Onko muita, jotka ovat olleet " aina" masentuneita?

joihin itsekin lukeudun ovat kokemukseni mukaan sisimmiltään hyvin herkkiä ihmisiä.

Herkkiä vaistoamaan ja " näkemään" ehkä liikaakin;toisen sisimpään,vääryyksiä jne.,kokevat kaiken " ihollaan" ja ovat usein tunnollisia,kilttejä,avuliaita,eivät osaa näyttää etenkään negatiivisia tunteita ulospäin,koska eivät halua loukata tai olla " muille vaivaksi" ,koska itse tietävät miten pahalta loukkaaminen voi tuntua eikä halua muiden sitä kokevan.

Negatiiviset tunteet kääntyvät sisäänpäin,itsevihaksi.Loukkauksiin ei osata antaa takaisin samalla mitalla,loukkaukset jäävät kuitenkin kaivelemaan aiheuttaen pahaa mieltä,huonommuuden tunnetta,itsesääliä ja -vihaa.

Nyttemmin yli 3kymppisenä olen oppinut tarkemmaksi ihmisten suhteen enkä enää suostu tekemisiin ilkeilevien ihmisten kanssa,olen oppinut suojaamaan itseni heiltä.

Tämä siis vain omaa kokemustani,mutta myös tutkittu että masennus on monesti sisäänpäin kääntynyttä vihaa.

Että masentuneisuuden tunteet ovat niin syvällä muistissa, että ne ovat koko ajan tai usein läsnä.



Minä uskon, että kun ihmisellä on voimaa kohdata ikävät asiat JA voimaa käsitellä niitä rakentavasti, ei haittaakaan vaikka ikävät asiat olisivat aina läsnä. Oma suhtautuminen asioihin on se tärkein. Ei ole varmastikaan mitään hyötyä myöntää, että koulukiusaus saia aikaan sitä ja tätä, jos ei ole vamis työstämään asioitaan eteenpäin Ts. saamaan irti kohtaamisestaan jotain rakentavaa. Ts. ei ikävissä asioissa pyöriminen ja niiden ruokkiminen helpota oloa. Vaan niiden kohtaamisessa on kuitenkin mahdollisuus. Se joka ei edes halua/kykene kohtaamaan pelkojaan jne., ei voi käsitellä asioitaan ja päästä niistä rakentavasti eteenpäin.



Ihan että näihin ajatuksiin löytyy tukea!



ap

auttanut mua niin että pystyn elään niiden asioiden kanssa täysipainoista elämää vaikka ne välillä mielessä käyvätkin vaan eivät enää kokoaikaa häiritse ja menevät pois mielestä yhtä nopeeta kuin tulivatkin.

Mikä traumoissa pitää kiinni, niin vahvasti ettei niitä päästä mielestään irti?

Joillakin on helpompi päästä yli ja unohtaa, toiset taas on herkimpiä.

Tätä lukiessani tajusin, miksi en enää masennu:



http://karppaus.info/forum/viewtopic.php?t=2626

Kulttuurimme ja tietysti perinnöllisyys vaikuttaa siihen miten syvästi masennumme. Lapsena istutetaan jo kohtuuttomia toiveita ja haaveita joihin on mahdoton yltää tai lapsi vain ei ole kiinnostunut " pianon soitosta" . Vanhemmat siirtävät omat pettymyksensä lapsiin ja kierre jatkuu. Ja vaikka niin hyvin kävisikin, että saisi sen akteemisen arvostuksen, niin jotakin on pielessä. Syy voi olla se, että asianomainen itse ei tätä oikeasti tahtonut, vaan ympäristö odotti sitä häneltä, tai hän kuvittelee asian olevan niin.



Et varmasti ap ole yksin ongelmasi kanssa. Tie itsensä löytämiseen voi olla kovin kivinen, mutta se kannattaa kulkea. Olet itseltäsi hukassa, siksi sinua masentaa ja elämä tuntuu ajoittain toivottomalta.

vieläkin kulkeneet haamuna mukana. Lopetin pianon soiton jossakin vaiheessa ja en jatkanut lukioon enkä näin ollen saanut sitä " viisautta" vaan tuli duunari, siinä sitä sitten olikin jo tavis vanhemmille häpeää yllin kyllin. Myöhemmin hieman tasaantui kun 2 sisarusta meni sinne maisterikouluun. Ai niin vielä jäi se viimeinenkin lenkki käyttämättä eli hyvä naimakauppa. Nain mukavan miehen mutta kun on köyhä pirulainen. Vieläkin mietin joskus et miten niiden hyväksynnän sais vaikka ikää on jo pian 40v.

Ai että karppaaminen parantaa masennuksen? En kyllä voi kovin kommentoida tuota linkkiäsi, luin vain ensimmäisen sivun ketjusta.



Mutta sen käsityksen sain, että karppiruokavalio auttaa masennukseen?

Minä ajattelisin toisin päin; huonot ruokailutottumukset (kuten esimerkin spagetilla ja coca-colalla elävä nuorimies) ovat masennuksen JÄLKISEURAUS, ei syy.

Kun on tarpeeksi masentunut, ei jaksa huolehtia itsestään ja terveydestän, siispä syökin miten sattuu.

Jos on niin pirteä, että jaksaa alkaa karppailuista ottamaan selvää ja keskittymään tuollaiseen projektiin, on jo itseasiassa parantumisen tiellä jo ilman mitään ruokavalioitakin.



Get it?

ttä tiedän sen olevan väliaikaista ja että olen sen yläpuolella. En halua antaa masennukselle valtaa. Silti on itsemurha välillä mielessä kun olo menee todella pahaksi. Yritän vain ajatella silloin hyviä asioita ja että tämä menee ohitse. Sisällä on kyllä tosi paha olla silti. Olisi ihana tietää millaista on elää ilman jatkuvaa pattia rinnassa ja kykenisi hengittämään täysillä. Se olisi kyllä pelottavaakin...kuten joku muukin täällä sanoi.

Vierailija:

Mikä traumoissa pitää kiinni, niin vahvasti ettei niitä päästä mielestään irti?

Luuletko ettei diabetestä tartte hoitaa jos sen on saanu jo lapsena?

Voihan sitä olla tekemättä mitään asialle ja vetää ittensä jojoon. Kyllä siitä on suomen historiassa jo monia esimerkkejä.

pystynyt elämään normaalielämän, niin tuo on mielestäni luonteenpiirre. Sitten jos masennus on niin vakava, että vaan tuijottaa kattoon eikä tee mitään, niin se on tauti jota pitäis hoitaa.

Kysyn vaan, sillä muiden tapaamisesta voisi saada voimaa.

Tiedän tunteesi. Ymmärrän tuon väsymyksen tunteen, joka masentuneen seurassa tulee. Ilma masentuneen ympärillä voi olla hyvin raskasta ja ahdistavaa terveellekin. Eikä sinun todellakaan tarvitse uhrautua siskosi syövereihin, vaikka rakas sinulle onkin.



Uskon, että siskoasi eniten auttaa, jos jaksat pitää yhteyttä häneen aika säännöllisesti kuitenkin. On kuitenkin tärkeää, että et mene hänen surumielisyyteensä mukaan, olet oma (reipas?) itsesi, vaikka toinen olisi aivan musertunut, mutta tee se empaattisella tavalla. Pidät huolen, että terapia jatkuu ja hän saa siellä purkaa ajatuksiaan. Tällä tavoin siskosi saattaa ollakin toimintakykyinen, jopa mukavaa seuraakin vielä joskus.



Minua itseäni auttaa ihan hirveästi, kun alakulo ottaa vallan, että mies ei lähde mukaan märehtimiseen. Hän on iloinen, jos siltä tuntuu, vihellellen laittaa ruokaa ja höpsöttää lasten kanssa. Ohimennessään silittää selästä tai koskettaa olkapäätä ja menee jatkamaan sitten puuhiaan. Jos hän menisi liiaksi mukaan masennukseeni, olisi se ahdistavaa.



t.6

Toiset on varmaan negatiivisia perusluonteeltaan. Itselläni on ollut masennusta, sen tiedän. Jo lapsena koko elämä tuntui liian raskaalta. En millään jaksanut ajatella että miten jaksan aikuisen vastuun kun jo lapsena elämä tuntui olevan todella raskasta. Joskus oli niin ahdistavaa etten jaksanu kävellä edes koulusta kotiin...

Vierailija:

pystynyt elämään normaalielämän, niin tuo on mielestäni luonteenpiirre. Sitten jos masennus on niin vakava, että vaan tuijottaa kattoon eikä tee mitään, niin se on tauti jota pitäis hoitaa.

Vierailija:

Tiedän tunteesi. Ymmärrän tuon väsymyksen tunteen, joka masentuneen seurassa tulee. Ilma masentuneen ympärillä voi olla hyvin raskasta ja ahdistavaa terveellekin. Eikä sinun todellakaan tarvitse uhrautua siskosi syövereihin, vaikka rakas sinulle onkin.

Uskon, että siskoasi eniten auttaa, jos jaksat pitää yhteyttä häneen aika säännöllisesti kuitenkin. On kuitenkin tärkeää, että et mene hänen surumielisyyteensä mukaan, olet oma (reipas?) itsesi, vaikka toinen olisi aivan musertunut, mutta tee se empaattisella tavalla. Pidät huolen, että terapia jatkuu ja hän saa siellä purkaa ajatuksiaan. Tällä tavoin siskosi saattaa ollakin toimintakykyinen, jopa mukavaa seuraakin vielä joskus.

Minua itseäni auttaa ihan hirveästi, kun alakulo ottaa vallan, että mies ei lähde mukaan märehtimiseen. Hän on iloinen, jos siltä tuntuu, vihellellen laittaa ruokaa ja höpsöttää lasten kanssa. Ohimennessään silittää selästä tai koskettaa olkapäätä ja menee jatkamaan sitten puuhiaan. Jos hän menisi liiaksi mukaan masennukseeni, olisi se ahdistavaa.

t.6

Mikä on mielestäsi normaalia elämää?



Onhan minullakin mies ja kaksi lasta. Ulospäin varmasti aika tavallisen oloinen ihminen. Olen hyvä näyttelemään, kun koko elämän olen harjoitellut ;)



Tuollaista " makaa sohvalla ja haise" -masennusta ei voi pitää ainoana elämää vaikeuttavana masennuksena! Minä olen koko ikäni elänyt kuin raahaisin h***etinmoista kivirekeä perässäni. Masennuksen vuoksi minulla ei ole ystäviä (en halua tutustua ihmisiin), minulla ei ole ammattia( vaikka töissä käynkin), olen onneton ja v ä s y n y t ihminen masennuksen vuoksi.



Vaikka minulla on kai aina ollut masennus, en voi mitenkään ajatella sitä luonteenpiirteenä!

Tiedän, minulla on hyvä mies :) Itsekin aika rankan elämän elänyt ja siksi ymmärtää näitä juttuja erittäin hyvin. Ihan samoin toimin, kun huomaan, että häntä meinaa masentaa, mikä on kyllä hyvin harvinaista. Mutta tuolla lailla toimiminen ei ole ollenkaan helppoa! On äärettömän vaikeaa pitää oma hyvä tuuli, jos toinen on allapäin...vaatii harjoittelua ja paljon! Ehkä miehesi voisi oppia myös, jos kertoisit, että se auttaa?



Muistan lapsuudenkodista tuon hiljaisuuden painostavan ilmapiirin, kun toinen vanhemmista oli surullinen tai suuttunut jostain, toinen vanhempi meni siihen mukaan ja oli myöskin kylmäkiskoinen ja hiljaa. Hyvin ahdistavaa! Siinä mentiin me lapsetkin varpaisiltaan.



t.6

Kun mulle tulee masennus/alakuloisuuskausi, se tulee tyhjästä. Edellisenä päivänä kaikki on saattanut olla hyvin ja seuraavanan päivänä kaikki on mustaa.

Elämäntilanne voi olla mitä parhain kaikki voi olla täydellistä ulkoisesti mutta silti vain ahdistaa ja ahdistukseen ei liity mitään tyytymättömyyttä tai ajatuksia ylipäätään mistään, on vain ahdistus.

Joku edellä sanoi, että yrittäkää olla ajattelematta niitä masentavia ajatuksia, mutta kun se ei ole siitä kiinni.

Se ei ole kiinni siitä, et hei nyt mä skarppaan ja olen tooosi onnellinen, kun se ahdistus on sanatonta kaiken kattavaa ja niin voimakasta ettei saa kunnolla edes happea vaan täytyy haukkoa henkeä!