Kuinka usein lastenteko kaduttaa sinua?

Ei koskaan kaduta. Kadehdin joskus hetkellisesti heidän vapauttaan, mutta en kuitenkaan vaihtaisi lastani heidän vapauteensa.

En kadehdi veloja, silti kahden lapsen äitinä mietin, miten voi olla mahdollista, että minulla on kaksi niin erilaista lasta. Toinen on tyytyväinen ja sopeutuva, toiselle ei riitä eikä kelpaa mikään. Olen ollut vuosia kovin väsynyt toisesta lapsistamme aiheutuvaan huoleen ja stressiin. En halua avata tilannetta tarkemmin, mutta asiat ovat menneet niin hankaliksi, että olen esim lopettanut harrastamisenkin kokonaan, enkä jaksa enää huolehtia itsestäni.

Työpäivien jälkeen pelkään tulla kotiini, samoin jos käyn iltasella vaikkapa kaupassa. Kotona odottaa lähes poikkeuksetta aina helvetti. Silti en lastani kadu, mietin vain, miten ihmeessä tämä on mahdollista. Olen asian vuoksi sairastumasta henkisestikin. Ehkä jopa jo sairastunutkin.

Äitimyytti. Näistä asioista ei vain puhuta eikä sanota mitään ääneen. Kukaan äiti ei myönnä, et haluaisi tai on halunnut paiskata lapsensa seinään.

Eli huono aloitus. Moi.

Ei kaduta koskaan. Olen vela.

Ei koskaan! Lapset ovat tuoneet elämääni niin paljon iloa (kyllä myös suruakin ja monenlaisia tunteita) ja sisältöä että mistään hinnasta en vaihtaisi osia velan kanssa. Lapset kasvavat nopeasti ja omaa aikaa tulee kyllä olemaan.

Itseni puolesta olen todella onnellinen että sain lapset. Aivan parasta elämässä. Ihmiskunnan kannalta olen sitä mieltä, että ihmiset voisivat lopettaa lisääntymisen nyt, ihan muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, sellaisia joilla on lapsille jotain todellista annettavaa. 

Eipä tuo vielä ole kaduttanut ja aikuisia ovat jo.

Päivittäin melkein oikeastaan. En kadehdi kuitenkaan veloja, koska he eivät tiedä, mille tuntuu olla vanhempi. Mutta muistelen kaiholla omaa lapsetonta elämääni ja harmittelen sitä, että olin aivan varma, että jään jostain tärkeästä paitsi jos en saa kokea perhe-elämää. Nyt tiedän, ettei tämä(kään) mitään hääppöistä ole. Kuten ei ollut se yksinäisyys ja muu osattomuudenkaan tunne ilman perhettä.

Siis koskaan ei ole hyvä. Nyt saa vaan vielä kaupanpäälle ahdistua siitä, että oma surkean paha olo pilaa lastenkin elämän.

8

Kyllä, päivittäin. Aika ristiriitaista, että olisin onnellisempi ilman lasta mutta toisaalta en haluaisi, että lapseni ei olisi olemassa. Usein toivon, etten olisi halunnut lasta ollenkaan ja lapseni olisi ehkä sytynyt jollekin äidillisemmälle naiselle.

Lähes päivittäin tunnen surua siitä, etten ole kovin hyvä vanhempi. En vain osaa, enkä jaksa. Olen ollut aina introvertti ja on raskasta tulla töistä kotiin, kun täällä odottaa hullunmylly vaatimuksineen. Kaipaan liikaa omaa aikaa ollakseni hyvä vanhempi. En jaksa pelata tai leikkiä juuri ikinä ja silloinkin kun jaksan, se tuntuu useimmiten vastenmieliseltä. En varsinaisesti kadu lapsia, olen vain ehkä surullinen siitä että lapseni ovat saaneet ehkä maailman huonoimman äidin. Lasten isä eli aviopuolisoni on onneksi vastakohtani, se on meidän arjen pelastus.

Viikonloppuaamuisin kun heräät klo 6 taaperon kitinään ja siitä se pv sitten jatkuu aamupaloihin ja vaatteiden laittoon, hampaiden pesuun, loputtomiin kotitöihin ja kaupassa käynteihin...Silloin joskus muistelee sitä sängyssä lojumista, kiireetöntä aamupalaa Hesarin kanssa, pitkiä kävelylenkkejä miehen kanssa ym. Mutta toisaalta ei kukaan meistä perheellisistä vaihtaisi elämäänsä tai luopuisi lapsista. Ihan parasta valmistella joulua ja kurkistella tonttuja ja saada ne kaikki ihanat halaukset lapsilta joka pv. Elämällä on merkitys...

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi veloja, silti kahden lapsen äitinä mietin, miten voi olla mahdollista, että minulla on kaksi niin erilaista lasta. Toinen on tyytyväinen ja sopeutuva, toiselle ei riitä eikä kelpaa mikään. Olen ollut vuosia kovin väsynyt toisesta lapsistamme aiheutuvaan huoleen ja stressiin. En halua avata tilannetta tarkemmin, mutta asiat ovat menneet niin hankaliksi, että olen esim lopettanut harrastamisenkin kokonaan, enkä jaksa enää huolehtia itsestäni.

Työpäivien jälkeen pelkään tulla kotiini, samoin jos käyn iltasella vaikkapa kaupassa. Kotona odottaa lähes poikkeuksetta aina helvetti. Silti en lastani kadu, mietin vain, miten ihmeessä tämä on mahdollista. Olen asian vuoksi sairastumasta henkisestikin. Ehkä jopa jo sairastunutkin.

Hei :) En tiedä mikä meininki teillä on siellä, varmasti rankkaa kuten olet kuvaillut, kaikki sympatiat ja kunniotus sinulle jaksamisestasi edes jotenkin. Kaksi vuotta  vanhempi siskoni on ollut seesteinen, elämässä pärjäävä, tyytyväinen ihminen. Sellainen joka ei ole pahemmin kapinoinut, kokeillut tupakkaa saatika alkoholilla lätrännyt ikinä. Koulut suorittanut hyvin ja järjestelmällisesti. 

Me olemme kuin yö ja päivä. Minulla on todettu add, olen ollut herkkä, sopeutumaton, kapinoiva, en niele rajoituksia ja käskyjä kyseenalaistamatta. On ollut masennusta, viiltelyä, itsemuhayritystäkin, koulujen vaihtoa, poikaystäviä (järkeviä ja kunnollisia tosin)alkoholia, tupakkaa, karkailua, koko paketti, you name it. Olen se haahuleva ja taiteellinen, kun sisko on järkevä. 

Äitini on erityisherkkä, ja sekin on arjessa jo kuormittava asia, ja sanomattakin selvää että äiti oli huolesta soikeana kanssani ja aivan puhki. Hän onkin sanonut ettei kestä pikkuveljeltäni hurjaa murrosikää vaan tarvitsee mahdollisesti apua jos näin on, että hänen tekisi mieli nostaa kädet pystyyn. Rivien välistä on sanottu että jos pikkuveljestäni tulee samanlainen kuin minä aikoinaan. En voi syyttää.

Äitini on minulle jaksanut sanoa kuinka olen ainutlaatuinen ja rakastaa. Tottakai olen äitinikin murheita kuunnellut. Pointtini kai oli että kaikki sujuu hyvin. Loppujen lopuksi. Yleensä äidit ei pelkää sitä mitä heidän lapsensa ovat tehneet vaan mitä heistä tulee. Kannttaa suhteuttaa oma ajatus niin että jos näkisi jo lopputuloksen, voisiko olla huolettomampi jo ennemmin?:) Tämä ajatus on äitiäni auttanut kun olen hänelle tämän sanonut.

Päivä päivältä kiitos ja kunnioitus kasvaa vanhempiani kohtaan jotka minua on jaksanut ymmärtää ja tukea aina. Toivottavasti edes hiukan kohensi mieltä <3

Vierailija kirjoitti:

Äitimyytti. Näistä asioista ei vain puhuta eikä sanota mitään ääneen. Kukaan äiti ei myönnä, et haluaisi tai on halunnut paiskata lapsensa seinään.

 

Eli huono aloitus. Moi.

Miten niin ei myönnä? Äidithän puhuvat paljon äitiyden aiheuttamista ristiriidoista, väsymyksestä ja sen herättämästä aggressiosta. Se on osa prosessia, jossa voimakkaat tunteet opitaan nimeämään ja otetaan hallintaan, löydetään keinoja niiden käsittelemiseksi. Äitiys on usein itsensä voittamista ja siksi niin työlästä ja samalla palkitsevaa. Lapsettomana voi vältellä monta asiaa joka äitinä pitää kohdata, koska elämä lapsen kanssa on usein niin valtavan intensiivistä ja joskus hyvin raskastakin. Se, että tunnistaa oman pimeän puolensa ja oppii elämään sen kanssa niin ettei siitä tule elämää tuhoavaa voimaa, ei todellakaan tarkoita että katuisi lapsien tekemistä ja että katuisi sitä omaa kasvua ja itsetuntemuksen lisääntymistä.  Se, että aina ei ole kivaa, ei tarkoita että haluaisi toisenlaisen elämän ja katuu valintojaan. 

En koskaan! Asia jota en todellakaan ikinä ikinä ikinä kadu! Lapset on parasta mitä mulle on sattunu. Elämä ois ihan tyhjää ilman lapsia. Mitä ees tekisin?

Säälin lapsettomia, jotka haluis lapsia. Ja en ymmärrä veloja. En vaan käsitä. Mut tuntemani velat on kyl ihania tyyppejä että veloja vastaan mulla ei siis ole mitään. En vaan ymmärrä heitä.

Mun ja miehen perheet on molemmat todella perhekeskeisiä kuten myös me olemme. Asiat tehdään perheenä, kuten lomat ym. Erikseen tietty joskus aikuisten esim joku firman pikkujoulut ja tällänen meno, mut siis ei kaivata mitään lapsivapaita lomia tmv.

Hoidossakin lapset vaan pakosta, koska käydään töissä.

Vierailija kirjoitti:

Äitimyytti. Näistä asioista ei vain puhuta eikä sanota mitään ääneen. Kukaan äiti ei myönnä, et haluaisi tai on halunnut paiskata lapsensa seinään.

 

Eli huono aloitus. Moi.

Mikä täällä estää ketään anonyyminä mitään toteamasta rehellisesti??

Itselläni on kolme lasta (iät 8-15v), enkä ole koskaan katunut lasten hankintaa.

Lapsettoman vapautta olen hetkellisesti tosiaan kadehtinut ja sitä , että voisi esim harrastaa seksiä miehen kanssa kun haluamme eikä tarvitse odottaa että nuo ovat nukkumassa. :)

Kaduttaa lähes päivittäin, niin surulliselta kuin se kuulostaakin. Silti en lapsestani luopuisi, rakastan kovasti <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadehdi veloja, silti kahden lapsen äitinä mietin, miten voi olla mahdollista, että minulla on kaksi niin erilaista lasta. Toinen on tyytyväinen ja sopeutuva, toiselle ei riitä eikä kelpaa mikään. Olen ollut vuosia kovin väsynyt toisesta lapsistamme aiheutuvaan huoleen ja stressiin. En halua avata tilannetta tarkemmin, mutta asiat ovat menneet niin hankaliksi, että olen esim lopettanut harrastamisenkin kokonaan, enkä jaksa enää huolehtia itsestäni.

Työpäivien jälkeen pelkään tulla kotiini, samoin jos käyn iltasella vaikkapa kaupassa. Kotona odottaa lähes poikkeuksetta aina helvetti. Silti en lastani kadu, mietin vain, miten ihmeessä tämä on mahdollista. Olen asian vuoksi sairastumasta henkisestikin. Ehkä jopa jo sairastunutkin.

Hei :) En tiedä mikä meininki teillä on siellä, varmasti rankkaa kuten olet kuvaillut, kaikki sympatiat ja kunniotus sinulle jaksamisestasi edes jotenkin. Kaksi vuotta  vanhempi siskoni on ollut seesteinen, elämässä pärjäävä, tyytyväinen ihminen. Sellainen joka ei ole pahemmin kapinoinut, kokeillut tupakkaa saatika alkoholilla lätrännyt ikinä. Koulut suorittanut hyvin ja järjestelmällisesti. 

Me olemme kuin yö ja päivä. Minulla on todettu add, olen ollut herkkä, sopeutumaton, kapinoiva, en niele rajoituksia ja käskyjä kyseenalaistamatta. On ollut masennusta, viiltelyä, itsemuhayritystäkin, koulujen vaihtoa, poikaystäviä (järkeviä ja kunnollisia tosin)alkoholia, tupakkaa, karkailua, koko paketti, you name it. Olen se haahuleva ja taiteellinen, kun sisko on järkevä. 

Äitini on erityisherkkä, ja sekin on arjessa jo kuormittava asia, ja sanomattakin selvää että äiti oli huolesta soikeana kanssani ja aivan puhki. Hän onkin sanonut ettei kestä pikkuveljeltäni hurjaa murrosikää vaan tarvitsee mahdollisesti apua jos näin on, että hänen tekisi mieli nostaa kädet pystyyn. Rivien välistä on sanottu että jos pikkuveljestäni tulee samanlainen kuin minä aikoinaan. En voi syyttää.

Äitini on minulle jaksanut sanoa kuinka olen ainutlaatuinen ja rakastaa. Tottakai olen äitinikin murheita kuunnellut. Pointtini kai oli että kaikki sujuu hyvin. Loppujen lopuksi. Yleensä äidit ei pelkää sitä mitä heidän lapsensa ovat tehneet vaan mitä heistä tulee. Kannttaa suhteuttaa oma ajatus niin että jos näkisi jo lopputuloksen, voisiko olla huolettomampi jo ennemmin?:) Tämä ajatus on äitiäni auttanut kun olen hänelle tämän sanonut.

Päivä päivältä kiitos ja kunnioitus kasvaa vanhempiani kohtaan jotka minua on jaksanut ymmärtää ja tukea aina. Toivottavasti edes hiukan kohensi mieltä <3

Hienosti ilmaistu! Kiitos!  -ei ap

En missään nimessä koskaan kadehdi vela tuttujeni tyhjää elämää. Koen lapsien tuoneen syvyyttä ajatteluun, mitä en usko lapsettoman voivan ymmärtää. Vielä useamman lapsen kanssa tuntuu syvenevän syvenemistään. Asiat on jotenkin mittasuhteissa aiempaan verrattuna ja erilaisia ihmisiä ymmärtää paremmin. Oikeastaan jopa lapsettomia ahdasmielisempiä ovat kaiken tietävät yhden lapsen vanhemmat jotka yhden lapsen kokemuksella ovat sokaistuneita tästä uudenlaisesta ajattelusta ja yleistävät sen hyvin yhdentyyppiseksi, siitä riippuen minkälainen jälkeläinen sieltä onkaan tullut. Mutta siis itse kysymykseen, ei en kadehdi, koskaan. En vaihtaisi. Vaikka omistani voisinkin pitää joskus lomaa niin en kadu.

En ole katunut vielä kertaakaan. Tuskin sitä päivää tuleekaan. Lapseni ovat nyt 5- ja 8-vuotiaat. Olin aina halunnut äidiksi, ja esikoisen syntymän jälkeen olin todella onneni kukkuloilla. Kolmannen lapsenkin olisin ottanut, mutta mies ei halunnut kuin kaksi. Siis näillä mennään, ja ikionnellinen ja kiitollinen olen elämäni valoista, aarteistani.