Onko kellekään käynyt niin, ettei pidä lapsen puolisosta?

Eiköhän noita ole vaikka kuinka paljon. Omat vanhempani suorastaan vihasivat alkuun puolisoani, koska hän on ulkomaalainen. Olivat ihan varmoja että minua hakataan, raiskataan, hyväksikäytetään taloudellisesti, ja jos lapsia saadaan niin lapsetkin kaapataan. Eiväthän he pystyneet hyväksymään miestäni, koska he olivat omassa päässään 100% varmoja että kaikki "etelämaalaiset" on tuollaisia. Eikä kyse ole mistään afrikkalaisesta tai muslimista vaan akateemisesti koulutetusta eteläeurooppalaisesta, joten sinänsä aika koomisia vanhempien käsitykset. 

Minä pistin muutamaksi vuodeksi välit kokonaan poikki vanhempiin kun eivät kerran osanneet asiallisesti suhtautua mieheeni. Tein selväksi että jos pitää valita mies tai vanhemmat, niin se on mies. Ei pitää tietenkään tarvitse, mutta asiallinen täytyisi olla. Nykyisin kun vanhemmat on jo seitsenkymppisiä, ovat alkaneet pehmetä ja jopa tykkäävät miehestäni. Mutta kyllä siihen 15 vuotta menikin.

Olen pohtinut samaa, kun poikani aikuistuivat. Valmistin itseäni siihen, että olisi oltava äärimmäisen tarkka, etten loukkaisi arvostelemalla lapseni rakkautta. Oma äitini nimittäin on tehnyt kyllä selväksi kenellä sisarussarjasta on parhaat puolisot, kenen poikakaverit eivät kelpaa jne. koko elämäni ajan.

Poikieni puolisot ovat kuin ovatkin tosi suloisia, pidän heistä oikeasti. En tiedä millaisia ajatuksia heillä on sitten kun mahdollisia lapsia ilmaantuu, mutta muistutaan koko ajan itselleni, etten saa puuttua muiden koteihin ja näkemyksiin.

En pidä siitä että puolisoja ei ole.

Kysytkö nyt ap ihan tosissasi? Et ole koskaan anopin ja miniän välisistä ongelmista kuullut?

Minun veikkaus on, ettet taida tottua. Ainakin, jos kuvio menee kuten minulla ja anopillani. Olemme hyvin erityyppiset persoonallisuudet ja vaikka anoppi on varmasti tehnyt parhaansa minuun tottuakseen, läpi vain puskee sellainen aliarviointi yms. Se on taas vaikuttanut suhteeseemme.

Olen ollut poikansa kanssa naimisissa jo 16 vuotta. Vene on sikäli kääntymässä, että anoppi todella yököttää nyt minua ja lupasin itselleni vältellä häntä tästä eteenpäin ihan reippaasti.

Että jos et tuosta yli pääse, niin oikeita ongelmia ennustaisin.

Hienoa, ettet ole asiasta avautunut tyttärellesi etkä muille, vaan tänne. Olet toiminut fiksusti. Et voi tehdä mitään muuta, kuin hyväksyä tyttären valitun sellaisena kuin hän on. Ei tämä mieskään voi muuta tehdä, kuin hyväksyä teidät sellaisena kuin olette. Sitten kun paremmin tunnette toisenne ja pohja on turvallisempi, on helpompi kommunikoidakin, toista arvostaen.

Minulla on varmaan sitten käynyt todella hyvä tuuri. Miniäni on todella hyvä ystäväni ja vävyäni rakastan ja kunnioitan myös. Molempien seurassa viihdyn enemmän kuin hyvin. Kaikesta päätellen - ja ääneenkin on sanottu, tunne on molemminpuolinen.

Sitä saattaa myös iän myötä herkistyä välttämään tietynlaisia ihmistyyppejä. Nuorena eaimerkiksi itse huumaannuin jokaisen narsistin tarinoista ja itsevarmuudesta. Nykyään haistan ne kaukaa.

Ei siitä ole haittaakaan että olet herkkänä vaistollesi. Ehkä nämä tunteet vahvistuu, ehkä poistuu. Ja hyvä että yrität antaa hänelle reilun mahdollisuuden 😊

Mun vanhemmat eivät pitäneet sisareni miehestä. Ja ymmärrän kyllä miksi. Ei siinäkään päällisin pulin mitään vikaa ollut, ihan kunnollinen ja menestyväkin perusmies, luotettava, edustava, jne. Mutta jestas että se otti itsensä vakavasti. Se oli tosikko kaikissa niissä tilanteissa kun iteen olisi pitänyt osata suhtautua huumorilla. Jos siltä meni jotain pieleen tai se vahingossa teki itsensä jotnkin naurettavaksi, se suuttui ja marssi kiukkuisena tiehensä ja muut joutuivat outoon tilanteeseen. Se ei ikinä osannut sanoa, että kas pahus, ja jatketaan. Ja siis tässä kyse pienistä asioista, joihin normaalit ihmiset ei kiinnittäisi mitään huomiota, usein ulkonäköön loittyviä juttuja, esim vaatteiden sotkeutumista mökillä tms.

Kaikki kyllä yrittivät pitää hänestä, mitta ei se vaan onnistunut. Avioliitto kariut tremmin (yli 10 vuoden jälkeen) siihen, että mies löysi uuden ihanamman naisen. siskolle se oli kova paikka, mutta hänestä on lopujen lopuksi tullut onnellisempi ja vapaampi ilman tuota miestä. Mutta sillä oli vähän heikko itsetunto ja kai se ensin tarvitsi juuri tätä miestä joka näytti hyvältä ulospäin.

Joskus vaan käy niin, ettei tosiaankaan kemiat kohtaa. Sääli, että sellainen tunne tulee lapsen puolisosta, mutta onneksi tunnut suhtautuvat asiaan järkevästi. On hyvä jos pystyt pitämään asiallisen linjan ja olla tekemisissä. Varmasti hyvä ajatus olla puhumatta asiasta ääneen asianosaisten kanssa, turhaa kränää vain aiheuttaisi.

Yritä ajatella, että toimeen tuleminenkin riittää (tuskin kukaan odottaa, että anopista automaattisesti ystävä tulee?), mutta samalla yritä olla ajattelematta liikaa niitä negatiivisia fiiliksiä. Pakko ei ole toisesta tykätä, mutta varmasti tilannetta helpottaa se, jos ei koko ajan mieti/murehdi niitä seikkoja, miksi toisesta ei pidä jos kerran samaan pöytään/tupaan tarvitsee välillä mahtua. Ei se asia siitä muutu ja jos vain mahdollista, ns "anna olla", helpotat näin omaa oloasi. Ja hyvässä lykyssä ajan kanssa, avoimin mielin, ko kumppanista voi löytyä niitä positiivisiakin puolia jotka hieman "tasoittavat" tilannetta.

Ja jos ei, niin edelleenkin ne asialliset välit ja toimeen tuleminenkin riittävät. Se on etu myös siinä mielessä, jos he joskus saavat lapsia jne, niin aikuisten hyvät/toimivat välit ovat lastenlastenkin (ja heidän ja sinun välisen suhteesi muodostumisen) etu.

Parisuhteen osapuolet tietävät itse heikkoutensa ja vahvuutensa. Tekevät itse ratkaisunsa tulevaisuudestakin. Ei sitä mennä kenenkään kumppaneita arvostelemaan ilman seurauksia, jotka arvostelija saa taatusti niskaansa ja pahimmillaan potkut vanhempi-lapsi-suhteesta. Eri asia on osallistuminen, apu ja tuki elämän ongelmatilanteissa läheiselleen, jolloin tilannetajuisesti voi antaa rakentavan näkemyksensä.