Väärällä alalla... taas

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän harmituksesi, mutta ihan rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että kaltaisesi koulutusshoppailijat joutavatkin maksaa oman kolmannen tutkintonsa. Korkeakouluttamisesi on yhteiskunnalle kallista, jotain rajaa siihenkin on laitettava paljonko yhden ihmisen oman itsensä löytämistä rahoitetaan.

Kannattaa kuitenkin pyrkiä sinne lääkikseen, etpähän jää miettimään "mitä jos" -vaihtoehtoja.

Minäkin olen koulutusshoppailija. Tosin yhtään korkeakoulututkintoa en ole jättänyt kesken ja tukikuukausia on vielä jäljellä jotuen työn teosta opintojen aikana. Olen kouluttautunut uudelleen, koska eka tutkinto ei työllistänyt ammattialalle. Toisen alan kohdalla alkoivat yt-aallot laman myötä ja palkka niin surkea, että ei ollut järkeä jäädä siihen heittämään kaikkea hukkaan. Näiden jälkeen olin niin vihainen, että päätin opiskella niin paljon kuin mahdollista saadakseni varmasti haluamani. Ja sen aion saavuttaa, se olisi eduksi minulle ja yhteiskunnalle.

Ei, älä vaihda nyt mihinkään. Sulla on sulle sopiva ala, mutta nyt hahmotat sen väärin. Olet niin nuori, että et vielä osaa ajatella työn ja muun elämän yhteensovittamista. Lapsiperhe-elämän ja äitiyslomien kanssa puheterapeutin tehtävä sopii. Hyvä lääkäri joutuu tekemään ratkaisuja, jotka vievät voimia ja aikaa (muulta perhe-)elämältä. Sinulla on mahdollisuus kokonaisuudessaan parempaan elämään terapeuttina. Harrastukset, viikonloput vapaana ja kaikki.

Sulla on prosessi meneillään. Ammatinvalinnanpsykologille pääset työvoimatoimiston kautta.

Oma kokemukseni toiselta alalta on, että opetus on ihan kuraa nykypäivänä, työharjoittelut mielenkiintoisia.

Vaikuttaa, että panet liian paljon painoa opetushenkilökunnan taidoille. Ilmeisesti sitten juuri näissä lääketieteellisissä aineissa on ollut innostava opettaja? Itsekin kiinnostuin ruotsin kielestä yläasteella innostavan opettajan takia, se ei kuitenkaan tarkoita, että ruotsi itsessään olisi esim. muita kieliä kiinnostavampi.

Saattaa myös olla, että ne lääketieteen aiheet, joita nyt luet, ovat varsinaista opiskelualaasi pinnallisemmin käsiteltyjä ja siksi helpompia ja mukavampia.

Eli pohdinnoissasi sinun pitää painottua niiden työtehtävien sisältöön.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän harmituksesi, mutta ihan rehellisesti sanottuna olen sitä mieltä, että kaltaisesi koulutusshoppailijat joutavatkin maksaa oman kolmannen tutkintonsa. Korkeakouluttamisesi on yhteiskunnalle kallista, jotain rajaa siihenkin on laitettava paljonko yhden ihmisen oman itsensä löytämistä rahoitetaan.

Kannattaa kuitenkin pyrkiä sinne lääkikseen, etpähän jää miettimään "mitä jos" -vaihtoehtoja.

Minäkin olen koulutusshoppailija. Tosin yhtään korkeakoulututkintoa en ole jättänyt kesken ja tukikuukausia on vielä jäljellä jotuen työn teosta opintojen aikana. Olen kouluttautunut uudelleen, koska eka tutkinto ei työllistänyt ammattialalle. Toisen alan kohdalla alkoivat yt-aallot laman myötä ja palkka niin surkea, että ei ollut järkeä jäädä siihen heittämään kaikkea hukkaan. Näiden jälkeen olin niin vihainen, että päätin opiskella niin paljon kuin mahdollista saadakseni varmasti haluamani. Ja sen aion saavuttaa, se olisi eduksi minulle ja yhteiskunnalle.

Yhteiskunnan velvollisuus on huolehtia siitä, että millekään alalle ei korkeakouluteta turhaan porukkaa työttömiksi. Jos koulutuspolitiikka aloituspaikkojen suhteen on mennyt pahasti pieleen ja tietyille aloille on turhaan koulutettu porukkaa, on yhteiskunnan moraalinen velvollisuus toki antaa mahdollisuus uudelleenkouluttautumiseen. Ihmettelen kyllä myös lukion opinto-ohjaajia. Kyllä näiden pitäisi osata hommansa vähän paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puheterapia on monipuolinen ala, vaikkei sitä ehkä heti opintojen alussa tulekaan hahmotettua. Opiskelemaan on vaikeaa päästä, koska työllisyystilanne on ainakin tällä hetkellä hyvä verrattuna moniin muihin ammatteihin. Ja harvasta yliopistotutkinnosta nyt valmistuu suoraa ammattiin. Tietysti lääkärilläkin riittää töitä, ammattina varmasti mielenkiintoinen ja antoisa, mutta myös raskas ja vastuullinen.

Sinuna olisin ylpeä opiskelupaikasta noinkin tavoitellulla opiskelualalla. Moni muu olisi varmaan onnellinen saamastaan paikasta. Oliko hakeminen puheterapiaan vain hetkellinen päähänpisto? Jos todella tuntuu siltä, ettei puheterapialla ole sinulle mitään annettavaa, jätä se kesken. Ihan turhaan hengailet yliopistolla, kun voisit senkin ajan keskittyä siihen, mitä todella haluat tehdä.

Jos tahdot lääkikseen, tarvitset aikaa, ja tähän taas tarvitaan rahaa. Joko tarvitset rahaa siihen, että voit lukea 8 h päivässä tai tarvitset rahaa siihen, että muutat ulkomaille opiskelemaan. Ei tartoonkaan ihan jokainen pääse. Pitää olla motivaatiokirje ja kohtuullinen todistus ja oliko vielä joku testikin biologiasta. Ensi keväänä tulevat kiintiöt voivat tulevaisuudessa hankaloittaa opiskelupaikan saamista Suomessa.

On paljon asioita, joita tulee olla valmis luopumaan, jos lääkikseen tahdot. Aloita siis jo nyt, jos voit olla 100% varma, että puheterapia oli virhe ja fysiikka ei tuota liikaa vaikeuksia.

Ei ollut. Harkitsin alalle hakemista 2 vuotta, ja tutustuin työnkuvaan ja koulutukseen ennen hakupäätöstä. Kaikki vaikutti niin sopivalta.

Ja ylpeä saavutuksestani olenkin! Ja paikkani ansaitsikin kovalla työllä ja harjoittelulla, eikä kyse ole siitäkään ettei tämä ala olisi mukava ja antoisa... jotenkin vain on lannistettu olo.

Proffat ovat äärettömän epämotivoivia ja lannistavat pienimmätkin ideat. Toisaalta jotkut opiskelijat ovat tulleet kouluun "leikkimään lasten kanssa lattialle". Osa on varsinaisia tätejä jo ennen kuin täyttävät 30. Välillä on olo, että luin aikanani vain koristeelliset kuvat niistä työpaikoista, mitä on todellisuudessa tarjolla...

Voisikohan kyseessä olla vain tilapäinen motivaatiokados? Koska nämäkin opinnot ovat sujuneet varsin hyvin. Ja kyllä tietyt spesifit alat kiinnostavat - autismi, ääniterapia, aivohalvauspotilaat. Ja tämä on se syy etten jätä kaikkea kesken ainakaan vielä, ja haluaisin katsoa, josko erikoistuminen olisikin se mun juttuni. Kokeilla käytännön työtä harjoittelussa.

En tiedä. Koko ajan vahvistuu, että pitää käydä juttelemassa asiasta ammattilaisen kanssa. Ja ehkä jonkun oikean puheterapeutin kanssa.

Ap

Mä olen ollut yliopistolla opinto-ohjaajana, ihan eri tiedekunnassa ja oppiaineessa tosin, mutta minusta kuulostaa tilapäiseltä motivaatiokadokselta, joka johtuu toisaalta siitä ettei perusopinnoista vielä saa älyllisesti kovin kiinnostavaa sisältöä ja toisaalta noista itse alaan liittymättömäistä syistä kuten epämotivoivat proffat tai toiset opiskelijat, joiden kanssa et hirveästi koe yhteistä. 

Ehdottomasti suosittelisin vielä yrittämään jatkaa nykyisen alan opintoja, kun kerran sinulla on tiedossa vieläpä sen osa-alueita jotka sinua aidosti kiinnostaa. Opinnot nyt on usein omalla tavallaan tympeitä ihan missä vaan, lääkiksessäkin, esim. epämotivoivia ja tosi kummallisia proffia sattuu useimpien kohdalle. Opinnot täytyy vaan niistä, ja muista esteistä huolimatta sisukkaasti hoitaa läpi, tietäen että sitten kun pääsee itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, on moisista esteistä vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puheterapia on monipuolinen ala, vaikkei sitä ehkä heti opintojen alussa tulekaan hahmotettua. Opiskelemaan on vaikeaa päästä, koska työllisyystilanne on ainakin tällä hetkellä hyvä verrattuna moniin muihin ammatteihin. Ja harvasta yliopistotutkinnosta nyt valmistuu suoraa ammattiin. Tietysti lääkärilläkin riittää töitä, ammattina varmasti mielenkiintoinen ja antoisa, mutta myös raskas ja vastuullinen.

Sinuna olisin ylpeä opiskelupaikasta noinkin tavoitellulla opiskelualalla. Moni muu olisi varmaan onnellinen saamastaan paikasta. Oliko hakeminen puheterapiaan vain hetkellinen päähänpisto? Jos todella tuntuu siltä, ettei puheterapialla ole sinulle mitään annettavaa, jätä se kesken. Ihan turhaan hengailet yliopistolla, kun voisit senkin ajan keskittyä siihen, mitä todella haluat tehdä.

Jos tahdot lääkikseen, tarvitset aikaa, ja tähän taas tarvitaan rahaa. Joko tarvitset rahaa siihen, että voit lukea 8 h päivässä tai tarvitset rahaa siihen, että muutat ulkomaille opiskelemaan. Ei tartoonkaan ihan jokainen pääse. Pitää olla motivaatiokirje ja kohtuullinen todistus ja oliko vielä joku testikin biologiasta. Ensi keväänä tulevat kiintiöt voivat tulevaisuudessa hankaloittaa opiskelupaikan saamista Suomessa.

On paljon asioita, joita tulee olla valmis luopumaan, jos lääkikseen tahdot. Aloita siis jo nyt, jos voit olla 100% varma, että puheterapia oli virhe ja fysiikka ei tuota liikaa vaikeuksia.

Ei ollut. Harkitsin alalle hakemista 2 vuotta, ja tutustuin työnkuvaan ja koulutukseen ennen hakupäätöstä. Kaikki vaikutti niin sopivalta.

Ja ylpeä saavutuksestani olenkin! Ja paikkani ansaitsikin kovalla työllä ja harjoittelulla, eikä kyse ole siitäkään ettei tämä ala olisi mukava ja antoisa... jotenkin vain on lannistettu olo.

Proffat ovat äärettömän epämotivoivia ja lannistavat pienimmätkin ideat. Toisaalta jotkut opiskelijat ovat tulleet kouluun "leikkimään lasten kanssa lattialle". Osa on varsinaisia tätejä jo ennen kuin täyttävät 30. Välillä on olo, että luin aikanani vain koristeelliset kuvat niistä työpaikoista, mitä on todellisuudessa tarjolla...

Voisikohan kyseessä olla vain tilapäinen motivaatiokados? Koska nämäkin opinnot ovat sujuneet varsin hyvin. Ja kyllä tietyt spesifit alat kiinnostavat - autismi, ääniterapia, aivohalvauspotilaat. Ja tämä on se syy etten jätä kaikkea kesken ainakaan vielä, ja haluaisin katsoa, josko erikoistuminen olisikin se mun juttuni. Kokeilla käytännön työtä harjoittelussa.

En tiedä. Koko ajan vahvistuu, että pitää käydä juttelemassa asiasta ammattilaisen kanssa. Ja ehkä jonkun oikean puheterapeutin kanssa.

Ap

 

Mä olen ollut yliopistolla opinto-ohjaajana, ihan eri tiedekunnassa ja oppiaineessa tosin, mutta minusta kuulostaa tilapäiseltä motivaatiokadokselta, joka johtuu toisaalta siitä ettei perusopinnoista vielä saa älyllisesti kovin kiinnostavaa sisältöä ja toisaalta noista itse alaan liittymättömäistä syistä kuten epämotivoivat proffat tai toiset opiskelijat, joiden kanssa et hirveästi koe yhteistä. 

 

Ehdottomasti suosittelisin vielä yrittämään jatkaa nykyisen alan opintoja, kun kerran sinulla on tiedossa vieläpä sen osa-alueita jotka sinua aidosti kiinnostaa. Opinnot nyt on usein omalla tavallaan tympeitä ihan missä vaan, lääkiksessäkin, esim. epämotivoivia ja tosi kummallisia proffia sattuu useimpien kohdalle. Opinnot täytyy vaan niistä, ja muista esteistä huolimatta sisukkaasti hoitaa läpi, tietäen että sitten kun pääsee itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi, on moisista esteistä vapaa.

Ap varmaan haluaa palkkatöihin. Kukapa nykyaikana uskaltaisi haluta ammatinharjoittajaksi.

Nöyrin kiitos etenkin kyseenalaistavista kommenteista. Olen kyllästynyt turhaan yliopistolla hengailuun, se on jo nähty, ja haluan vain saada päätöksen johon olen oikeasti tyytyväinen.

Olin sitten isona mikä vain, niin toivottavasti en katkera pt-tantta, joka haaveilee muusta. Tai stressaantunut lääkäri, joka kokee vajavaisuutta ja riittämättömyyttä muun elämän saralla, kun elämä olikin vain uraa.

Varaan ajan te-toimiston kautta ammattineuvojalle :) ja koitan saada jonkun valmistuneen pt:n mentoroimaan edes hetkeksi.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Sulla on prosessi meneillään. Ammatinvalinnanpsykologille pääset työvoimatoimiston kautta.

Ei vaan kannata laittaa hirveästi toivoa niihin työkkärin ammatinvalintapsykologeihin. Kävin sellaisella muutama vuosi sitten täällä Oulussa (joka kuitenkin on iso kaupunki jossa paljon korkeakoulutettua väkeä), ja vaikka erityisesti pyysin päästä akateemisista aloista tietävän psykologin puheille, niin ko. ohjaaja ei tiennyt yhtään mitään niin yliopisto- kuin amk-opinnoistakaan. Olen jo valmiiksi maisteri ja harkitsin jollekin muulle alalle hakeutumista, eikä ohjaajan amis-tietämyksellä kovin paljoa tehnyt. Kaikkiin korkeakouluopintoihin hänen neuvonsa oli vain "hmmm en kyllä oikein tiedä, varmaan jos kysyt sieltä yliopistolta niin siellä saattaisivat tietää". 

Ap saa varmasti paljon enemmän irti jos keskustelee vaikka parin puheterapeutin kanssa, heillä kuitenkin on omakohtaista tietämystä alasta.

Seuraatkohan vielä keskustelua, ap? Olen samassa tilanteessa: kandin tutkinto on jo toiselta alalta, en kokenut sitä ihan täysin omakseni, mutta olin kuitenkin sivuaineiden avulla menossa jotenkin kiinnostavampaan suuntaan. Huono työllisyys ja muutama muukin seikka alkoi kuitenkin ahdistaa, joten päätin hakea logopediaan, ajattelin vaan yksinkertaisesti juuri lainkaan harkitsematta, että sen opiskelussa yhdistyy kivasti juuri mun kiinnostuksenkohteet ja työllisyyskin on hyvä. Näin todella paljon vaivaa ja pääsin ekalla yrittämällä. Olen opinnoissani jo pidemmällä kuin sä mutta olen nyt jo varmaan puoli vuotta miettinyt, että oonko oikeassa paikassa vai en, vaikka menestynkin opinnoissa hienosti. Syyt ovat osittain samoja kuin sulla: proffat lannistaa joka käänteessä ja opiskelukaverit ovat osittain just niitä lasten kanssa leikkimään tulleita tätejä, minkä tyyppinen itse en ole. Mulla ei myöskään ole selkeää ajatusta siitä, mitä muuta sitten voisin haluta opiskella - ainoa idea on, että josko palaisi hieman takaisin siihen suuntaan, johon olin menossa ennen logopediaa. Ja tuo on hyvin epämääräinen idea ja enkohän vaan ahdistuisi taas niistä samoista asioista, kuin silloin aiemminkin. Olen itsekin ollut logopedian opinnoissa eniten liekeissä lääkiskursseista, mutta lääkäriksi musta ei olisi.

Sulle kuitenkin neuvoisin, että katso opintoja vielä pidemmälle, ne muuttuvat kuitenkin perusopintojen jälkeen toiseksi, 2. ja 3. vuosi ovat hyvin erilaisia kuin eka. Jos sitten edelleen tuntuu siltä, että haluat lääkikseen, niin mielestäni sun pitää sinne yrittää. Ammatinvalintapsykologi ois varmaan myös hyvä, sinne menoa olen myös itse harkinnut.

Jos haluat suorittaa kliinistä lääkäri työtä niin sanoisin, että jatka nykyisiä opintojasi. Jos taas haaveilet tutkijan urasta lääketieteen parista niin lääkis. Eli mieti mikä siinä lääkärin urassa oikein viehättää. Peruslääkärin työ on sairaalassa aika peruskauraa ja alkuinnostuksen jälkeen voi kyynistyä.

Yliopistossa ei opiskella puheterapiaa, vaan logopediaa. Ei ole mitään "puheterapian koulutusohjelmaa". t. pt

up!

Hukassa sittenkin kirjoitti:

Ja niin. Puheterapia on alani.

Eniten tässä alassa tuntuu mättäävän se, etten käsitä miten tästä on kenellekään apua.

En oikein saa ideasta enää kiinni, ja oloni on lannistettu niin proffien kuin muidenkin taholta. Ikään kuin mitään merkittävää tällä alalla ei voisi enää saada aikaankaan.

Ymmärrän, että ne perusopinnot ovat syvää kuraa lähes missä vain, mutta kauhistuttaa. Niin ne oli viimekin tutkinnossa, entä jos tämäkin on "merkki" siitä, että mennään perse edellä mettään kovaa vauhtia.

Ap

Minä voin lääkärinä lohduttaa sinua, että ainakin minun työyhteisössäni puheterapeutit ovat keskeinen osa diagnostista tiimiä. Lääkärinä todella tarvitsen teitä voidakseni auttaa potilaitani. Puheterapeutit ovat korkeakoulutettuja, ja työryhmässäni aivan yhtä arvostettuja kuin me muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Yliopistossa ei opiskella puheterapiaa, vaan logopediaa. Ei ole mitään "puheterapian koulutusohjelmaa". t. pt

Hui kauhistus! Entä jos ap nyt huijaa?

Minulla on vähän päinvastainen ongelma: opiskelen logopediaa, mutta työn vastuullisuus (?) kauhistuttaa jo nyt vaikka työelämään on vielä vuosia aikaa... pohdin siksi, olenkohan väärällä alalla.

Vierailija kirjoitti:

Pahinta on, että tulet olemaan kuten kaikki muutkin naiset. Eli opiskelet asiat vain ulko ymmärtämättä niitä oikeasti syvällisesti. Juu, tenttitulokset voivat olla hyviä, mutta unohdat asiat pian, etkä osaa soveltaa ja yhdistää asioita kunnolla. Tästä syystä ehkä ne lääketieteen vaativat opinnot kannattaisi jättää miehille, etenkin kun et matemaattisesti ole kovinkaan kykeneväinen.

Sinähän nyt varsinaiselta ämmältä vaikutat :D Se ei ole hieno piirre miehessä :)

Vierailija kirjoitti:

Seuraatkohan vielä keskustelua, ap? Olen samassa tilanteessa: kandin tutkinto on jo toiselta alalta, en kokenut sitä ihan täysin omakseni, mutta olin kuitenkin sivuaineiden avulla menossa jotenkin kiinnostavampaan suuntaan. Huono työllisyys ja muutama muukin seikka alkoi kuitenkin ahdistaa, joten päätin hakea logopediaan, ajattelin vaan yksinkertaisesti juuri lainkaan harkitsematta, että sen opiskelussa yhdistyy kivasti juuri mun kiinnostuksenkohteet ja työllisyyskin on hyvä. Näin todella paljon vaivaa ja pääsin ekalla yrittämällä. Olen opinnoissani jo pidemmällä kuin sä mutta olen nyt jo varmaan puoli vuotta miettinyt, että oonko oikeassa paikassa vai en, vaikka menestynkin opinnoissa hienosti. Syyt ovat osittain samoja kuin sulla: proffat lannistaa joka käänteessä ja opiskelukaverit ovat osittain just niitä lasten kanssa leikkimään tulleita tätejä, minkä tyyppinen itse en ole. Mulla ei myöskään ole selkeää ajatusta siitä, mitä muuta sitten voisin haluta opiskella - ainoa idea on, että josko palaisi hieman takaisin siihen suuntaan, johon olin menossa ennen logopediaa. Ja tuo on hyvin epämääräinen idea ja enkohän vaan ahdistuisi taas niistä samoista asioista, kuin silloin aiemminkin. Olen itsekin ollut logopedian opinnoissa eniten liekeissä lääkiskursseista, mutta lääkäriksi musta ei olisi.

Sulle kuitenkin neuvoisin, että katso opintoja vielä pidemmälle, ne muuttuvat kuitenkin perusopintojen jälkeen toiseksi, 2. ja 3. vuosi ovat hyvin erilaisia kuin eka. Jos sitten edelleen tuntuu siltä, että haluat lääkikseen, niin mielestäni sun pitää sinne yrittää. Ammatinvalintapsykologi ois varmaan myös hyvä, sinne menoa olen myös itse harkinnut.

Onpa lohdullista kuulla, että joku toinenkin painii näiden asioiden kanssa... Logopediassa kun vallitsee minun mielestäni semmoinen ilmapiiri, ettei motivaatiopulasta kauheasti saa puhua. Käytiin pitkä prosessi ja nyt pitäs olla vaan täysin varma kaikesta ja hypätä siihen suoritusputkeen, mitä nää opinnot tuntuu olevan. Kuvittelin opiskelun olevan oikeasti eri laista: innostavaa henkilökuntaa, mielenkiintoisia luentoja, uusia saman henkisiä ihmisiä ja syvää paneutumista alan kirjallisuuteen - nyt se on kaikkea muuta. Proffat eivät kuuntele palautetta tai anna itsekään sitä rakentavasti, nämä opiskelukaverit ovat nyt ihan toista maata mun kanssa, luennot on pintaraapasua vaan kaikesta ja kauhea kasa luettavaa joka tenttiin. Ihan jo siinäkin määrin, että luennoitsija kertoo mitä "kannattaa" oikeasti lukea ja mitä sitten taas ei, tossa ei oo mun mielestä mitään järkeä. Vanhalla alallani, vaikkei yhtään se mun juttu ollutkaan ja opiskelu oli pakkopullaa, oli paljon rennompi ja yliopistomaisempi meno, nyt on kuin lukiossa taas.

Näin mä ajattelinkin, koska mulla on kuitenkin jotain mielenkiintoa tuleviin kursseihin. Mutta koko ajan on pieni pelko perseessä, mutta kai se epävarmuus kuuluu elämään ja on vaan kestettävä... AP

Vierailija kirjoitti:

Yliopistossa ei opiskella puheterapiaa, vaan logopediaa. Ei ole mitään "puheterapian koulutusohjelmaa". t. pt

Puheterapia-termi siksi, ettei kukaan kuitenkaan tiedä mitä logopedia on. Eikä kukaan jaksa googlettaa AV-keskustelua varten - "ärräkoulutätinä" varmasti ymmärrät valinnan.

Lääkiksessä ihan sama juttu. Pintaraapaisu vähän joka aiheeseen, hirveä määrä luettavaa tentteihin. Vasta harjoitteluissa pääsee oppimaan oikeasti erilaisia toimenpiteitä, mutta niitäkin saa odottaa muutaman vuoden. Erikoistuminen on sitten homma erikseen, mutta tietääkseni myös puheterapeutti voi erikoistua. Jos kaipaat akateemista vapautta ja syvällistä kirjoihin paneutumista suosittelen palaamaan humanistiselle puolelle ja panostavan vaikka tutkijan uraan. Ei perusopinnoissa koskaan käydä kaikkea niin syvällisesti, että tulisi ns. asiantuntijaksi. Se on sitten jatkokoulutuksen tehtävä. Tietysti, jos aikaa riittää, voihan sitä perehtyä itsenäisestikin muuhunkin kirjallisuuteen kuin pelkästään kurssikirjoihin.

Mieti siis mitä olet valmis tekemään hyvin työllistävän ammatin eteen iänikuisen epäkohtien etsimisen ja valittamisen sijaan. Ruoho ei aina ole vihreämpää siellä aidan toisella puolen.