Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen raskaana ja nyt pelottaa!
22.12.2015 |
Olen 26-vuotias. Avomieheni on 31-vuotias. Olemme seurustelleet n. 6 vuotta. Meillä on ollut alamäkiä mutta olemme selviytyneet niistä. Vauva oli enemmän miehen ajatus ja olemme nyt kahtena kiertona kokeilleet jos tärppäisi. Nyt toisella kierrolla tein testin joka oli positiivinen. Kuukautisten olisi pitänyt alkaa eilen. Olen nyt sitten ilmeisesti raskaana. Laskuri näytti 4+2 tai jotakin.
Nyt kaikki tuntuu pelottavalta. Olenko valmis tähän kaikkeen? Mitä jos vauva onkin sairas? Sitä emme kestäisi... Eikö nykyään seulonnat ole aika hyviä? Itse synnytys tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta. Nyt ei kannata varmaan vielä ajatella mitään, kun keskenmenon riski on suuri. Kertokaa omista raskaudenaikaisista peloistanne ja tsempatkaa! :)
Kommentit (2)
Tuo pelkohan on ihan normaalia, onhan se lapsi elämän yksi isoimmista muutoksista.
Itsellänikin on tullut pelkoja ja mietteitä pitkin raskautta (nyt rv 40+1), muutaman kerran tullut juuri sellainen "Ei saatana, eihän me mitenkään voida tulla pärjäämään vanhempina" -ajatus ja pelko siitä, että saadaan tämä lapsi rikki samantien. Ja meillä oli kuitenkin yritystä monta vuotta, eli ei ihan yllätyksenä raskaus tullut.
Neuvolassa terkkari totesi, että ihan on normaaleja fiiliksiä odottajalta eikä niitä pidä pelästyä.
Synnytys on myös totta kai ollut mielessä pitkin raskautta, ihan alussa ei niin koska silloin oli olevinaan aikaa vielä niin paljon... No se aika menee kyllä äkkiä, sen voin sanoa. Mutta tässä loppuvaiheessa sitä synnytystä vaan jo odottaa, kun haluaa päästä näkemään vauvansa ja muutenkin saada saada kroppansa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Minullekin iski se pelko raskausaikana. Olenko valmis? Osaanko kasvattaa hyvin vai kasvaako lapseni ihan kieroon? Pystynkö minä tähän? Olenko valmis luopumaan vapaudestani? Selviämmekö me?
Varsinkin alkuraskaus oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Raskauteni oli täysin oireeton, joten samalla se tuntui hyvin epätodelliselta. Vuoroin itkin ja manasin raskautta, vuoroin olin onneni kukkuloilla.
Jälkikäteen (lapsi täyttää keväällä 2 vuotta) sanoisin, että se oli sitä kasvamista ja muuntautumista äidiksi. Ja sama jatkuu lapsen synnyttyä, vauva-aikana kun toinen on niin avuton ja itse mietin tooodelllaaa usein että teenkö nyt oikein vai väärin, tunnistanko nyt lapsen tarpeet oikein. Taaperoajan alussa mietin myös että kasvatanko nyt oikein, olenko tarpeeksi tiukka vai jopa liian tiukka?
Näitä ajatuksia tulee vähän väliä, mutta pääsääntöisesti kaikki on mennyt vain omalla painollaan, niin raskausaikana kuin "vatsan tällä puolenkin". Hyvä tuosta on kasvanut ja kyllä, rehellisesti sanottuna pidän itseäni hyvänä äitinä. Valmiina en, en usko että kukaan on valmis koskaan - äidiksi muuntautuminen jatkuu koko ajan ja usko minua, lapsi kasvattaa vanhempaansa vähintään yhtä paljon kuin vanhempi lastaan.
Onnea raskaudesta! :)