Onko kaikki 40-50-luvulla syntyneet naiset tälläisiä?
Sekä oma äiti että anoppi ovat hyvin samanlaisia käytökseltään ja heidän sisarensa samoin. Ihme itsensä alentamista koko ajan ja joka asiassa. Ja marttyyrikäyttäytymistä "ei minulla ole mitään väliä" "en halua että minua huomioidaan" jne. Toinen on pahasti allerginen mutta "ei tehdä niistä nyt numeroa" jos esim. ollaan ravintolassa syömässä ja muu seurue yrittää kysellä että onko kanelia tai mantelia tms. josta tulee oireita (ei tappavia oireita, mutta ikäviä)
Kumpikaan ei KOSKAAN pidä puoliaan missään tilanteessa mutta valittaa jälkikäteen että lääkäri/esimies/kaupan kassa kohteli väärin. Ja se salaaminen; mistään ikävästä ei saa kertoa kenellekään. Sairausdiagnoosi on "yksityisasia, ei sitä kerrota kenellekään" vaikka selittäisi lähipiirille miksi käyttäytyy kuin käyttäytyy (ja kyseessä ei ole edes alkoholismi vaan ihan tavallinen ja yleinen sairaus)
Miksi ihmeessä elämästä tehdään niin vaikeaa? Mistään ei voi puhua mutta kaikki on väärin/huonosti jne. En jaksa
Kommentit (54)
Äitini sisaruksineen on kullä sen verran räväköitä tätejä, etteivät sulaudu tapettiin millään muotoa. Nillä on väliä, ja me muut sekyllä tiedetään. Ihan rakkaudella sanon, mun tädit on olleet aina idolejani.
Eivät ole. Omanarvontuntoa löytyy omiksi tarpeiksi ja suu saadaan auki välillä liiankin kärkkäästi :)
Ok, ei siis nämä omat lähinaiset on sitten poikkeuksia -onneksi-! En vaan voi käsittää mentaliteettia "en minä koskaan VAADI mitään, se on epäkohteliasta" tai tätä "ei minulla ole mitään väliä, laittakaa mitä ruokaa haluatte" ja sitten kauttarantain kuullaan kuinka vierailulla joutui olemaan nälässä kun ei ollut mitään sopivaa tarjolla. Näitä esimerkkejä olisi miljoona ja viime vuosina olen vetänyt tarkoituksella yhteydenpiton ihan minimiin.
Ei ole tosiaan kaikki tuollaisia.
Toisaalta ihmettelen miksi jotain ihmistä niin ärsyttää jos joku ei halua vaivata muita tai puhua esim. sairauksistaan. Itsekin olen sellainen, vaikka olen 1970-luvulla syntynyt. Minä vaan haluan pitää vaivani omana tietonani ja kärsiä ne yksin, vain lääkärille niistä puhun jos tarve. Äitini, joka on 1940-luvulla syntynyt, taas on ihan päinvastainen, tekee ison numeron pienistäkin vaivoistaan ja helposti on esim. katkera välinpitämättömille lääkäreille.
En tiedä, mutta kuvailit juuri 60-luvun lopussa syntyneen äitini.Marttyyrius, itsen alentaminen ja tuollainen "yksityisasia!!!" huutelu ihan absurdeissa tilanteissa.
1947 syntynyt äitini on humblebragin mestari. Lempiaiheita uskovaisen vaatimaton elämä,"MINÄ en ole koskaan ollut turhamainen Lumikki" :D Tekee myös kaiken älyttömän vaikeasti, esim. laittaa 2 eri ruokaa päivässä joka päivä ja valittaa, ettei ehdi muuta kuin laittamaan ruokaa ja siivoamaan... Ruokkii siis itsensä lisäksi isäni, asuvat kaupungin keskustassa kerrostalokaksiossa.
Täsmää 100% minun mummoon, vuosimallia 52
Kyllä tuo yleistä on tuossa ikäluokassa. Ennen tytöt kasvatettiin noin, piti olla kiltti, hiljainen, näyrä, ahkeraa, laittaa aina muiden tarpeet omien edelle jne.
Vierailija kirjoitti:
Ok, ei siis nämä omat lähinaiset on sitten poikkeuksia -onneksi-! En vaan voi käsittää mentaliteettia "en minä koskaan VAADI mitään, se on epäkohteliasta" tai tätä "ei minulla ole mitään väliä, laittakaa mitä ruokaa haluatte" ja sitten kauttarantain kuullaan kuinka vierailulla joutui olemaan nälässä kun ei ollut mitään sopivaa tarjolla. Näitä esimerkkejä olisi miljoona ja viime vuosina olen vetänyt tarkoituksella yhteydenpiton ihan minimiin.
40-50-luvuilla tyttöjä kasvatettiin hieman toisin kuin nykypäivänä, ei saanut olla vaivaksi yhtään kellekään.
Minun äitini on tuollainen syntynyt 30-luvulla. Aina se esim jouluna että hänelle ei saa ostaa mitään kun ei tarvi mitään. Sitten jos ei osteta mitään niin sanoo että on se kiva jotain saada. Nyt viimeisin että haluaa olla yksin rauhassa jouluaattona. No saamansa pitää. Sitten varmasti soittaa viimeistään kello 21.00 kun on yksin koko päivän ollut. Eikä tajua että minä haluan silloin olla rauhassa.
Itse olen miehen kanssa alusta asti pitäneet tarkasti mielessä se että ei vaihdeta mieltä niin kuin tuuliviiri
Vierailija kirjoitti:
Tekee myös kaiken älyttömän vaikeasti, esim. laittaa 2 eri ruokaa päivässä joka päivä ja valittaa, ettei ehdi muuta kuin laittamaan ruokaa ja siivoamaan... Ruokkii siis itsensä lisäksi isäni, asuvat kaupungin keskustassa kerrostalokaksiossa.
Juuri tuo niin ärsyttävää, valitetaan jostain ja tehdään silti uudestaan ja uudestaan samalla lailla. Ja sitten "mitä muutkin ajattelisi .... " ihan joka toisen lauseen alussa. Ikkunat pitää pestä muiden ajatusten takia, kesämökin matot pestään keväällä ja syksyllä muiden ajatusten takia jne.
Eikä mistään voi eikä saa nauttia.
(selkeästi mummoikäinen palstalainen 70-luvun alusta .... mun mies on siis yhtä vanha kuin jonkun täällä palstailevan mummo (!!!!) ja meillä on vasta pienet lapset.....ikäkriiisiä pukkaa....)
Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.
Höh. No ovat ne. Oma mutsi s.1940 ja anoppi 1944. Ovat erilaisia ihmisinä mutta molemmissa kyllä noita ap:n mainitsemia piirteitä.
Marttyyriys- äitini erikoisalaa, kohta taas jouluna kuullaan se ulinatarina...ja syöpäleikkaukseen+hoitoihin jouduttuaan "kellekään ei sit saa puhua", joten me muu perhe sit päivittäin saatiin valehdella ympäriinsä, et missä se rouva nyt mahtais olla kun ei puhelimeen pääse... Rakastaa esittää uhria, palvelijaa ja kaikkensa muiden eteen uhrannutta...rasittava ja pahenee vaan ikääntyessään.
Anoppi taas mm.jouluaterialla suurieleisesti passaa kielloista huolimatta keski-ikäisiä lapsiaan+ lasten puolisoita ja ei millään muka voi tulla pöytään muiden kanssa kun pyörii siinä pannujensa kanssa. Neljään-viiteen kertaan maaniteltuamme tulee valitusten kera pöytään, oikeasti on hyvillään. Mut viimeiset 20 vuotta tämäkin näytelmä on nyt näytelty samoin vuorosanoin...torstaina seuraavan kerran :)
Vierailija kirjoitti:
Täsmää 100% minun mummoon, vuosimallia 52
Hetkinen, sun MUMMO on syntynyt 1952? Ja sun äiti vuonna? Ja sinä itse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tekee myös kaiken älyttömän vaikeasti, esim. laittaa 2 eri ruokaa päivässä joka päivä ja valittaa, ettei ehdi muuta kuin laittamaan ruokaa ja siivoamaan... Ruokkii siis itsensä lisäksi isäni, asuvat kaupungin keskustassa kerrostalokaksiossa.
Juuri tuo niin ärsyttävää, valitetaan jostain ja tehdään silti uudestaan ja uudestaan samalla lailla. Ja sitten "mitä muutkin ajattelisi .... " ihan joka toisen lauseen alussa. Ikkunat pitää pestä muiden ajatusten takia, kesämökin matot pestään keväällä ja syksyllä muiden ajatusten takia jne.
Eikä mistään voi eikä saa nauttia.
(selkeästi mummoikäinen palstalainen 70-luvun alusta .... mun mies on siis yhtä vanha kuin jonkun täällä palstailevan mummo (!!!!) ja meillä on vasta pienet lapset.....ikäkriiisiä pukkaa....)
Tuo mistään ei saa nauttia on tuttua lapsuudenkodista. Myös kaikki naisellinen koristautuminen ja itsensä hemmottelu on turhuutta....- tsemppiä ikäkriisin kanssa, itse olen nippanappa -70 -luvun lopusta ja poden ikäkriiisiä siksi, että vauvani täyttää keväällä 15 :) Elämänkaaria on erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.
Hienoa sulle.
Tällainen ajattelutapa/asenne vaan ikävän usein näkyy röyhkeytenä " minulla on oikeus" ja " kyllä minä minä minä saan" suorastaan empatiakyvyttömyytenä ja kyynärpäätaktiikkana. Koettu on. Liian usein.
Mutta et sinä toki kuitenkaan, tietenkään ;)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tuo yleistä on tuossa ikäluokassa. Ennen tytöt kasvatettiin noin, piti olla kiltti, hiljainen, nöyrä, ahkeraa, laittaa aina muiden tarpeet omien edelle jne.
Miksi osa kasvatettiin noin? Oliko vanhemmat vaan niin sodan rampauttamia etteivät kyenneet kasvattamaan?
Vierailija kirjoitti:
Ei ole tosiaan kaikki tuollaisia.
Toisaalta ihmettelen miksi jotain ihmistä niin ärsyttää jos joku ei halua vaivata muita tai puhua esim. sairauksistaan. Itsekin olen sellainen, vaikka olen 1970-luvulla syntynyt. Minä vaan haluan pitää vaivani omana tietonani ja kärsiä ne yksin, vain lääkärille niistä puhun jos tarve. Äitini, joka on 1940-luvulla syntynyt, taas on ihan päinvastainen, tekee ison numeron pienistäkin vaivoistaan ja helposti on esim. katkera välinpitämättömille lääkäreille.
Mä ajattelen ja toimin samoin :)
Kauhistuttaa nykyajan joka asiasta ja kovaan ääneen numeroa tekevät vinkujat. Ei nyt kuitenkaan tapettiin sulava tossukka saa olla, vaan puolensa pitää, mutta asiallisesti ja kohteliaasti.
Ikävä istua esim. lekurilla odottamassa vuoroaan, kun muutamat itsestään kauhean haloon tekevät pyörivät ympyrää ja kurkkivat ovien raosta hoitohuoneeseen, missä edellistä asiakasta hoidetaan. Jokaista ohi kulkevaa hoitajaa tartutaan hihasta ja kun minä minä minä...
Ja miksi kertoilla ympäriinsä sairauksistaan? Tottakai ihan lähimmät omaiset on aivan eri asia, mutta miksi joillekin työkavereille tms? Olen esim. monta kertaa ollut taukohuoneessa todistamassa sitä helvetin parjausta, mitä sairauslomalainen saa osakseen. "Ai syöpä vai, paskat sillä mitään syöpää ole, näin sen just eilen kaupassa"!
Ja hävettäviä ovat nämä röyhkeät utelijat. Tullaan niin osaaottavaisina kyselemään vointia, että. Ihmiset haluavat vain mässäillä sairaan epätoivolla ja surulla, siinä se.
Itse en voisi edes kuvitella urkkivani jonkun yksityisasioita. Olen yleensä vain sanonut vastaavassa tilanteessa, että voit mulle luottamuksella kertoa, jos haluat ja se sua helpottaa, jos olen huomannut toisen jaksamisen olevan vähän niin ja näin. Tarkoittaen siis vaikka työkaveria, jonka kanssa esim. hoitoalalla joutuu tiiminä työskentelemään. Pystyy auttamaankin paremmin ja jakamaan töitä, jos tietää miten suhtautua.
Meitä on moneen junaan, miksi ihmetellä toisten motiiveja tällaisissa henk. koht. asioissa? Joku haluaa jakaa joka panonkin somessa, toinen taas ei.
Eivät ole.