Onko kaikki 40-50-luvulla syntyneet naiset tälläisiä?

Mutta kun "yksityisasia"/ suvulta / lähipiiriltä salaaminen pakottaa toiset valehtelemaan niin ei sekään kivaa ole. Ihan sama tilanne kun jollain olisi kipsi kädessä ja siitä ei saisi puhua mitään. Todella raskasta ja typerää kun kaikki näkee kuitenkin. 

Enkä ole kyllä koskaan törmännyt moiseen "ei sillä mitään syöpää ole" -hölmöilyyn; ihmiset on joskus liiankin kauhistelevia syövän suhteen vaikkei kaikki syövät ole niitä huonoennusteisia jos ajoissa saadaan kiinni. Riippuu niin tuurista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täsmää 100% minun mummoon, vuosimallia 52

Hetkinen, sun MUMMO on syntynyt 1952? Ja sun äiti vuonna? Ja sinä itse?

No esim mummo -52, äiti -72 ja tämä -92. Mitä kummallista tuossa?

Ovatko kaikki -aloitukset ovat sellaisia, että niihin vastaaminen on turhaa.

Ovat.

Eivät ole.

Vierailija kirjoitti:

Mutta kun "yksityisasia"/ suvulta / lähipiiriltä salaaminen pakottaa toiset valehtelemaan niin ei sekään kivaa ole. Ihan sama tilanne kun jollain olisi kipsi kädessä ja siitä ei saisi puhua mitään. Todella raskasta ja typerää kun kaikki näkee kuitenkin. 

Enkä ole kyllä koskaan törmännyt moiseen "ei sillä mitään syöpää ole" -hölmöilyyn; ihmiset on joskus liiankin kauhistelevia syövän suhteen vaikkei kaikki syövät ole niitä huonoennusteisia jos ajoissa saadaan kiinni. Riippuu niin tuurista

Hienoa, ettet ole törmännyt :)

Mulle on sattunut useitakin tapauksia. Yksi tosi säälittävä tapaus osui eteeni ollessani opiskeluaikana kesätöissä autoyhtiön siivoojana.

Sairauslomalta palasi kaveriksi (viereiselle osastolle) 55-vuotias nainen, jolla oli monenlaista vaivaa ja toipui isosta leikkauksesta. Hän itki ruokkiksella vuolaasti olkapäätäni vasten ja kertoi, kuinka häijyjä ovat työkaverit. Noh, ymmärsin kun selvisi, että vuosien jälkeen ei ollut pysynyt kehityksen mukana, vaan otti "rätin ja Andypullon" käteen ja lähti "konttaamaan"...

Säälitti niin, että jäin omalla ajalla opettamaan hänelle laikkakoneen käytön ja muut systeemit. Oli täti ensin kauhuissaan ja paukutti masiinalla seiniä päin niin että jytisi, mutta perkules vieköön, oppi hommat ja voi sitä riemua, mikä hänen silmistään loisti!!! Loppui duunitovereiden haukkuminen siihen paikkaan. Ja en kysellyt diagnoosejaan, vaan hän itse kertoi.

 

 

 

 

 

Oma äitini on AP:n kuvaama tapaus.

Oletteko huomanneet sanan ikäluokan naisissa ihan hysteeristä turvallisuushakuisuutta? Tyyliin mistään ei voi nauttia kun aina pitää pelätä pahinta. Seinille on teipattuna kaikki mahdolliset ohjeet tulipalosta hälytyskeskukseen soittamiseen, katossa roikkuu kaikki mahdolliset varoittimet, kypärät ja heijastimet on joka lähtöön, autosta löytyy huovat, ohjeet hirvikolarin varalle ja ties mitä.

Lapsenlapsiaan rakastaa, mutta voi kamala, kun niille voi sattua jotain. Nykii minua hihasta jossain leikkipuistossa, että eikös tuo nyt ole aika vaarallista, kun 5-v kiipeää kiipeilytelineeseen. Onhan se joo vaarallista, mutta elämä on, ja saamastani mallista huolimatta koetan olla hysterioimatta lapsiani pelkäämään elämää.

Jos itselleni sattuu jotain ikävää, kerron äidilleni vasta viimeisenä ja pakon edessä kun en kestä sitä "myötätunnon" ylilyöntiä eli loputonta surkuttelua, säälittelyä ja valittelua, joka siitä seuraa. (Myötätunto terminä tarkoittaisi minusta sen kärsijän tunteen jakamista sillä tasolla kuin kärsijä sen kokee, ei paisuttelua ja mässäilyä ja oman maailmanlopunfantasian herättelyä) Äitini esim. itkeä nyyhkyttää joka kerta kun lukee työnantajafirmani YT:istä, että voi voi mahtaa olla kamalaa ja rankkaa ja joko taas, vaikka oma yksikköni ei ole ollut noiden neuvotteluiden piirissä 5 vuoteen. Yms yms.

Minun äitini on jonkun verran nuorempi, syntynyt 60-luvun lopulla, mutta ihan samanlainen. Hänet kasvatettiin häpeällä, mielenterveysongelmilla ja alkoholismilla, joten hän kasvatti minutkin häpeällä, mielenterveysongelmilla ja alkoholismilla.

Koskaan ei saa vetää itseensä mitään huomiota. Kun olin lapsi, niin äiti oli koko ajan retuuttamassa, "ei nyt olla siinä keskellä huonetta toisten tiellä, ei nyt tehdä mitään kohtausta jostain typerästä ruokavaliosta, ei nyt häiritä toisia kysymällä kysymyksiä". Ja äidin pahin uhkaus oli tietysti aina se, että hän tekee kohtauksen. Jos kehtasin ravintolassa sanoa, että minun ei oikein ole nälkä, niin äiti tiuskaisi "minä VOIN kyllä tehdä tästä kohtauksen!" Se oli myös tosi iso juttu, että ei saa näyttää naurettavalta. Ei saa nauraa liian lujaa, ei saa syödä isoja haarukallisia, ei saa ottaa mitään vastaan ensin kieltäytymättä siitä, ei saa itkeä, ei saa suuttua, ei saa nukkua julkisesti, ei saa ei saa ei saa ei saa ei saa koska se näytää NAURETTAVALTA. Eikä varsinkaan saa näyttää olevansa eri mieltä mistään, haluta olla yksin omassa huoneessaan tai kuunnella musiikkia kuulokkeilla, sillä silloin kaikki näkevät sinun olevan typerä, kapinoiva MURKKU, joka kuvittelee kaiken olevan kamalaa ja olevansa itse maailman paras, ja se se vasta naurettavalta näyttääkin! Mutta pitää kuitenkin uskaltaa nauraa vapautuneesti ja iloita elämän pikku asioista ja olla välittämättä muiden mielipiteistä, koska niin tekevät hyväntahtoiset luonnonlapset, ja on pakko olla hyvä luonnonlapsi sillä kaikki muunlaiset ihmiset ovat ahneita, rikkaita, itsekkäitä pahiksia.

Ja voi herran pieksut sitä marttyyri-iskujen määrää! Hän oli aina hyvin 'huomaamattomasti' apealla tuulella siitä, miten hänellä on niin huonot ja laiskat lapset, alkoholisoitunut mies ja kaikki maailman asiat huonosti, mutta eihän se nyt mitään... Yksityisyys oli ihan omaa luokkaansa ("ei se nyt ole kiva jos naapurit näkee, että tänään saatiin kirje"), mutta lasten yksityisyydellä ei ollut hänelle mitään merkitystä silloin, jos hän vain sillä pystyi paisuttamaan omaa hyvää äitiyttään tai työnsä määrää. Eli kaikki sukulaiset ja äidin kaverit saivat kyllä kuulla, miten oli työläs aamu kun piti rakastavasti hymyillen pestä pissinen sänky ja miten äidille on niin raskasta kun 'psykoottinen' (oikeasti autistinen) lapsi on osastohoidossa, vaikka lapset olisivat nimenomaan pyytäneet olemaan kertomatta kenellekään.

Sitten se ainainen valivalivalitus. Vali vali kun kaverilla on niin hieno talo, sillä on varmasti jotain pielessä kun on talo aina niin siistinäkin, vali vali miten on lapsella huonot kaverit ja omatkin lapset ovat kamalia, vali vali teinit ja mies ja lääkäri ja vali vali. Hän kuvitteli, että tuon kaiken voi vain kumota lisäämällä siihen loppuun että "enhän minä tietenkään valita, olen ihan onnellinen ihminen, kaikkeen tyytyväinen luonnonlapsi ja iloitsen aina elämän pienistä iloista".

Ja raha, raha oli ainainen huolenaihe. Koko ajan hän oli meille lapsille valittamassa siitä, miten on paljon laskuja ja nyt ei voi tietää, riittääkö ruokaan (=eineksiin) tässä kuussa rahaa, ja kun on vielä teidän lastenkin harrastukset jotka maksavat aivan käsittämättömän paljon... Minua pelotti jatkuvasti, että olen liian kallis, en koskaan uskaltanut pyytää mitään. Sitten hän joskus osti minulle kivan lahjan, josta olin tietysti mielissäni kun en usein tavaraa saanut, ja seuraavassa hetkessä taas valitusta siitä, miten lapset ovat aina 'kinuamassa' ja 'mankumassa' kaikkea käsittämättömän kallista ja nyt ei sitten riitä rahaa ruokaan. Hän opetti muun muassa, että lentokoneilla voivat matkustaa ainoastaan miljonäärit, ja hammaslanka on turha ylellisyys jota käyttävät vain ahneet rikkaat, jotka vihaavat perhettään. Äiti opetti aika voimakasta propagandaa niitä 'pahoja rikkaita' vastaan, käsi ylös kuka arvaa sen johtuvan kateudesta! Vaikka eihän minun äitini tietenkään tunne kateutta, sillä hän on hyväsydäminen ja nöyrä luonnonlapsi, mikä siis on tietystikin pahan ja ahneen rikkaan vastakohta. Minusta tämä on aika lailla sitä humble bragia, mistä joku aikaisempi mainitsi.

 

On muuten nyt aikuisena ollut kova homma oppia tästä ulos. Elin muutaman vuoden omillani äidin opetusten mukaan, en kehdannut edes seisoa selin toisiin ihmisiin, koska selkääni olisi saattanut vaikka huomaamattani tarttua kuiva lehti, joka olisi tietysti näyttänyt naurettavalta. Sitten kuitenkin onneksi tajusin, että enhän minä nyt perkele soikoon näin halua elää. Tie on ollut pitkä, mutta kaksi viikkoa sitten kehtasin ostaa itselleni uuden käsipyyhkeen tuntematta siitä syyllisyyttä. Jea!

Mun mumma on syntynyt -33 ja on just tuollainen itsensä vähättelijä. Ei halua, että häntä otetaan huomioon mitenkään ja hartain toiveensa on se, että kukaan ei joutuisi häntä passaamaan tai kokemaan vaivana (vanhuuden sairauksien takia yms). Oma äitini on syntynyt 50-luvulla ja hän ei ole lainkaan tuollainen, enemmänkin sellainen joka loukkaantuu verisesti, kun "se ja se ei muistanut häntä/meitä lapsia jonain merkkipäivänä yms.. Kaupassa huutaa kovaan ääneen, että hän vaatii palvelua tai ei osta mitään yms..

Jep, minun vuonna -51 syntynyt äitini on juuri tuollainen. Todella raivostuttavaa, etenkin tuo, kun valittaa kaiken maailman asioista, mitkä voisi ihan helposti itse muuttaa (esim. ikkunoiden pesu keväisin ja syksyisin jne.). Viimeksi valitti tällä viikolla, kun hampaasta lohkesi paikka ja tuli kallis lasku hammaslääkäriltä. Kysyin, että kävikö yksityisellä (no kävi, se maksaa). Mikset mennyt kunnalliselle (asuu 100m päässä, pieni kunta ja erinomaisesti saatavilla olevat palvelut). No ei sinne kuitenkaan saa aikoja. Kysyin, että no soititko ja kysyit edes aikaa. No ylläri, eipä ollut edes soittanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täsmää 100% minun mummoon, vuosimallia 52

Hetkinen, sun MUMMO on syntynyt 1952? Ja sun äiti vuonna? Ja sinä itse?

No esim mummo -52, äiti -72 ja tämä -92. Mitä kummallista tuossa?

No onhan toi aika erikoista. Mun ÄITI on syntynyt 1951, minä 1983 ja mun esikoinen on 1/2 vuotta =)

No menipäs kappalejako pehvalleen, viestiä kirjoittaessa näytti vielä ihan oikealta. Toivottavasti kestätte tämän ;)

T:26

Miksi minä näen näissä palstalaiset? Ihan samalla tavalla väsätään 40 hengen rippijuhlia ihan itse, koska niin kuuluu tehdä ja meidän suvussa ei pitopalvelua käytetä. Sitten ollaan koko päivä siellä keittiössä, kun ei itsellä ole väliä. Tai mietitään, minkä merkkilaukun ostaisi, ettei olisi sen kanssa liikaa esillä. Tai pohditaan, miten pitkään raskautta voi piilotella.

Eri asiat, sama toimintamalli! Kuin ette huomaisi, että seuraatte äitien oppeja.

Vierailija kirjoitti:

Miksi minä näen näissä palstalaiset? Ihan samalla tavalla väsätään 40 hengen rippijuhlia ihan itse, koska niin kuuluu tehdä ja meidän suvussa ei pitopalvelua käytetä. Sitten ollaan koko päivä siellä keittiössä, kun ei itsellä ole väliä. Tai mietitään, minkä merkkilaukun ostaisi, ettei olisi sen kanssa liikaa esillä. Tai pohditaan, miten pitkään raskautta voi piilotella.

Eri asiat, sama toimintamalli! Kuin ette huomaisi, että seuraatte äitien oppeja.

Tässä on kyllä itua. "Musta ei ainakaan ikinä tuu tommosta" ja sitten tulee kuitenkin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täsmää 100% minun mummoon, vuosimallia 52

Hetkinen, sun MUMMO on syntynyt 1952? Ja sun äiti vuonna? Ja sinä itse?

No esim mummo -52, äiti -72 ja tämä -92. Mitä kummallista tuossa?

Meillä jäi yksi sukupolvi väliin: minä -62 ja tytär -02.

Taitaa olla enemmän iästä kuin syntymävuodesta kiinni.

Omassa vaimossa on alkanut nyt 50 kynnyksellä ilmetä noita samoja oikkuja. Ihmeellistä itsensä alentamista ja vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekee myös kaiken älyttömän vaikeasti, esim. laittaa 2 eri ruokaa päivässä joka päivä ja valittaa, ettei ehdi muuta kuin laittamaan ruokaa ja siivoamaan... Ruokkii siis itsensä lisäksi isäni, asuvat kaupungin keskustassa kerrostalokaksiossa.

Juuri tuo niin ärsyttävää, valitetaan jostain ja tehdään silti uudestaan ja uudestaan samalla lailla. Ja sitten "mitä muutkin ajattelisi .... " ihan joka toisen lauseen alussa. Ikkunat pitää pestä muiden ajatusten takia, kesämökin matot pestään keväällä ja syksyllä muiden ajatusten takia jne. 

Eikä mistään voi eikä saa nauttia. 

(selkeästi mummoikäinen palstalainen 70-luvun alusta .... mun mies on siis yhtä vanha kuin jonkun täällä palstailevan mummo (!!!!) ja meillä on vasta pienet lapset.....ikäkriiisiä pukkaa....)

Tuo mistään ei saa nauttia on tuttua lapsuudenkodista. Myös kaikki naisellinen koristautuminen ja itsensä hemmottelu on turhuutta....- tsemppiä ikäkriisin kanssa, itse olen nippanappa -70 -luvun lopusta ja poden ikäkriiisiä siksi, että vauvani täyttää keväällä 15 :) Elämänkaaria on erilaisia.

Tuohan on luterilaisuutta. Elämän tulee olla ankeaa ja vaikeaa, muuten se ei ole oikeaa hyvää elämää. Kun on riittävästi kärsinyt niin pääsee paratiisiin, palkinnot jaetaan kuoleman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.

Hienoa sulle.

Tällainen ajattelutapa/asenne vaan ikävän usein näkyy röyhkeytenä " minulla on oikeus" ja " kyllä minä minä minä saan" suorastaan empatiakyvyttömyytenä ja kyynärpäätaktiikkana. Koettu on. Liian usein.

Mutta et sinä toki kuitenkaan, tietenkään ;)

Mitenkä tässä olisi nyt mieliksi? Ei saa olla nöyrä ja sopeutuva, mutta toisaaltahan meitä suuria ikäluokkia moititaan itsekkäiksi, röyhkeiksi oman edun tavoittelijoiksi. Emme hoida lastenlapsia jne...

Päättäkää jo av-mammat, mikä käytös kelpaa??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.

Hienoa sulle.

Tällainen ajattelutapa/asenne vaan ikävän usein näkyy röyhkeytenä " minulla on oikeus" ja " kyllä minä minä minä saan" suorastaan empatiakyvyttömyytenä ja kyynärpäätaktiikkana. Koettu on. Liian usein.

Mutta et sinä toki kuitenkaan, tietenkään ;)

 

Mitenkä tässä olisi nyt mieliksi? Ei saa olla nöyrä ja sopeutuva, mutta toisaaltahan meitä suuria ikäluokkia moititaan itsekkäiksi, röyhkeiksi oman edun tavoittelijoiksi. Emme hoida lastenlapsia jne...

Päättäkää jo av-mammat, mikä käytös kelpaa??

Yksi marttyyri ilmoittautui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.

Hienoa sulle.

Tällainen ajattelutapa/asenne vaan ikävän usein näkyy röyhkeytenä " minulla on oikeus" ja " kyllä minä minä minä saan" suorastaan empatiakyvyttömyytenä ja kyynärpäätaktiikkana. Koettu on. Liian usein.

Mutta et sinä toki kuitenkaan, tietenkään ;)

 

Mitenkä tässä olisi nyt mieliksi? Ei saa olla nöyrä ja sopeutuva, mutta toisaaltahan meitä suuria ikäluokkia moititaan itsekkäiksi, röyhkeiksi oman edun tavoittelijoiksi. Emme hoida lastenlapsia jne...

Päättäkää jo av-mammat, mikä käytös kelpaa??

Juuri näin! Sehän se pointti juuri on, että ei sitä oikeasti olla nöyrää ja vaatimatonta, vaan samantien kyllä heittäydytään marttyyriksi. Juuri nämä, että en minä halua mitään synttärilahjaa, mutta sitten kuitenkin surkutellaan, kun ei saanut lahjaa. Ja voivottelut, miten on niin raskasta pestä ikkunat kolme kertaa vuodessa tai jotain muuta vastaavaa täysin turhaa. Ja tämmöisen toiminnan tarpeellisuutta jos erehtyy kyseenalaistamaan, niin kyllä sitten ollaan niin marttyyriä että.

Yksi marttyyri ilmoittautui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä tuo yleistä on tuossa ikäluokassa. Ennen tytöt kasvatettiin noin, piti olla kiltti, hiljainen, nöyrä, ahkeraa, laittaa aina muiden tarpeet omien edelle jne.

Miksi osa kasvatettiin noin? Oliko vanhemmat vaan niin sodan rampauttamia etteivät kyenneet kasvattamaan?

Onhan siinä sekin, että kun synnyt sisarusparven vaikkapa seitsemäntenä lapsena, totut aivan eri menoon heti alusta pitäen. Tänään perheissä on 1-2 lasta ja kaikki elämä pyörii pelkästään niiden muksujen ympärillä. Meilläkin seitsemäntenä syntyminen tarkoitti sitä, että totuttiin jakamiseen heti pienenä, piti odottaa vuoroa ja piti olla kiitollinen pienistä asioista.

Ja kyllä sodan jälkeen ja vielä -50 ja -60 luvuillakin tyttöjen tarpeet jäivät helposti jälkeen poikien tarpeista. Se naisen malli oli se työnteko ja pitkälti omien tarpeiden kieltäminen.

Tälle ap:lle sanoisin, että anopin ja äidin sättimisen rinnalla, kehottaisin sinua tutustumaan oman sukusi naisten historiaan. Millaisia naisen malleja äidillä ja anopilla on ollut? Heillähän ei ollut av-palstaa, mistä uusia ideoita olisi ammentanut;)  Millaisia kokemuksia äidin ja anopin  äideillä on ollut esim sotavuosista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja mehän 45-syntyneet emme pyydä anteeksi olemassaoloamme.

Hienoa sulle.

Tällainen ajattelutapa/asenne vaan ikävän usein näkyy röyhkeytenä " minulla on oikeus" ja " kyllä minä minä minä saan" suorastaan empatiakyvyttömyytenä ja kyynärpäätaktiikkana. Koettu on. Liian usein.

Mutta et sinä toki kuitenkaan, tietenkään ;)

 

Mitenkä tässä olisi nyt mieliksi? Ei saa olla nöyrä ja sopeutuva, mutta toisaaltahan meitä suuria ikäluokkia moititaan itsekkäiksi, röyhkeiksi oman edun tavoittelijoiksi. Emme hoida lastenlapsia jne...

Päättäkää jo av-mammat, mikä käytös kelpaa??

Yksi marttyyri ilmoittautui?

Jaa, mikä minut paljasti marttyyriksi? Tässähän nämä eri keskustevaihtoehdot ovat, kun puhutaan 40-50-luvuilla syntyneistä naisista.