Kuinka usein lastenteko kaduttaa sinua?

Lähes joka päivä kaduttaa. Yritin tavallista lapsiarkea muutaman vuoden, kunnes tajusin haluavani sittenkin jotain aivan muuta ja alkaa luoda uraa aikuisviihteessä ja malleilun maailmassa, ja annoin lapsen pois. Aikuisviihde ja mallityöt on mulle kaikki kaikessa, ei lapsi. :) Eli nykyään on kyllä parempi elämäntilanne. Sain lapsen tosi nuorena, tulin raskaaksi 17-vuotiaana ja en pystynytkään tekemään aborttia vaikka aika oli varattu. Nykyäänkin lapset on tosi Ei kitooos ja en varmaankaan hanki niitä enää yhtään. Harmittaa tuon yhdenkin puolesta jonka annoin pois. Ei vaan ollut yhtään mun juttu enää. P*rno ja mallin leikkiminen vievät kaikki ajatukseni.

"Reetta"

Vierailija kirjoitti:

Lähes joka päivä kaduttaa. Yritin tavallista lapsiarkea muutaman vuoden, kunnes tajusin haluavani sittenkin jotain aivan muuta ja alkaa luoda uraa aikuisviihteessä ja malleilun maailmassa, ja annoin lapsen pois. Aikuisviihde ja mallityöt on mulle kaikki kaikessa, ei lapsi. :) Eli nykyään on kyllä parempi elämäntilanne. Sain lapsen tosi nuorena, tulin raskaaksi 17-vuotiaana ja en pystynytkään tekemään aborttia vaikka aika oli varattu. Nykyäänkin lapset on tosi Ei kitooos ja en varmaankaan hanki niitä enää yhtään. Harmittaa tuon yhdenkin puolesta jonka annoin pois. Ei vaan ollut yhtään mun juttu enää. P*rno ja mallin leikkiminen vievät kaikki ajatukseni.

"Reetta"

Kuulostatpa terveeltä tapaukselta.. :D "Viis lapsesta, MÄ haluun olla huomion keskipisteenä!!"

Vierailija kirjoitti:

Viikonloppuaamuisin kun heräät klo 6 taaperon kitinään ja siitä se pv sitten jatkuu aamupaloihin ja vaatteiden laittoon, hampaiden pesuun, loputtomiin kotitöihin ja kaupassa käynteihin...Silloin joskus muistelee sitä sängyssä lojumista, kiireetöntä aamupalaa Hesarin kanssa, pitkiä kävelylenkkejä miehen kanssa ym. Mutta toisaalta ei kukaan meistä perheellisistä vaihtaisi elämäänsä tai luopuisi lapsista. Ihan parasta valmistella joulua ja kurkistella tonttuja ja saada ne kaikki ihanat halaukset lapsilta joka pv. Elämällä on merkitys...

Puhu omasta puolestasi vain!

Vierailija kirjoitti:

Lähes päivittäin tunnen surua siitä, etten ole kovin hyvä vanhempi. En vain osaa, enkä jaksa. Olen ollut aina introvertti ja on raskasta tulla töistä kotiin, kun täällä odottaa hullunmylly vaatimuksineen. Kaipaan liikaa omaa aikaa ollakseni hyvä vanhempi. En jaksa pelata tai leikkiä juuri ikinä ja silloinkin kun jaksan, se tuntuu useimmiten vastenmieliseltä. En varsinaisesti kadu lapsia, olen vain ehkä surullinen siitä että lapseni ovat saaneet ehkä maailman huonoimman äidin. Lasten isä eli aviopuolisoni on onneksi vastakohtani, se on meidän arjen pelastus.

Kiitos tästä viestistä! Ihanaa huomata että on joku muukin, joka ajattelee juurri niinkuin minä :).

Olen myös introvertti ja tarvitsen erittäin paljon omaa aikaa. Päivittäin suren sitä että elän sumussa lasteni lapsuuden läpi. Kuopus on ihana kuusivuotias elämää joka päivä ihasteleva viisas prinsessa jonka silmät hohtaa kun hän kertoo juttuja tai iloitsee pikkuasioista. Tunnen suunnatonta tuskaa kun en jaksa häntä. Liian usein tulee tiuskittua vaikka lapsi sitä ei todellakaan ansaitse. En jaksa kiinnostua hänen tärkeistä asioistaan tai tarhassa tehdyistä askarteluista.

Monesti toivon että hän olisi syntynyt jollekin muulle. Ihana lapsi mene minulla "hukkaan". En osaa arvostaa häntä.

Minulla on kaksi lasta. Kuopus syntyi täysin miehen painostuksesta ja syvästä halusta. Mies hänet kokonaan hoitaakin, on hoitanut vauvasta asti.

Itse en ole tippaakaan lapsi ihminen ja nautin kun saan olla yksin kotona.

Esim hoidosta haen lapsen aina mahdollisimman myöhään jne.

Mies meillä hoitaa nuo lapsen kuskaamiset harrastuksiin ym.

Tiedän että kasun tätä raskaasti vielä joku päivä. Kun lapsi on aikuinen eikä tule katsomaan minua kun en ollt aikanaan läsnä. En vain pysty esittämään ja VÄKISIN leikkimään poneilla.

Hyvin usein mietin, minkälaista elämäni olisi jos olisin aikoinaan valinnut vapaaehtoisen lapsettomuuden. En ole piiruakaan äitityyppiä. Tätä on mahdotonta selittää jollekin sellaiselle joka vaan ei tajua. Ei elämää voi kuvitella ilman lapsia kun ne on jo maailmaan tehty ja toki ne äärettömän rakkaita on, MUTTA silti välillä ahdistaa vastuu, tieto siitä että en voi suojella eitä maailman pahalta. Kuka vaan voi koska vaan satuttaa heitä. Tieto siitä ahdistaa välillä puristavana tunteeena. 

Ajatus mummuna olemisesta ei innosta vaikken tiedä, saavatko omat lapseni koskaan lapsia. Tulin nuorena äidiksi ensimmäisen kerran ja vieläkin, liki nelikymppisenä tuntuu joskus että olen edelleen se sama viisitoistavuotias, typerä teini...

Kivittäkää ihan vapaasti.

En ole koskaan katunut lasten tekemistä, mulla on ihan mahtavan ihanat lapset, ja ne on mun syy yleensäkin elää. Ex-miestä kaduin rankastikin, mutta onneksi sain siitä hyvästä kuitenkin esikoiseni joka on nyt menestyvä, kaunis ja fiksu nainen, jos tytärtäni ei olisi kyllä vituttaisi että nuoruuteni tuhlasin rentun kanssa. Nykyistä aviomiestäkin on tullut kaduttua joskus kiukuspäissäni. Voi olla että omaa syntymäänikin olen joskus katunut.

Mutta omatekemien lasten tekemistä en käsitä miten edes voisi katua, nehän on omaa lihaa ja verta, sama kuin katuisi vaikka omaa kättään. Minä olen itse lapsiani halunnut, ja heidät tekemällä tehnyt, en ole tehnyt vahinkolapsia joita pitäisi katua.

Vierailija kirjoitti:

Lähes päivittäin tunnen surua siitä, etten ole kovin hyvä vanhempi. En vain osaa, enkä jaksa. Olen ollut aina introvertti ja on raskasta tulla töistä kotiin, kun täällä odottaa hullunmylly vaatimuksineen. Kaipaan liikaa omaa aikaa ollakseni hyvä vanhempi. En jaksa pelata tai leikkiä juuri ikinä ja silloinkin kun jaksan, se tuntuu useimmiten vastenmieliseltä. En varsinaisesti kadu lapsia, olen vain ehkä surullinen siitä että lapseni ovat saaneet ehkä maailman huonoimman äidin. Lasten isä eli aviopuolisoni on onneksi vastakohtani, se on meidän arjen pelastus.

En minäkään lasten kanssa leiki, ja silti olen hyvä äiti. Lasten kuuluu leikkiä ja heillä on siihen tarvittava mielikuvitus, se kuuluu heidän kehitykseensä, meillä aikuisilla on ollut jo aikoinaan se vaihe. Aikuiset nauttivat yleensä jostain muusta kuin leikkimisestä, eikä siinä ole mitään pahaa. En käsitä mistä nykyajan suorittamisvanhemmuus oikein tulee, viimeisen 10 vuoden aikana on menty jotenkin heilurilla toiseen ääripäähän että kun ennenvanhaan lapsia kuoli kuin kärpäsiä, niistä ei paljon jaksettu välittää, eikä kasvattamista ollut kuin se kuri että lapset ei saa näkyä eikä kuulua, niin nyt pitää lasten kanssa tehdä koko ajan jotain tai ne ei kehity oikein, ja pitää olla itsetehdyt luomuruuat, merkkivaatteet, kehittävät oikeanlaiset harrastukset, pelit ja vehkeet. Mun lapsuudessa sanottiin että ei kuule meilläkään ollu ku käpylehmiä, oo kiitollinen kaikesta hyvästä mitä saat.

Täällä introvertti neljän äiti, jonka lapset ihan parasta tässä maailmassa.

EI ikinä. Lapset ovat AINOA asia elämässäni, jota en kadu. 

Lapset ovat minulle tärkeintä, he ovat elämäni valo. Arjen rankkuus (näin yksin kun olen heidän kanssaan) ei sitä valoa syö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viikonloppuaamuisin kun heräät klo 6 taaperon kitinään ja siitä se pv sitten jatkuu aamupaloihin ja vaatteiden laittoon, hampaiden pesuun, loputtomiin kotitöihin ja kaupassa käynteihin...Silloin joskus muistelee sitä sängyssä lojumista, kiireetöntä aamupalaa Hesarin kanssa, pitkiä kävelylenkkejä miehen kanssa ym. Mutta toisaalta ei kukaan meistä perheellisistä vaihtaisi elämäänsä tai luopuisi lapsista. Ihan parasta valmistella joulua ja kurkistella tonttuja ja saada ne kaikki ihanat halaukset lapsilta joka pv. Elämällä on merkitys...

 

Puhu omasta puolestasi vain!

Tuli tarve kommentoida. Olen lastensuojelun työntekijä ja päivittäin siis tekemisissä äitien ja heidän lastensa kanssa. On se ihmeellistä se rakkaus ja yhteenkuuluvuuden tunne joka äideillä on lapseensa. Vaikka äidillä menisi kuinka huonosti (tai hyvin), niin leijonaemon lailla äidit yrittävät suojella lapsiaan ja haluavat olla lapsen kanssa. Siis että lapsi on läsnä elämässään.

Minäkin siis allekirjoitan työni perusteella sen, että hyvin harva äiti katuu lapsiaan tai toivoisi voivansa vaihtaa paikkoja lapsettoman kanssa. Äidin rakkaus lapseen on kokemukseni perusteella hyvin hyvin vahvaa. Työvuosieni aikana olen kohdannut alle 5 äitiä, jotka ovat halunneet lapsestaan eroon/eivät ole välittäneet. Se on aika vähän se.

"Siis että lapsi on läsnä elämässään".

Tökerö lause tuolla välissä, tarkoitin siis että äidit haluavat lapsensa olevan läsnä omassa elämässään. :)

T. 29

Varmasti ole ajoittain katunutkin. Nyt en vain muista sitä aikaa. Itselläni on kaksi teiniä ja yksi taapero. Kun teinin kanssa käy pitkän keskustelun kaikesta mahdollisesta elämässä, saa huomata, että ihan ihminenhän tuosta on tullut :) Joskus kuitenkin olin todella nuori äiti, yhdessä miehen kanssa, joka oli sosiaalisesti hyvin rajoittunut ja diagnooseja tipahteli matkan varrella, olin vuokralla, rahat oli tiukassa. Varmasti silloin kaduin.  Opiskelin, jätin miehen, joka ei voinut olla parisuhteessa, saati lastensa kanssa. Vuosia myöhemmin, kun olin jo hyvässä ammatissa, tapasin upean miehen, jonka kanssa jo melkein kymmenen vuotta yhteistä elämää takana. Nyt on talo ja talous kunnossa. Elämä ihanaa ja yhtä hulinaa. En vaihtaisi niitä vaikeitakaan hetkiä. En enää, siinä hetkessä varmasti. Nyt jos tipun pohjalle, tiedän jo, miten sieltä noustaan. Lapset on varmasti asia, jota en vanhuksena kiikkustuolissani kadu.

Vierailija kirjoitti:

En missään nimessä koskaan kadehdi vela tuttujeni tyhjää elämää. Koen lapsien tuoneen syvyyttä ajatteluun, mitä en usko lapsettoman voivan ymmärtää. Vielä useamman lapsen kanssa tuntuu syvenevän syvenemistään. Asiat on jotenkin mittasuhteissa aiempaan verrattuna ja erilaisia ihmisiä ymmärtää paremmin. Oikeastaan jopa lapsettomia ahdasmielisempiä ovat kaiken tietävät yhden lapsen vanhemmat jotka yhden lapsen kokemuksella ovat sokaistuneita tästä uudenlaisesta ajattelusta ja yleistävät sen hyvin yhdentyyppiseksi, siitä riippuen minkälainen jälkeläinen sieltä onkaan tullut. Mutta siis itse kysymykseen, ei en kadehdi, koskaan. En vaihtaisi. Vaikka omistani voisinkin pitää joskus lomaa niin en kadu.

Toiset meistä eivät tarvitse lapsia kasvaakseen itse. Et säkään kyllä kovin kypsältä vaikuta, kun pitää arvostella muiden ihmisten valintoja.

Kertoisitteko vielä, olivatko lapsenne suunniteltuja molempien vanhempien taholta.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitteko vielä, olivatko lapsenne suunniteltuja molempien vanhempien taholta.

Tottakai, eihän olisi mitään järkeä tehdä lasta niin että isä ei häntä halua, jokaisella lapsella on oikeus syntyä toivottuna. Ehkäisy ja abortti on sitä varten että pakko ei ole lapsia tehdä jos niitä ei halua. Raskaus, synnyttäminen ja siitä toipuminen pieni lapsi hoidettavana on sen verran raskasta, että jo sen takia on hullua tehdä lasta jos ei sitä halua. 

Miksi kadehtisin, kun itse olin ilman lapsia monia vuosia, että ihan jo kyllästytti?

En kadu koskaan. Kadehdin lapsettomien elämää vain silloin, kun lapset syystä tai toisesta estävät seksin harrastamisen. Tärkeimmät asiat elämässäni ovat perhe ja seksi.

Vain silloin kun iskee vatsatauti! :D Meillä on vasta yksi lapsi, toista ei ole siunaantunut ja saa nähdä siunaantuuko koskaan ? Tää yksi on ainakin todella helppo tapaus ja meillä on hyvin paljon tukiverkostoa ja lähipiiriä. Vauva- ja pikkulapsiaika meni lapsen tahtisesti joskin otettiin n. 1-vuotiaasta asti joka kuukausi ihan omaa pariskunnan laatuaikaa. Lapsen oon ottanut myös omiin harrastuksiin mukaan ja mitään yksinäistä aikaa en oikeastaan koskaan tarvi. Itse en koe että olisin menettänyt mitään ja lapsi oli yhteinen toive ja perhe-elämä, sekä miehen ja mun yhteinen aika toimii loistavasti, eikä seksikään ole vähentynyt mihinkään. Tuo synkkä juttu on että ollaan kauan yritetty pikkuveljeä, tai -siskoa mutta kun ei, olen ollut sillä mielellä kuitenkin että olen kiitollinen tuosta yhdestäkin, enkä rupea asiaa stressaamaan sen enempää :) miksi ei olisi kokonainen perhe yhdenkin lapsen kanssa! Tämä on ollut kaikenkaikkiaan luonnollista ja helppoa meille vaikkamekään ei varmasti täydellisiä olla, mutta tarpeeksi perhekeskeisiä ilman mitään päihdeongelmia tai muita ongelmia. Varmaan sellaiset katuu jotka ei oikein siihen perhe-elämään pysty? Jos ei tykkää lapsista ja on itsekäs jne. Niin ei ainakaan kannata niitä hankkia, eikä sillainkaan että toinen epäröi, tässä täytyy molempien olla läsnä.