisyyden ottamisessa on se oma hankala, syyllisyyden täyttämä alkuaika, mut sen jälkeen huomaa kuinka paljon helpompaa elämä on ja kuinka paljon energiaa vapautui siitä ettei enää vietä vapaaehtoisesti aikaa ihmisen kanssa, jonka kanssa ei oikeasti viihdy. 

Ja sitten; joidenkin ihmisten oli ja elämäntilanne ja vointi paranee kriisien jälkeen. Joidenkin ei parane koskaan. Sellainen vaihtoehto, että saa huonoa kohtelua ystävältään vielä seuraavat 30 vuotta tai loppuelämänsä, on ihan realistinen vaihtoehto. Joillekin ihmisille koko elämä on ongelmien täyttämää ja he itse ovat jo niin sairaita tai ongelmat jo niin isoja, etteivät ne koskaan ratkea. Se kaverin tuoma rasite omalle elämälle ei ehkä koskaan pienen, vaan päin vastoin, ainahan voi mennä huonomminkin ja kaverin käytös sen kun huononee vaan. 

Olen aikanaan ottanut reilusti etäisyyttä tällaisiin kavereihin, joihin tutustuin kun olin vielä nuori enkä tavallaan osannut suojella itseäni. Jotenkin ajattelin, että pitää olla hyvä kaveri ja että ei ole ihmisen itsensä syy jos hänellä ei ole juuri muita ystäviä kuin minä. Sittemmin järkiinnyin. Ja tiedättekö mikä on tilanne nyt. Näillä ihmisillä on edelleen asiat päin persettä, ollaan kaikki jo nelikymppisiä. Sama draama päällä. He edelleen soittelisivat minulle pitkiä puheluja, tarvitsisivat apua, kiukuttelisivat, purkaisivat minuun pahan olonsa, kieltäytyisivät iloitsemasta minun onnestani ja yrittäisivät lytätä koko ajan. 

Olisin tehnyt väärin itseäni kohtaan jos olisin jatkanut näitä kaverisuhteita. Ja väärin heitäkin kohtaan; jokainen ansaitsee ystävän joka viihtyy juuri tämän ihmisen seurassa eikä koe tekevänsä jotain hyväntekeväisyyttä josta selvitään hampaat irvessä ja ollaan sen jälkeen psyykkisesti ihan rättiväsyneitä.

Kyllä kestän ystävieni kiukuttelua ja valitusta, sillä se kuuluu ystävyyteen, olla olkapäänä, kun toisella on vaikeaa. Ajattelen, että jo huomenna voin tarvita ystäväni olkapäätä murheisiini.

Ystävyydessä niin surut ja ilot jaetaan toisen kanssa.

Jo työssäni joudun olemaan vaikeiden asioiden äärellä, jotka aiheuttavat toiselle osapuolelle harmia ja vaikeuksia, mutta myötätuntoni ja empatiani ei maksa mitään, eikä se ole myöskään minulta pois, päinvastoin, se antaa minulle paljon, kun huomaan antavani toivonkipinän hänen elämään, miksi sitä en tekisi ystävilleni tai tutuilleni, tuoda helpotusta hänen elämään, kun hän voi jakaa kiukun tunnetilan kanssani.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kestän ystävieni kiukuttelua ja valitusta, sillä se kuuluu ystävyyteen, olla olkapäänä, kun toisella on vaikeaa. Ajattelen, että jo huomenna voin tarvita ystäväni olkapäätä murheisiini.

Ystävyydessä niin surut ja ilot jaetaan toisen kanssa.

Jo työssäni joudun olemaan vaikeiden asioiden äärellä, jotka aiheuttavat toiselle osapuolelle harmia ja vaikeuksia, mutta myötätuntoni ja empatiani ei maksa mitään, eikä se ole myöskään minulta pois, päinvastoin, se antaa minulle paljon, kun huomaan antavani toivonkipinän hänen elämään, miksi sitä en tekisi ystävilleni tai tutuilleni, tuoda helpotusta hänen elämään, kun hän voi jakaa kiukun tunnetilan kanssani.

Luitko aloituksen?

Aloittajan kaverin kaltainen kaveri ei totisesti ole ystävä kenellekään, eikä taatusti tarjoa olkapäätä, jos lyttää ja ivaa toista.

Jatkamalla hyväksikäyttävässä ihmissuhteessa hyväksikäytettynä tekee pahaa sekä itselleen että sille toiselle; eihän se toinen ikinä voi kasvaa tuosta pahasta tavastaan eroon, jos hänellä aina on joku likasanko paskuuksiaan varten.

Milloin ihmisellä ei muka olisi elämässään stressiä ja jokin hankalampi asia mietittävänä? Jos sitä omaa pahaa oloa lähtee purkamaan muihin, se paha olo vaan lisääntyy, kaikilla osapuolilla. Stressi ei ole mikään syy perseilyyn, ja jos ihmisellä on tunne ettei osaa käsitellä tunteitaan mitenkään muuten kuin kiukuttelemalla ja olemalla inhottava, hän tarvitsee apua. Avun antamista ei ole se, että vaan ottaa vastaan sen huonon kohtelun. Ihminen on haastettava ottamaan vastuu siitä omasta käytöksestään. Koska jokaisella meillä on velvollisuus olla ihmisiksi vaikka olisi kuinka hankalaa.

Ottaisin jonkin verran etäisyyttä. Kuuntelisin ja tukisin jonkin verran. En olisi jatkuvasti saatavalla enkä antautuisi vedettäväksi mukaan kaikkiin oikkuihin ja vaatimuksiin. Eli kun huomaisin tyypin olevan hankala, ottaisin henkisesti askeleen taaksepäin ja olisin varuillani, mutta omien voimavarojeni mukaan olisin tekemisissäkin aina joskus ja kuuntelisin ja yrittäisin tukea. Itse olen miettinyt, että suurinta osaa ihmisistä kestää kyllä, kunhan ei tarvitse asua samassa osoitteessa eikä olla 8h/vrk (tai enemmän) esim. samassa työpaikassa pienessä yhteisessä työhuoneessa. Lisäksi tilanteen pitää olla sellainen, ettei hankalan tyypin ole mahdollisuutta manipuloida omaa elämääni eli itseään pitää voida suojella. Silloin tällöin kestää vaikeitakin ihmisiä ja se on yllätys yllätys jopa henkisesti avartavaa ja opettavaista!