Onko muita, jotka ovat olleet " aina" masentuneita?

ja ahdistus tosiaan niin valtava et meinaa tukehtua, mutta sitä ei voi ymmärtää eikä tajuta ennenkuin sen on kokenut. Onneksi siitä selviää ja nousee entistä vahvempana. Jälkeenpäin olen aina jotenkin kiitollinenkin, ilman kokemusta masennuksesta olin ihan eri ihminen.

Minun mielestäni olet enemmän ahdistunut kuin masentunut. Toki ahdistuneisuus johtaa pitkään kestettynä masennukseen josta on vaikea nousta omin voimin ylös tai ne kulkevat " käsikädessä" . On olemassa kahdenlaista ahdistuneisuutta. Ensimmäinen on tilanteista johtuvaa ahdistusta joka tarkoittaa, että tietyt tilanteet aiheuttavat ahdistuskohtauksen. Esim. sosiaalinen pelkotila jossa vältetään toisia ihmisiä. Tällainen ihminen välttää myöskin ryhmiä tai tilaisuuksia joissa on muita koska ahdistus käy sietämättömäksi.



Ahdistusta voi myöskin aiheuttaa ihmisen olemassaolo joka on yhteydessä itse elämään ja miten selviytyä siitä. Ihminen tuntee vahvaa voimattomuutta elämän edessä.



60%-tapauksista on perinnöllisiä. Ihminen perii tendensin ahdistuneisuuteen ja se voi olla fysiologinen ja psykologinen.

Jos vanhemmat ovat olleet ahdistuneita on riski että se myöskin vaikuttaa lapsiin.

Minä olen sairastanut masennusta 8-vuotiaasta eikä elämäni ole ollut enää muutamaan vuoteen noin ankeaa kiitos hyvän lääkityksen.

Jonkun verran on ollut vaikeuksia saattaa asioita loppuun, koska puhti puuttuu välillä. Ja tilannetta ei parantanut se, että olin 10vuotta suhteessa, jossa alistettiin ja käytettiin väkivaltaa.

Minua pidetään vahvan, koska olen selvinnyt vaikeasta lapsuudesta ja tyrannimaisesta miehestä. Aina olen tipahtanut jaloilleni ja ollut lapsilleni hyvä äiti ja kaikkia kohtaan avulias, ehkä liikaakin.

Nyt päälle kolmekymppisenä olen saanut etäisyyttä asioihin ja osaan jo kieltäytyä jos huomaan jonkun vedättävän minua.

Minuakin pidetään iloisena ja " reippaana" ihmisenä.

Saan hyvää palautettä työssä ja muutenkin.

Mulla on neljä lasta, kiva koti ja mies.



Mutta... olo on pääni sisällä todella tyhjä ja masentunut. Jos ei ole pakko, en saa mitään aikaiseksi :-(

Välillä tuntuu siltä, että haluaisin jättää kaiken tämän ja suunnata jonnekin autiolle saarelle nyyhkyttämään yksin. Mutta en tietenkään halua lapsiani jättää, sillä he ovat elämäni ykkösasia!



Mutta... tosi väsyttävää tämä on!

" vaanii" jatkuvasti pinnan alla ja välillä tulee todella ahdistavia tunteita. Lapsuuden kodissa ei sallittu ns. negatiivisia tunteita, ei saa itkeä jne. Pitää olla reipas ja kannustamista ei juurikaan ollut. Olen tajunnut tämän aikuisena. Edelleenkin minun on vaikea ottaa läheisyyttä vastaan (lapset ovat poikkeus) eli seksielämä ei täällä kukoista. Mun on jotenkin vaan vaikea antautua seksin vietäväksi.



Eli täällä on myös yksi suorittaja (opiskelen, käyn töissä ja on perhe), jolla on kuitenkin vaan välillä niin tyhjä olo. Mikä tämän elämän tarkoitus on? Sitä tulee usein pohdittua.

Pitkän aikaa ajatteli, että kaikki muutkin kokevat elämän tällä lailla kuin minä. Nyt viime vuosina vasta (olen 28v) olen ymmärtänyt, että suurin osa muista ihmisistä kokeekin elämän ihan toisin. En taida tietää, minkälaista on elää niin, että ei ole masentunut. Nurinkurista?!



Koska en tiedä, minkälaista olisi elää ilman masennusta, en ihan kamalan hirveästi osaa kaivata toisenlaista oloa. Tottakai kaipaan jo helpotusta ainaiseen alakuloon, mutta ei-masentuneena eläminen olisi astumista suureen tuntemattomaan, pelottavaakin!

Perheongelmat ihan alusta asti ovat kasvattaneet minut masentuneena. Jättäähän se jälkensä.

Muuten olen selvinnyt kokemuksistani melko hyvin, mutta kun tulee (pienikin) mutka elämässä eteen, vanha masennus käy heti kimppuun. Varmaan sen kanssa saa olla loppuelämänsä varuillaan. Yritän vain pitää mielessä, ettei se ole " todellista" ts. se kumpuaa vain vanhoista asioista, jotka on jo käsitelty ja siirretty syrjään. Masennus on vain jäänyt tunnemuistiini pysyvästi.



Tuo menestys ja tasapainoisuus muiden silmissä on minullekin tuttua. Naamiot on vahvat kun masennus on ollut kaverina aina.

Minullekin tuli synnytyksen jälk. masennus, mutta selvisin siitä kyllä ihan vaan olemalla reipas ;) Kohdalleni on sattunut läheisten kuolemia ja muita vakeita tilanteita, jotka eivät ainakaan ole auttaneet toipumistani. Aina kun selviän yhdestä pahasta kolauksesta,tulee uusi. Ja se laittaa pakan sekaisin. Tosin nyt olen kyllä varmaan vahvempi kuin koskaan, kun olen tietoisesti ottanut pyrkimuksekseni pohtia itseni läpikotaisin. Itsekkyyttä opettelen. Ja olen silläkin tiellä jo aika pitkällä. Rankkaa käydä laspuutta läpi, mutta se kannattaa.



Minäkin luulin, että kaikilla on tällaista, mutta olen tajunnut, että eihän se näin olekaan.



ap

Minusta kuitenkin on tärkeää selvittää kaikki asiansa, että voi elää eheästi. Uskon, että jollakin tavalla käsittelemättömät asiat putkahtavat esiin.



ap

Itse olen ihan erilainen, joten usein minun on vaikea ymmärtää häntä. Häntä pidetään iloisena ihmisenä, suorastaan suurenmoisena tyyppinä, joka hoitaa koko suvun ja laajan ystäväpiirin asiat ja huolet, vanhukset ja lapset.



Uskon, että ihminen voi itse vaikuttaa alakuloon ja lievään masennustaipumukseen omilla ajatuksillaan ja asenteillaan. Ajatuksethan vaikuttavat sekä tunteisiin että tekohin. Miksi siis valita niitä ikäviä, alakuloisia ajatuksia ja ruokkia niitä päivästä toiseen ja vuodesta toiseeen?



En halua loukata ketään, vaan kysyn ihan vilpittömästi, miten voisin siskoani auttaa? Onko joku teistä masentuneista keksinyt keinoja, joilla tilanne helpottuisi? Siskoni on käynyt jo pitkään terapiassa kuulemma puhuminen on auttanut, mutta itse hakeutuisin mieluummin johonkin ratkaisukeskeiseen terapiaan kuin tällaiseen, missä psykologi vain kuuntelee eikä opasta ajattelemaan toisin tai löytämään omia voimavarojaan. Tai näin minä koen...

Lapsuutta varjosti vanhempien ongelmat. Olin kiltti tyttö, huolehdin pienemmistä sisaruksista, kävin kaupassa, kannoin huolta asioista.

Nuoruudessa olin " porukoissa" , mutta jollakin tapaa aina yksinäinen. Vanhempien suhteen oli helpompi vaihe, mutta olin silti aina huolissani.

Vaikeita vaiheita oli ajoittain, itkin paljon ja sulkeuduin omiin oloihin.

Opiskeluaikana kärsin lievistä sosiaalisten tilanteiden peloista ja peloista muutenkin. Kun sain lapsen, kärsin alakuloisuudesta.

Nyt vasta olen hakenut apua ongelmiini, turhan monta vuotta odotin.

Mutta auta itseäsi, jos sinua noin ahdistaa kuunnella häntä. Tee omat rajasi, mitä jaksat kuunnella ja mitä et. Ei tee masentuneelle hyvää, että joku ruokkii masennusta. Ja se voi olla just sellaista, että koko ajan kyselee miten voit, joko voit paremmin, mikä oli kauheinta viime viikolla, päivittelee ja intoilee joka ongelmasta.



Eli kysyt harvakseltaan, mitä siskos on tehnyt ja miten menee. Älä ala jokapäiväiksi kuuntelijaksi.

Vierailija:

Uskon, että ihminen voi itse vaikuttaa alakuloon ja lievään masennustaipumukseen omilla ajatuksillaan ja asenteillaan. Ajatuksethan vaikuttavat sekä tunteisiin että tekohin. Miksi siis valita niitä ikäviä, alakuloisia ajatuksia ja ruokkia niitä päivästä toiseen ja vuodesta toiseeen?

En halua loukata ketään, vaan kysyn ihan vilpittömästi, miten voisin siskoani auttaa? Onko joku teistä masentuneista keksinyt keinoja, joilla tilanne helpottuisi? Siskoni on käynyt jo pitkään terapiassa kuulemma puhuminen on auttanut, mutta itse hakeutuisin mieluummin johonkin ratkaisukeskeiseen terapiaan kuin tällaiseen, missä psykologi vain kuuntelee eikä opasta ajattelemaan toisin tai löytämään omia voimavarojaan. Tai näin minä koen...

Tuossa kirjassa on hyviä ohjeita " ajatuksen muokkaukseen" , sopii myös masentuneelle!

http://www.tukiasema.net/kirjahylly/kirja.asp?ID=86

samaa mieltä kanssasi. Jotta voisi elää onnellista elämää, menneet asiat pitäisi voida käsitellä ja " heittää" pois.



Minun tilanteessani se on hiukan vaikeaa, koska lapsuuteni tapahtumat ovat tavallaan keskuudessani vieläkin. En pysty tekemään tilinpäätöstä, kun trauman aiheuttaneet asiat ovat elämässäni kiinni vieläkin.







11,



voisiko siskopuolellasi olla jokin kokemus, jota hän ei ole pystynyt käsittelemään ja se vaivaa häntä vieläkin?



Tuo, kun kysyit, että eikö niitä ikäviä asioita voi heittää mielestä ja valita olla positiivinen? Monimutkaisesti selitettävä juttu tämä, mutta yritän.

Minä olen perusluonteeltani sekä positiivinen että negatiivinen. Näen asioissa usein ne valoisammat puolet ja ymmärrän oman asemani onnellisuuden(aina voisi olla huonomminkin), mutta samaan aikaan olen vielä syvemmältä koko ajan surullinen, voimaton ja alakuloinen. Uskon, että tuo pohjimmainen surumielisyys(nagatiivisuus elämään) tulee juuri noista jo varhain koetuista tarumoista, jotka olen yksin joutunut selvittämään.



Uskon, että suurin osa niistä lapsista, jotka eivät tavalla tai toisella saa olla lapsia silloin kun pitäisi, heillä on ongelmia myöhemmin. Masennusta, itsetuhoisuutta, riippuvuuksia yms. Minäkin tunnistan itsessäni sen tunteen, että haluaisin olla lapsenkaltainen, vastuuton ja hoidettava. En ole koskaan kokenut rehellistä, turvallista, huoletonta lapsuutta ja sisäinen minäni kaipaa sitä vieläkin! Voisiko siskopuolellasi olla mitään tämänsuuntaista taustoissaan?



t.6

Siskollani on todella ollut vaikea, traumaattinen lapsuus. Myös aikuisena hänellä on ollut paljon murheita, isoja ja kipeitä asioita. Tunnistan tuon sisäisen surun, jota hienosti kuvailit! (sinua varmaan auttaisi kirjoittaminen, tai ehkä kirjoitatkin...)



Siskoni nauraa ja on iloinen, mutta suru on niin valtava, että se tihkuu ikään kuin ihon läpi silloinkin, kun hän ei puhu. Tunteet tarttuvat, joten en esimerkiksi halua lähteä hänen kanssaan kaksin viikon reissulle, koska hänen masennuksensa on niin voimakas, että se imaisee minut mukaansa. Rakastan siskoani eikä meillä ole mikään yksipuolinen antaja-saaja -suhde, mutta joudun rajoittamaan tapaamisiamme ja jopa puhelimessa puhumista, kuten joku neuvoikin eli asettamaan ne rajat.







11,



voisiko siskopuolellasi olla jokin kokemus, jota hän ei ole pystynyt käsittelemään ja se vaivaa häntä vieläkin?



Tuo, kun kysyit, että eikö niitä ikäviä asioita voi heittää mielestä ja valita olla positiivinen? Monimutkaisesti selitettävä juttu tämä, mutta yritän.

Minä olen perusluonteeltani sekä positiivinen että negatiivinen. Näen asioissa usein ne valoisammat puolet ja ymmärrän oman asemani onnellisuuden(aina voisi olla huonomminkin), mutta samaan aikaan olen vielä syvemmältä koko ajan surullinen, voimaton ja alakuloinen. Uskon, että tuo pohjimmainen surumielisyys(nagatiivisuus elämään) tulee juuri noista jo varhain koetuista tarumoista, jotka olen yksin joutunut selvittämään.



Uskon, että suurin osa niistä lapsista, jotka eivät tavalla tai toisella saa olla lapsia silloin kun pitäisi, heillä on ongelmia myöhemmin. Masennusta, itsetuhoisuutta, riippuvuuksia yms. Minäkin tunnistan itsessäni sen tunteen, että haluaisin olla lapsenkaltainen, vastuuton ja hoidettava. En ole koskaan kokenut rehellistä, turvallista, huoletonta lapsuutta ja sisäinen minäni kaipaa sitä vieläkin! Voisiko siskopuolellasi olla mitään tämänsuuntaista taustoissaan?



t.6

[/quote]

laspen syntymän jälkeen ja sairastuin masennukseen. Kun ajattelin asiaa vielä syvemmälle niin tajusin, että olen vihainen vanhemmilleni, kun heillä ei ollut keinoja auttaa minua silloin. Kotona esitin, että kaikki on ok ja silti jo aamulla kouluun meno ahdisti. Olin kuitenkin vasta 10-v lapsi ja olen vihainen siitä, että vanhempani eivät nähneet tuskaani ja hätääni. Meille oli silloin juuri syntynyt vauva, joka oli tosi vaativa ja vanhempieni voimat menivät uuteen vauvaan. Ymmärän sen, että vaikeahan sitä on nähdä, jos kotona lapsi on ihan ok jne. Isäni kuitenkin oli samassa koulussa opena, joten en kuitenkaan voi ymmärtää. Pakkohan hänen oli nähdä minun tilanteeni, jos hän vaan olisi halunnut. Anteeksi tämä litania, mutta nää on aika rankkoja asioita minulle. t.5

etteivät asiat nousisi esiin jos ne olisi käsitelty. Kyllä ne tunteet jäävät muistiin, etenkin kun kyseessä on " aina masentunut" eli ihminen joka on kasvanut masennuksensa kanssa vuosia, jopa vuosikymmeniä. Ja ne tunteet tulevat muistista automaattisesti pintaan samankaltaisissa tilanteissa -enemmän tähän ongelmaan auttaa hyväksyntä että näitä tunteita on ja niiden suhteuttaminen esilläolevaan tilanteeseen.

ymmärtämään itseään ihan uudella tavalla. Kun olen ymmärtänyt, miksi masennuin niin minun on paljon helpompi olla. Muista en tiedä, mutta minulla on näin. t.17

kertoo kirjassaan miten selviytyä elämän syvimmistä traumoista, kun ne kohtaavat.



Linkki myöskin sivuille josta voisi löytyä ideoita selviytymään, kun elämä tuntuu vaikealta ja raskaalta.



http://www.namaste.fi/33.html