Hermo menee masentuneen läheisen kanssa

*perseestä

Käyttäydytkö noin myös muiden sairaiden kanssa?

En ole puhunut käyttäytymisestäni mitään. Viisi vuotta olen paijannut päätä ja yrittänyt tsempata. Nämä ovat vain sisäisiä tuntemuksiani, joille en vaan voi mitään.

Kyllähän siihen ryytyy, ei ole mikään ihme. Onko saman perheen jäsen vai pääsetkö välillä vapaalle tuosta?

Masentuneiden omaisilla on iso riski masentua itsekin. Omaisille on sen takia omia vertaisryhmiä, oletko koskaan semmoiseen osallistunut?

Toivottavasti tuo läheisessi saa terapiaa, eikä ole pelkän lääkityksen varassa.

Inhimilliset tunteet ovat täysin ok. Varmaan kumminkin järjellä tiedät, ettei masentunut ole masentunut sinun kiusaksesi, ja kärsii sairaudestaan kaikkein eniten itse.

Voimia!

Pahasta olostaan puhumiselle voi olla äärimmäisen suuri ja tuskainen kynnys. Tää kyseinen "marisija" saattaa olla oikeasti avun tarpeessa, ja uskoutuessaan sulle yrittää sitä viestittää. Ei ne ihmisten ongelmat, tässä tapauksessa mielenterveydelliset sairaudet kaikkoa mihinkään vain ja ainoastaan joulun kunniaksi. Ellei ihminen osaa itse hakeutua ammattiauttajalle, niin luulisi sitten vaikka juuri sun sitä apua hänelle hankkivan ilman mitään suuria vastuukysymyksiä ja vaivaantumista.

5, mistä sinä tiedät, ettei ap:n läheinen jo olekin hoidossa. Luulisi olevan, jos on ollut viisi vuotta jo masentunut.

4

Kiitos. Nuo tukiryhmät t eivät ole minua varten. En jaksa enää vatvoa samoja tunteita, joita joudun arjessa käymään läpi. Ns. Oman ajan käytän mieluummin harrastuksiin, jotka tuovat iloa ja vievät ajatukset valoisemmille poluille hetkeksi. Sitten jaksaa taas olla olkapäänä tai likasankona päivästä riippuen. Koen että minulla on oikeus näihin inhimillisiin tuntemuksiin, siinä missä ihan kenellä tahansa muulla, sairaalla tai terveellä ihmisellä. Muita kunnioittava ja huomioiva käytös on se ohjenuora,jossa pyrin roikkumaan, liikkui pään sisällä millaisia tunteita vaan.

Olisi vaan kiva nähdä edes pientä yritystä edesauttaa omaa tilaa, sen sijaan että jää vaan odottamaan että joku tai jokin tuo onnen.

Vielä täytyy lisätänyt kun tämä aihe on mielen päällä. Välillä tuntuu että lääketeollisuus kätyreineen on maalannut sellaisen ihmiskuvan, potilaan, jossa ihmisen oma toimijuus katoaa täysin. Ollaan vaan sairasta potilasta, joka ei nyt vaan voi omalle tilalleen yhtään mitään. Mutta ei hätää, onneksi on lääkkeet. Ja onneksi onkin, tuovat avun monelle. En minä sitä. Mutta ei se poista oman työn osuutta ja tärkeyttä paranemis- tai selvitymisprosessissa. Sama pätee yhtälailla esim. diabetekseen. En halua loukata ketään. Nämä ovat vaan oman kyynistyneen pääni sisältöä.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Nuo tukiryhmät t eivät ole minua varten. En jaksa enää vatvoa samoja tunteita, joita joudun arjessa käymään läpi. Ns. Oman ajan käytän mieluummin harrastuksiin, jotka tuovat iloa ja vievät ajatukset valoisemmille poluille hetkeksi. Sitten jaksaa taas olla olkapäänä tai likasankona päivästä riippuen. Koen että minulla on oikeus näihin inhimillisiin tuntemuksiin, siinä missä ihan kenellä tahansa muulla, sairaalla tai terveellä ihmisellä. Muita kunnioittava ja huomioiva käytös on se ohjenuora,jossa pyrin roikkumaan, liikkui pään sisällä millaisia tunteita vaan.

Olisi vaan kiva nähdä edes pientä yritystä edesauttaa omaa tilaa, sen sijaan että jää vaan odottamaan että joku tai jokin tuo onnen.

Sä et taida ihan ymmärtää masennusta sairautena, millainen sairaus se on ja miten läheiset voi sairautta potevaa henkilöä auttaa. Nää tukiryhmät auttais sua just siinä.

Itse asiassa ei ole lainkaan selvää, mitä masennus on sairautena. Masennuksen käypä hoito-suositus ja masennuksen määritelmä ja diagnosointi ovat muuttuneet aikojen kuluessa usein ja tulevat vielä muuttumaan. Tällä hetkellä on suurta muutospainetta, sillä tämän hetkinen käypä hoito-suositus näyttää kroonistavan sairautta, joka jossain historiansa vaiheessa vaikutti olevan hetkellinen sairaus, joka useimmiten parani itsestään. Tulevat hoito suositukset tulevat aiempaa enemmän painottamaan sairastuneen omaa motivaatiota opetella ja opettaa aivoilleen uutta ajattelutapaa, joka pysäyttää masentuneelle tyypillistä ruminointia ja "märehtimistä".

Kertokaapa toki mitä ap:n sitten "kuuluisi" tehdä?

Ihan damat fiilikset, iman lähipiirin masentunut on ollut sairas viimeiset 15 vuotta. Ei halua lääkkeitä eikä terapiaa mutta jaksaa valittaa koko ajan kaikesta ja kaikille. Aivan uskomattoman raskas yksilö ja samaa mieltä kuin ap, olisi kiva jos olisi edes joku hetkellinen motivaatio nähdä oman pahan olonsa ulkopuolelle. Vaan kun ei ja siksi yhteydenpito on nykyään muutama kerta vuodessa. Ei vaan jaksa.

En mä täältä mitään toimintaohjeita etsi. Kunhan tulin päästämään höyryjä, ettei tule päin naamaa läväytettyä ihan kaikkea. Tiedän jo tekevän sen minkä voin ja jaksan.

Ap

Älä välitä näistä kaikkitietävistä ilkeilijöistä, jotka taas kerran ovat haaskalle lentäneet kertomaan, että aloittaja on tehnyt/ajatellut jotain väärin. Toisen perseellä on niin helppo istua paskaan ja sivusta seuraajan on niin helppo tehdä oikeita ratkaisuja. 

Sairastuneen läheisen tuskan katsominen läheltä on raskasta. Varsinkin jos asialle ei voi tehdä mitään, eikä mikään auta. Siinä väsyy ja sairastuu helposti auttajakin. Vaikka läheinen on sairastunut, omaisella on oikeus väsyä, tuntea mielipahaa, suuttua ja itkeä. Ei ne tunteet ole vain sairastuneen oikeus.

Tukiryhmät saattavat auttaa jotakuta. Toisaalta jos viikossa on pari tuntia omaa aikaa, niin kuka haluaa käyttää senkin ajan ongelmien vatvomiseen. Kaikille ne eivät sovi. Eli jos ap toteaa, että ei ole minun juttuni, niin voisiko ajatella että ap sen itse tietää parhaiten?

Minun masentunut läheiseni on toivonut seuraavaa toimintapaa; häneltä täytyy kysyä aina kuka puhuu, hän itse vai masennus. Kumpi teistä on tätä mieltä sinä vai masennus? Jos et olisi masentunut, kuinka toimisit/ajattelisit/päättäisit nyt?  Haluatko, että jatkan keskustelua masennuksesi kanssa nyt, vai jatketaanko sitten kun olet itse paikalla?

Hänellä on lyhyitä masennusjaksoja ollut elämänsä varrella. Lepo ja läheisten yllä kuvattu suhtautuminen sekä oma halu nutistaa masennus mahdollisimman pian pitävät jaksot lyhyinä ja harvenevina.

Vaivaakohan näitä masentuneita (ap:n omainen ja 12) jokin muukin kuin masennus?

Masennusta on tietty montaa sorttia, mutta usein masentuneet ovat äärimmäisen kilttejä ihmisiä, jotka eivät halua olla vaivaksi kenellekään. Itselläni on ollut lähipiirissä tällaisia. Eivät halunneet valittaa koskaan kellekään. Suostuivat heti kaikkiin hoitoihin, mitä lääkäri ehdotti.

Sitten on ollut jotain epävakaita persoonallisuuksia tms., jotka eivät todellakaan näe mitään estettä purkaa jatkuvasti pahaa, "masentunutta" oloa läheisiin, eivät halua hoitoa, tekevät lähipiirin elämästä helvettiä. Onhan näillä lisäksi ollut masennus diagnoosina.

Jos olisin ap ja (siis läheinen - puoliso, sisarus tms.) kävisin ehkä juttelemassa "potilaan" lääkärillä. Käsitykseni mukaan ko. tilanteissa olevat ihmiset ovat pitäneet ihan mielekkäinä näitä tapaamisia. 

Minusta muutama vuosi on raja, minkä jaksaisin tukea ja kuunnella valitusta. Sitten ajattelisin itseäni. Pääsetkö tilanteesta pois? Silloin tällöin käy niin, kun masennus- tms. -sairas paranee niin lähiomainen romahtaa.

Vierailija kirjoitti:

Äää. En jaksa. Tää epätoivo alkaa tarttua. Joulukin mennyt pilalle tän marisijan takia. Koko ajan valvotaan sen ongelmia. Koko maailma vaan pyörii sen ympärillä. Kaikki yrittää parhaansa sen eteen ja se ei ees yritä mitään vastavuoroista. Välillä tekis vaan mieli karjua , että ota se pää sieltä perheestä ja keskity välillä johonkin kivaan ja hyvään sinä ympärillä. ** ttu

Sit kun hän tekee itsarin, te räkytätte kuin itsekäs p%&#a hän on. Jep.

Ap, ymmärrän tuskastumisesi. Olen masentunut enkä ole koskaan halunnut rasittaa muita ihmisiä omilla ongelmillani. Silti olen rasittanut ja joitakin ihmissuhteita omalla rasittavalla käytökselläni menettänyt. Vain läheisimmät ovat jääneet, sillä en muutenkaan ole tykännyt koskaan haalia itselleni kovin paljon kavereita. Sitten hankin itselleni ammattiapua ja lopetin läheisille jankuttamisen. Minulla on terapeutti, jolle puran tuntojani. 

 

Voisitko sanoa läheisellesi suoraan, että nyt et jaksa kuunnella? Kerro, että olet nyt levon tarpeessa, jotta jaksaisit myöhemmin auttaa läheistäsi. Muista kuitenkin, että ihmissuhteenne ei saa muuttua terapiasuhteeksi. Sano hänelle, että hänen pitää puhua terapeutilleen noista tunteista, koska uuvut kuunnellessasi niitä. Muista myös, että masentuneen läheiset masentuvat itsekin kovin helposti. Kerro tämäkin läheisellesi. Älä rupea läheisesi terapeutiksi missään tilanteessa. Muistuta tästä läheistäsi.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos. Nuo tukiryhmät t eivät ole minua varten. En jaksa enää vatvoa samoja tunteita, joita joudun arjessa käymään läpi. Ns. Oman ajan käytän mieluummin harrastuksiin, jotka tuovat iloa ja vievät ajatukset valoisemmille poluille hetkeksi. Sitten jaksaa taas olla olkapäänä tai likasankona päivästä riippuen. Koen että minulla on oikeus näihin inhimillisiin tuntemuksiin, siinä missä ihan kenellä tahansa muulla, sairaalla tai terveellä ihmisellä. Muita kunnioittava ja huomioiva käytös on se ohjenuora,jossa pyrin roikkumaan, liikkui pään sisällä millaisia tunteita vaan.

Olisi vaan kiva nähdä edes pientä yritystä edesauttaa omaa tilaa, sen sijaan että jää vaan odottamaan että joku tai jokin tuo onnen.

Sä et taida ihan ymmärtää masennusta sairautena, millainen sairaus se on ja miten läheiset voi sairautta potevaa henkilöä auttaa. Nää tukiryhmät auttais sua just siinä.

Oletko sitä mieltä että sairastuneen omaisen AINUT tehtävä on pitää huolta omaisesta? Siis vapaa-aikakin pitää käyttää tukiryhmässä käymiseen, jotta pystyy paremmin tukemaan omaista? Eikö tukiryhmä olekaan omaa jaksamista auttamaan? Pitääkö omat ITSELLE voimia antavat harrastuksetkin lopettaa, että jaksaa tukea paremmin? Onko omaisella itsellään minkäänlaista ihmisarvoa? Onko omaisella oikeus olla pahalla mielellä, surullinen tai masentunut, vai onko nämä tunteet varattu vain masentuneelle? Vaihtuuko roolit, jos omainenkin sairastuu? 

Onko mahdollista ap että ottaisit enemmän etäisyyttä? Masentuneimmillaan hän ei ehkä saa edes mitään irti keskusteluistanne, joihin sinä paneudut. Hän ei ehkä edes muista keskusteluja kunnolla. Voisitko ottaa sitä omaa aikaa enemmän katkaiaematta suhdetta?

T. Skitsofreenikon omainen