Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita, jotka ovat olleet " aina" masentuneita?
13.02.2006 |
Mutta jos joku katsoisi sivusta, voisi nähdä menestyneen ja " normaalin" ihmisen?
Mulla on tällainen tilanne. Olen nyt 30 v. ja henkinen alamäkeni alkoi vaikeasta murrosiästä. Alan siitä selvitä nyt.
Olen kuitenkin lukenut akateemisen ammatin ja työelämässäkin olen. Olen hyvä työssäni. Minulla on kaksi lasta. Olen hyvä äiti. En tukista tai lyö lapsiani. Keskityn heihin ja jaksan olla heidän kanssaan.
Kipuiluni eivät siis näy juurikaan ulospäin. Itse asiassa minua pidetään vahvana ja ns. harvinaisen täyspainoisena ja energisenä. Minua kunnioitetaan ystävien kesken ja työelämässä.
Henkisesti on kuitenki ollut todella rankkaa. Kuten sanottu, alan vasta nyt päästä tasapainoon itseni kanssa, kun olen alkanut tietoisesti työstää kaikkea mitä minulle on tapahtunut.
Tuntuu että elämä on kuitenkin mennyt monella tavalla hukkaan ja oikeastaan se alkaa vasta nyt.
Osaisiko joku jakaa tällaisia ajatuksia?
Kommentit (52)
Lapsesta asti masennusta. Terapiaaa takana jokunen vuosi. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua. Olen aina verrannut masennusta alkoholismiin;siitä ei koskaan parane, vaan se pidetään hallinnassa.
Paljon ei auta aviomies jäykkine ajatuksineen. Joskus kun tuntuu, että kaikki ei ole hyvin, tuumailen hänelle, että pitäisi varman käydä juttelemassa(siis tukea odotan) mutta ei..........äijä vaan kauhistuu ja puhisee ettei nyt SELLAISEEN tarvitse mennä. Terapia on joku pöyristyttävä asia jonne vain hullut menevät...näemmä.
Asiat hänen mielestään paranevat itsekseen.jee jee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hoitoon hakeuduin vasta 18-vuotiaana esikoista odottaessani. Kotiväki ei tiennyt mitään oireilustani, ja kukaan ei todellakaan uskoisi minusta tätä... Moni on sanonut, että olen viimeinen josta voisi kuvitellakaan moista.
Hakeuduin hoitoon 20v esikoisen syntymän jälkeen.
Vierailija:
Hoitoon hakeuduin vasta 18-vuotiaana esikoista odottaessani. Kotiväki ei tiennyt mitään oireilustani, ja kukaan ei todellakaan uskoisi minusta tätä... Moni on sanonut, että olen viimeinen josta voisi kuvitellakaan moista.
sä kanssani. Taitaa rakastaa.. :-/ Minä ainakin rakasta häntä. Tästä suhteesta olen äärettömän onnellinen ja kiitollinen.
Muutoin elämässäni olen todellinen luuseri. Olen jättänyt useita kouluja kesken, ammattia ei siis ole, en ole koskaan saanut vakinaista työpaikkaa, ainoastaan määräaikaisia, useasti olen ollut työttömänäkin, pelkään kaikkea, enkä vähiten synnyttämistä. Oli aikoja etten kyennyt käymään edes kaupassa tai liikkumaan julkisilla.
Ikääntyminen usein lisää kroonisesti masentuneiden masennusta ja näin myös minulle on käynyt. Pelkään tietysti myös sitä vanhenemista. En voi sietää muutoksia itsessäni ja masennun entisestään.
Olen myös aina ollut yksinäinen. Nykyäänkin jos sovin jotain tapaamisia kaverien kesken, tekisi mieleni aina perua. Tapaamisista seuraa vain liikaa analysointia ja jopa loukkaantumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työkkärin listoilla. Välillä sit saikulla kun tulee osoitus johkin pelottavaan paikkaan.
Aivan samat kuviot. Lapsesta asti olen ollut (yli)herkkä ja masentuvuuteen taipuvainen. Ulkopäin kaikki kunnossa: 2 lasta, koira, kissa, omistusasunto (paritalo), kiva auto, hyvä avioliitto, aineellista hyvää, akateeminen loppututkinto, hyvä työpaikka mutta myös varaa olla kotiäitinä lasten kanssa hoitovapaalla - you name it.
Ja silti...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt on ikää jo32 vuotta ja terapiaa takana sekä lukuisia psykologikäyntejä ja lääkkeiden syöntiä. Masennus iskee mulla aina välillä voimakkaammin etenkin lasten syntymien jälkeen. Nyt on menossa matalalentokausi ja kämppäkin näyttää siltä. EN jaksa siivota juurikaan kuin keittiön korkeintaan.
lapsena oli ahdistavaa ja masennus alkoi selkeästi jo silloin. Olin sellainen kiltti tukahdutettu tyttö. Minua ei ollut olemassa vanhemmilleni ja kun olin oli oltava kiltti. Koskaan ei saanut näyttää suuttumusta. Tästähän mulle kunnon traumat on tulleet. Itse olen silti käynyt ikävät asiat jo läpi ja luvannut unohtaa ne. En ole vanhemmilleni enää katkera. Joskus käy harmittaa jokin mutta en jaksa enää vatvoa ikäviä asioita vaan päätin vakaasti alkaa ajatella positiivisesti ja katsoa eteenpäin.
Mutta ei se sitten ihan niin onnistunutkaan...
Kun lapset syntyivät niin alamäki tuli omista ajatuksista huolimatta. Ei niihin pystynyt vaikuttamaan vaan musta pilvi peitti mielen vaikka olisin niin kovasti halunnut vain nauttia lapsista. Nyt sitten taas käydään psykologilla ja yritetään saada kelalta tukea terapiaan. Lääkitys taas päällä.
En tiedä paraneeko tästä ikinä mutta pelottaa silti ettei parane. Kärsin myös pahasta keskittymishäiriöstä joka häiritsee työelämääni. Olen siitä huolimatta älykäs. Työelämä on silti pelottava mm. tuon takia.
Haluan olla tosi reipas mutta väsähdän hirveän nopeasti. Paljon nopeammin kuin muut. Nytkin olen jo aivan poikki vaikka kello on vasta 12.24 ja luultavasti en saa mitään enää aikaiseksi kun oon jo ihan tiltillä.
Sinuun vaikuttaa se mitä miehesi sinusta ajattelee ja voit huonosti. Onko se oikeudenmukaista sinua kohtaan?
11. Mitä vähemmän olet huolissasi siitä, mitä muut sinusta ajattelevat, sitä suuremman rauhan annat sydämesi vastaanottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija:
Nyt on ikää jo32 vuotta ja terapiaa takana sekä lukuisia psykologikäyntejä ja lääkkeiden syöntiä. Masennus iskee mulla aina välillä voimakkaammin etenkin lasten syntymien jälkeen. Nyt on menossa matalalentokausi ja kämppäkin näyttää siltä. EN jaksa siivota juurikaan kuin keittiön korkeintaan.
......
tilaat ajan ja menet. Miehen sanat kyllä varmasti loukkaavat ja saavat voimaan entistä huonommin. Onneksi meillä mies on aina ymmärtänyt ja tukenut, terapeuttikin sanoi et toisenlaisen ukon kanssa homma räjähtäis käsiin. Loppujen lopuksi me ihmiset olemme itse itsestämme vastuussa ja myös siitä avun hakemisesta, viis siitä mitä muut ajattelee.
Alue: Aihe vapaa
....Maailmankuulu lääkäri ja tutkija Deepak Chopra selittää mieltä räjäyttävissä kirjoissaan, että syy on hyvin yksinkertainen: Me ohjelmoimme ajatuksillamme solumme vanhenemaan. Me sananmukaisesti myrkytämme kehomme pelolla, huolilla ja leppymättömyydellä.
Ja mihin perustuvat pelkomme, huolemme ja kaunamme?
Useimmiten menneisyyteen, jota ei enää ole kuin omassa mielessämme. Elämme kuin olisimme jo kuolleita. Kahlehdimme hyvän huomisen mahdollisuuden ikävän menneisyyden vankilaan.