Vierailija

Kuinka moni teistä ajattelee niin, että vielä minä näytän kaikille? Mitä se "näyttäminen" teidän tapauksessanne on?

Onhan tuollainen ajattelu lapsellista, mutta tuli taas jouluna vähän "mielensäpahoittaja"-fiilis, kun entisiltä hyviltä kavereilta ei tullut edes tekstiviestinä tai sähköpostina hyvän joulun toivotuksia. Kukaan ei oikein muista enää, eikä ketään edes kiinnosta, miten voin, vaikka vastoinkäymisiä on viime vuoden aikana ollut aika paljon. Kavereita lakkasi kiinnostamasta sitä tahtia, kun minulla alkoi mennä taloudellisesti ja ammatillisesti huonosti. En itse asiassa usko, että tuo taloudellinen tilanne on suoraan se syy, mutta kyse on statuksesta. Kun menee huonosti, status laskee, ja kun status laskee, ihmisestä tulee ei-toivottua seuraa. Kyse on vielä luovan alan piireistä, joten ihmiset henkilöityvät aika lailla työhönsä, vaikka kyseessä onkin ironista kyllä ihmisiä, jotka pitävät itseään vähemmän pinnallisina...

Minun tapauksessani olisi siis kiva "näyttää kaikille" korottamalla statustaan. Ja katsoa, meneekö se tosiaan niin, että kelpaisin sitten taas kaveriksi.

Kommentit (15)

Vierailija

Ei sinun tarvitse kenellekään mitään näyttää. Tuommoisessa ajattelussa sitä kohottaa muuta tuomarin asemaan joka jakelee sitten tuomioita. Ei muut ole sinun yläpuolella. Olkoot muut huolissaan mitä mieltä olet heistä. Mutta ihan yleistä tuo ajattelu on, eikä mitenkään poikkeavaa. Ja voihan siitä olla hyötyä jos se motivoi sinua.

Vierailija

Joo ei se vaan toimi noin (lukuunottamatta ehkä aivan huipulle pääseviä). Todennäköisesti et vain kiinnosta ketään, kaikilla on jo uudet elämät, uudet ihmiset, uudet kuviot. Aika harva jää pyörimään vanhoihin piireihin, edes mielessään, jos pääsee elämässään eteenpäin.

Toki kun kohdallasi taitaa olla kyse enemmän ammatillisista verkostoista, kuin kaveruudesta, niin tietysti pikkujoulukutsuja satelee sitten kun olet taas "joku". Mutta ystävyyteen se ei johda, ellet sitten jostain syystä erehdy luulemaan sitä ystävyydeksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

En ajattele noin, en motivoidu mihinkään siitä, että saisin sellaisten ihmisten huomion, joihin olen pettynyt. Se ei vie mihinkään. Ajattelen aina, että pettymysten kautta oppii, sekä elämästä että ihmisistä.  Se oma kokemus lisää viisautta ja ohjaa sitten suhtautumista ja odotuksia uusissa ihmissuhteissa.

Voi olla että sulle ap tulee vielä uusi mahdollisuus näiden ihmisten seuraan. Näet heidät silloin uudella tavalla, jos kaikessa rauhassa käsittelet ne tunteet etkä mene näiden ihmsiten seuraan tarvitsevana tai kostonhimoisena. Voit unohtaa itsesti ja keskittyä tarkkailemaan näitä ihmisiä objektiivisesti.  Se on yleensä hyvä hetki, sellainen jolloin asiat jotenkin loksahtaa kohdilleen, oma ymmärrys lisääntyy. Ja sitä tajuaa, minkä roolin itse oli antanut jollekin ihmiselle elämässään ja minkä vuoksi, eikä enää keskity vain siihen, mikä oli se oma rooli kaveripiirissä ja mitä ikäviä asioita siihen liittyi.

Ihmiset ei maailmasta lopu. Seuraa saa aina. Ystäviä saa aina.  Pitää vaan itse pitää avoin mieli ja kartuttaa sitä omaa itsetuntemusta, että kohtaa ihmiset ihmisinä, ei statuksen tai muiden ulkoisten asioiden kautta. Ja tosiaan, oppia aiemmista kokemuksista.

Vierailija

Karua, jos ei ketään kiinnosta vanha tuttava. Olemmeko tosiaan näin pinnallisia? Nykyaja uskonto on työllisyys, ura ja talous? Näytä niille, ap. Tee jotain yksilöllistä ja uniikkia. Oma laulu, oma tyylisuunta pukeutumisessa, oma taidenäyttely.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Karua, jos ei ketään kiinnosta vanha tuttava.

Jos kiinnostaisi, häneen oltaisiin yhteydessä säännöllisesti, eikä annettaisi välien viilentyä. Tuntuu että eniten niitä vanhoja tuttujaan kaipaavat he, jotka jäivät kotiseudulleen kun toiset lähtivät maailmalle. Ymmärrettävästi nämä jälkimmäiset ovat kokeneet paljon uutta ja saaneet uusia tuttavia, joten vanhat unohtuvat ja suoraan sanottuna menettävät merkitystään.

Vierailija

Ap tässä - kiitos vastauksista, sain paljon ajateltavaa :)

Ei ole oikeastaan kyse siitä, että kerjäisin ex-kavereiltani jotain hyväksyntää. (Eikä missään nimessä ole kyse mistään kostosta!) Minulla on tietysti myös omat motiivini parantaa elämääni, se on se pääasia. Mutta on minulla myös sellainen lapsellinen motivaatio "näyttää". Näyttää, että kyllä tästä vielä noustaan, paistaa se päivä risukasaankin taas, ja sitä rataa. Ylpeydestä kai on kyse? Ei minun mielestäni ylpeys ole kokonaan paha asia.

Ja totta kai ymmärrän, että tässä vaiheessa minun seurani ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ihmissuhteet muuttuvat ja "elävät": joskus välit viilenevät, joskus ne lämpenevät uudelleen. Mutta tässä tapauksessa ei ole kyse mistään yhdestä kaveriporukasta, johon olisin jäänyt roikkumaan, vaan monista erilaisista ihmisistä, jotka ihan oikeasti olivat jossain vaiheessa hyviä kavereita. Siis sellaisia, joita minun kuulumiseni ja minun seurani oikeasti kiinnostivat. Minun mielipiteitäni ja neuvojani kysyttiin, minuun otettiin yhteyttä, minun läsnäoloani kaivattiin... ei siis ollut mitään yksipuolista, kuvitteellista "ystävyyttä" tämä.

Mutta nyt sitten... ei enää kiinnosta. Kyllähän se nyt vähän itsetunnonkin päälle käy? Pientä tilannekohtaista masennusta on muutenkin ollut ilmassa terveysongelmien lisäksi, joten ei se nyt varsinaisesti ajatuksena piristä, että olen tällaisena ihan turhis, joka ei enää kiinnosta ketään.

Kyllähän minä välillä mietin sitäkin, olenko oikeasti muuttunut pienessä ajassa niin paljon, että ennen mielenkiintoisena pidetty ihminen onkin yhtäkkiä muiden silmissä pelkkä nolla.

Ja ihan oikeasti, en minä tässä ole kenenkään ex-tuttavan bestikseksi itseäni mitenkään tuputtamassa. Olisi vain ollut kiva kuulla hyvän joulun toivotukset ja edes ohimenevät "mitä sulle kuuluu" -tiedustelut. Niitä kun yleensä lähetellään hyvänpäiväntutuillekin, ja nämä olivat sentään monta astetta läheisempiä kavereita, esimerkkinä jopa m.m. ystävä jota tuin aikanaan rankan avioeron läpi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ap tässä - kiitos vastauksista, sain paljon ajateltavaa :)

Ei ole oikeastaan kyse siitä, että kerjäisin ex-kavereiltani jotain hyväksyntää. (Eikä missään nimessä ole kyse mistään kostosta!) Minulla on tietysti myös omat motiivini parantaa elämääni, se on se pääasia. Mutta on minulla myös sellainen lapsellinen motivaatio "näyttää". Näyttää, että kyllä tästä vielä noustaan, paistaa se päivä risukasaankin taas, ja sitä rataa. Ylpeydestä kai on kyse? Ei minun mielestäni ylpeys ole kokonaan paha asia.

Ja totta kai ymmärrän, että tässä vaiheessa minun seurani ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ihmissuhteet muuttuvat ja "elävät": joskus välit viilenevät, joskus ne lämpenevät uudelleen. Mutta tässä tapauksessa ei ole kyse mistään yhdestä kaveriporukasta, johon olisin jäänyt roikkumaan, vaan monista erilaisista ihmisistä, jotka ihan oikeasti olivat jossain vaiheessa hyviä kavereita. Siis sellaisia, joita minun kuulumiseni ja minun seurani oikeasti kiinnostivat. Minun mielipiteitäni ja neuvojani kysyttiin, minuun otettiin yhteyttä, minun läsnäoloani kaivattiin... ei siis ollut mitään yksipuolista, kuvitteellista "ystävyyttä" tämä.

Mutta nyt sitten... ei enää kiinnosta. Kyllähän se nyt vähän itsetunnonkin päälle käy? Pientä tilannekohtaista masennusta on muutenkin ollut ilmassa terveysongelmien lisäksi, joten ei se nyt varsinaisesti ajatuksena piristä, että olen tällaisena ihan turhis, joka ei enää kiinnosta ketään.

Kyllähän minä välillä mietin sitäkin, olenko oikeasti muuttunut pienessä ajassa niin paljon, että ennen mielenkiintoisena pidetty ihminen onkin yhtäkkiä muiden silmissä pelkkä nolla.

Ja ihan oikeasti, en minä tässä ole kenenkään ex-tuttavan bestikseksi itseäni mitenkään tuputtamassa. Olisi vain ollut kiva kuulla hyvän joulun toivotukset ja edes ohimenevät "mitä sulle kuuluu" -tiedustelut. Niitä kun yleensä lähetellään hyvänpäiväntutuillekin, ja nämä olivat sentään monta astetta läheisempiä kavereita, esimerkkinä jopa m.m. ystävä jota tuin aikanaan rankan avioeron läpi.

Se että vanhat ystävät menettävät mielenkiintonsa ei tarkoita että olet nolla. Asiahan voi olla päinvastoin! Minulle kävi samalla tavalla, ystäväni lakkasit pitämästä yhteyttä ja tajusin ettei seurani enää kelpaa. Rupesin miettimään että olenko muuttunut ajan myötä ja tajusin että näin oli käynyt. Parempaan päin tietysti. Nyt kun mietin niitä vanhoja kavereita, he tuntuvat jämähtäneen jonnekin menneisyyteen minun silmissäni. Mutta silloin joskus se hylkääminen kyllä kirpaisi.

Mitä jos suuntaisit katseesi tulevaisuuteen?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä - kiitos vastauksista, sain paljon ajateltavaa :)

Ei ole oikeastaan kyse siitä, että kerjäisin ex-kavereiltani jotain hyväksyntää. (Eikä missään nimessä ole kyse mistään kostosta!) Minulla on tietysti myös omat motiivini parantaa elämääni, se on se pääasia. Mutta on minulla myös sellainen lapsellinen motivaatio "näyttää". Näyttää, että kyllä tästä vielä noustaan, paistaa se päivä risukasaankin taas, ja sitä rataa. Ylpeydestä kai on kyse? Ei minun mielestäni ylpeys ole kokonaan paha asia.

Ja totta kai ymmärrän, että tässä vaiheessa minun seurani ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ihmissuhteet muuttuvat ja "elävät": joskus välit viilenevät, joskus ne lämpenevät uudelleen. Mutta tässä tapauksessa ei ole kyse mistään yhdestä kaveriporukasta, johon olisin jäänyt roikkumaan, vaan monista erilaisista ihmisistä, jotka ihan oikeasti olivat jossain vaiheessa hyviä kavereita. Siis sellaisia, joita minun kuulumiseni ja minun seurani oikeasti kiinnostivat. Minun mielipiteitäni ja neuvojani kysyttiin, minuun otettiin yhteyttä, minun läsnäoloani kaivattiin... ei siis ollut mitään yksipuolista, kuvitteellista "ystävyyttä" tämä.

Mutta nyt sitten... ei enää kiinnosta. Kyllähän se nyt vähän itsetunnonkin päälle käy? Pientä tilannekohtaista masennusta on muutenkin ollut ilmassa terveysongelmien lisäksi, joten ei se nyt varsinaisesti ajatuksena piristä, että olen tällaisena ihan turhis, joka ei enää kiinnosta ketään.

Kyllähän minä välillä mietin sitäkin, olenko oikeasti muuttunut pienessä ajassa niin paljon, että ennen mielenkiintoisena pidetty ihminen onkin yhtäkkiä muiden silmissä pelkkä nolla.

Ja ihan oikeasti, en minä tässä ole kenenkään ex-tuttavan bestikseksi itseäni mitenkään tuputtamassa. Olisi vain ollut kiva kuulla hyvän joulun toivotukset ja edes ohimenevät "mitä sulle kuuluu" -tiedustelut. Niitä kun yleensä lähetellään hyvänpäiväntutuillekin, ja nämä olivat sentään monta astetta läheisempiä kavereita, esimerkkinä jopa m.m. ystävä jota tuin aikanaan rankan avioeron läpi.

Se että vanhat ystävät menettävät mielenkiintonsa ei tarkoita että olet nolla. Asiahan voi olla päinvastoin! Minulle kävi samalla tavalla, ystäväni lakkasit pitämästä yhteyttä ja tajusin ettei seurani enää kelpaa. Rupesin miettimään että olenko muuttunut ajan myötä ja tajusin että näin oli käynyt. Parempaan päin tietysti. Nyt kun mietin niitä vanhoja kavereita, he tuntuvat jämähtäneen jonnekin menneisyyteen minun silmissäni. Mutta silloin joskus se hylkääminen kyllä kirpaisi.

Mitä jos suuntaisit katseesi tulevaisuuteen?

Toki minä olen suunnannut katseeni tulevaisuuteen jo :) Mutta tosiaan parina viime vuonna on mennyt monella tapaa niin huonosti, että minua piristäisi tällä hetkellä ihan pieni yhteydenottokin. Terveys prakaa, ja yritysviritelmät epäonnistuivat. Toivottavasti ensi vuonna alkaa mennä paremmin.

Pakko lisätä, että vaikka aloituksessani kuulostan varmasti itsesäälissä pyöriskelevältä, en minä oikeasti mieti päivät pitkät näitä entisiä kavereitani. Se nyt vaan tuli näin jouluna mieleen, kun tuli vähän syrjäytynyt olo.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Lähetitkö itse joulutoivotuksen näille entisille hyville kavereillesi?

Hyvä kysymys. Olen aina ollut kova lähettämään joulukortteja, mutta jo viime vuonna lähettämiini kortteihini vastattiin huomattavasti vähemmän. (En siis odota korttiin vastaukseksi varsinaista korttia, vaan ihan tekstiviesti tai sähköpostikin riittää minulle hyvin joulutervehdykseksi.)

Tänä vuonna sain vieläkin vähemmän vastauksia kortteihin. Joillekin kavereille lähetin joulutervehdykset sähköpostitse, ja vastaukseksi tuli "Samoin sinne :)" tai sellaista. Eli lyhyt vastaus, josta käy ilmi, että ei kiinnosta kysyä sen enempää kuulumisia. Jotkut eivät ole vastanneet ollenkaan.

Joillekin en ole lähettänyt mitään, koska heistä ei ole kuulunut mitään. Haluaisin kyllä kirjoittaa heille, mutta en oikein tiedä mitä sanoisin edes. Kyseessä on ihmisiä, jotka olivat aikanaan sen verran läheisiä ystäviä (esim. tuo rankan avioeron läpikäynyt ystäväni), että jotenkin toivoisin heidän oma-aloitteisesti kysyvän, onko kaikki ok. Mutta lapsellista ajattelua tietysti tämäkin. Enköhän minä heillekin lähetä hyvät joulut ja saa vastaukseksi "Samoin sinne!"

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Helpommalla pääset kun et jatkossa kiinny ihmisiin liian helposti.

En tiedä, onko kyse varsinaisesti kiintymisestä. Tai mitä nyt kiintymisellä tarkoitetaan. Minusta on ihan luonnollista, että kavereistaan pitää, heitä auttaa mielellään ja heidän kuulumisensa kiinnostavat. Ei minua kiinnostaisikaan kaveerata ihmisten kanssa, joista en edes tykkää.

Mutta en ole kyllä ikinä ollut mitään ripustautuja-tyyppiä, jos sellaiseen viittaat.

Vierailija

Tsemppiä, ap. Ymmärrän tuntemukset. Itse haluaisin näyttää lähinnä yhdelle ihmiselle, joka joskus sanoi, etten osaa mitään, eikä nykyään suostu edes puhumaan minulle. Haluan näyttää hänelle, että osaan kyllä ja pystyn oppimaan. Tämä motivoi osaltaan ponnistelemaan asioissa, jotka muutenkin ovat minulle erittäin tärkeitä, mutta välillä turhautuminen hidastaa edistystä. Lisäksi haluan näyttää hänelle, että olen ihmisenä häntä "parempi".

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä, ap. Ymmärrän tuntemukset. Itse haluaisin näyttää lähinnä yhdelle ihmiselle, joka joskus sanoi, etten osaa mitään, eikä nykyään suostu edes puhumaan minulle. Haluan näyttää hänelle, että osaan kyllä ja pystyn oppimaan. Tämä motivoi osaltaan ponnistelemaan asioissa, jotka muutenkin ovat minulle erittäin tärkeitä, mutta välillä turhautuminen hidastaa edistystä. Lisäksi haluan näyttää hänelle, että olen ihmisenä häntä "parempi".

Kiitos viestistäsi, ja toivon, että sinäkin "näytät" vielä - sekä muille että itsellesi :) Ymmärrän todellakin, mitä tarkoitat. Kaikenlainen vähättely, mollaaminen ja mitätöinti motivoi minuakin. Olen usein miettinyt, onkohan tämä jokin negatiivinen piirre - siis että "näyttämisenhalu" ja kilpailunhalu herää näin herkästi, jos minulle sanotaan, etten pysty johonkin.

Mutta toisaalta, sama se kait mikä motivoi, kunhan se motivoi! Negatiivista on tietysti se, jos odottaa liikoja itseltään ja turhautuu siinä samassa todelliseen edistykseensä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla