Lue keskustelun säännöt.
Eropäätöksessä pysyminen (juoppo/narkki mies)
rakastunut renttuun
11.12.2015 |
Voi miksi se on niin vaikeaa?
Tapasin mieheni kun olin itsekin rappiolla ja vahingossa rakastuttiin. Mä aloin pikkuhiljaa saada palaset loksahtelemaan paikoilleen, mutta mies jatkoi samaa rataa. Taivalta kului se kaksi vuotta, ja mies välillä yritti raitistua/olla käyttämättä kamaa. Pisin jakso oli kolme viikkoa. Oli fyysistä riitelyä. En aluksi lyönyt, mutta siihenkin oppi. Selvinpäin mies oli ihana, maailman täydellisin herrasmies ja vaikka katsoinkin juopon silmiin sulin heti.
Meidän piti olla eronneita alkuviikon isojen riitojen jälkeen, mutta päästin miehen silti kotiini. Juopotteli torstain ja torstaina sovittiin, että perjantaina lätee. Ei hän halunnut. Haukkui minut ja poistui.
Koen nyt vaan niin suurta syyllisyyttä. Mitä jos hän olisikin muuttunut, kuten lupasi? Onko se mun vika, kun hän pahoinpitelee jonkun viattoman, koska häntä vituttaa? Entä jos mies menee huonompaan kuntoon? Entä jos hän tappaa minut/itsensä niinkuin on vannonut?
Musta tuntuu, että olisin yhä hänen otteessaan. Nyt mä vain toivoisin että osaisin pysyä eropäätöksessä, koska en mä ole ennenkään pysynyt. Kohtalotovereita? Tuntuu että on vaan niin yksin ja mua pelottaa että palaan.
Anteeksi sekava teksti. Oon ihan liian järkyttynyt :/
Kommentit (25)
Miehen teot ovat hänen omalla vastuullaan. Jos hän syyttää niistä sinua, niin se ei ole oikein. Se osoittaa, että suhteenne ei ole terve.
Eikä se mies muutu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeaa on siksi, että mies on saanut sinut tunnekoukkuun.
On vaikeeta on. Pysyttelen täällä omissa oloissana omassa kodissa. Harmillista että mies tietää osoitteen ja ovikoodin. Mua pelottaa että se lähettää jonkun hullun ystävänsä kiusaamaan mua. Mies on toivottavasti menossa omaan kotiinsa. Mua oikeesti pelottaa, eikä oo ketään kelle puhua. En luota kehenkään tarpeeksi. Ainut ihminen kehen luotin oli mieheni ja hänkin löi minua asioilla jotka hänelle luotttamuksella kerroin. Kiitos Jumala (ja älli) ettei asuta yhdessä tai ole yhteisiä lapsia. Olisi vain pitänyt olla myös kutsumatta mies kylään tai olisi pitänyt jättää hänet jo muutaman kuukauden tapailun jälkeen, kuten yritin.
Itseppä olen soppani keittänyt :( Huoh
Alkuviikosta oli hyvä keskustelu aiheesta, koita etsiä se. Voimia.
Ja niinkuin joku sanoikin, että olen tunnekoukussa. Siinä todentotta olenkin. Mies kohteli aina kuin prinsessaa. Aina teki kuin halusin (lukuunottamatta päihteitä). Aina sai hymyilemään. Seksi oli loistavaa. Ensirakkaus minulle. Löydänkö mä ikinä ketään samanlaista. Mua pelottaa ja itkettää.
Toisaalta olen mielummin yksin kuin tätä pelon ja onnen vuoristorataa.
Sekin mietityttää että valitinko turhasta. Miehen naama oli täynnä naarmuja kun raavin häntä hänen kuristaessa minua. Mulla on vain pieniä kuhmuja päässä ja mustelmia niskassa/kaulassa ja dekolteen alueella. Liioittelenko mä tätä kaikkea paskaa ja ehkä mä olen sittenkin itse se kaiken pahan alku ja juuri :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Alkuviikosta oli hyvä keskustelu aiheesta, koita etsiä se. Voimia.
Osaatko sanoa millä nimellä sitä hakea tai linkittää sitä? Kiitos vinkistä
Oletko nuori vielä? Oliko mies alusta asti väkivaltainen, vai tuliko väkivalta mukaan myöhemmin? Kai siinä nyt yrittää puolustautua, jos toinen kuristaa, älä nyt ihmeessä siitä itseäsi syytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko nuori vielä? Oliko mies alusta asti väkivaltainen, vai tuliko väkivalta mukaan myöhemmin? Kai siinä nyt yrittää puolustautua, jos toinen kuristaa, älä nyt ihmeessä siitä itseäsi syytä.
Kaksikymppinen ja mies vajaa nelikymppinen. Tämäkin asia häirinnyt. Pikkuhiljaa tuli. Ensimmäisellä kerralla oma vika (riidan yhteydessä mies piteli kiinni ja syljin hänen naamalleen, joten hän antoi avarin, jonka kyllä ansaitsin). Toisella kerralla viiltelin toista tai kolmatta kertaa miehen luona (olen epätasapainoinen joo), jotan hän päätti käydä käsiksi koska sehän toki auttaa. Myöhemmin väkivaltaan riitti miehen juominen ja mustasukkaisuus. Osan mustasukkaisuudesta aiheutin itse, mutta mies ei ikinä ymmärtäny että tyttöporukalla/yksin dokaaminen ei tarkoita pettämistä. Eniten vituttaa huorittelu, vaikka mies itse vei neitsyyteni. Mua vituttaa tää kaikki niin paljon, mutta toisaalta oon kiitollinen. Oon oppinut paljon itsestäni ja kiitollinen niistä kaikista onnellisista rakkaudentäyteisistä hetkistä.
Vierailija kirjoitti:
Ja niinkuin joku sanoikin, että olen tunnekoukussa. Siinä todentotta olenkin. Mies kohteli aina kuin prinsessaa. Aina teki kuin halusin (lukuunottamatta päihteitä). Aina sai hymyilemään. Seksi oli loistavaa. Ensirakkaus minulle. Löydänkö mä ikinä ketään samanlaista. Mua pelottaa ja itkettää.
Toisaalta olen mielummin yksin kuin tätä pelon ja onnen vuoristorataa.
Sekin mietityttää että valitinko turhasta. Miehen naama oli täynnä naarmuja kun raavin häntä hänen kuristaessa minua. Mulla on vain pieniä kuhmuja päässä ja mustelmia niskassa/kaulassa ja dekolteen alueella. Liioittelenko mä tätä kaikkea paskaa ja ehkä mä olen sittenkin itse se kaiken pahan alku ja juuri :(
No toivottavasti et! Se mies on sekopää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun naapurilla on ollut samanlainen tilanne. Oli ihan helvetin ärsyttävää, kun rappukäytävässä pyörii ovikelloa pimpotteleva ja rakkauttaan huuteleva dena.
Mielenterveystoimisto. Mene sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveystoimisto. Mene sinne.
Kiitos vittuilusta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveystoimisto. Mene sinne.
Kiitos vittuilusta
No sinne minäkin menin parisuhdeongelmien seurauksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveystoimisto. Mene sinne.
Kiitos vittuilusta
Mikä tuossa oli vittuilua? Haluatko jotain päänsilittelyä? Se ei auta. Sulla on selvästi pahoja ongelmia itsesi kanssa, ja silloin mielenterveystoimisto on ihan oikea osoite.
Mulla meni itsellä useampi vuosi ennekuin pystyin lähtemään. Lopullisesti pystyin lähtemään vasta kun olin antanut miehelle useamman mahdollisuuden muuttua ja kun olin katsonut sitä elämää tarpeeksi, kuunnellut haukkumista, raivokohtauksia, elänyt miehen kanssa täysin erilaista elämää ja loppujen lopuksi tajunnut että en tule olemaan siinä suhteessa koskaan täysin onnellinen, vaikka tottakai hyviäkin hetkiä oli. Alkoi vaan tuntumaan liian pahalta, ja tuntuu vieläkin että mies on päästänyt elämänsä tuohon pisteeseen ja samalla tuhonnut meidän yhteisen tulevaisuuden. Mutta ansaitsen parempaa niinkuin ansaitset sinäkin!
Mullakin erosta vasta tosi vähän aikaa mutta tiedän että en pysty enää palaamaan takaisin siihen parisuhteeseen jossa mulla oli niin paha olla. Vaikka tietenkin ikävä on, mutta "onneksi" vastapainona on myös ne huonot muistot..
No onko ensirakkauden jälkeen rakkaus enää samanlaista?
Vierailija kirjoitti:
Voi miksi se on niin vaikeaa?
Tapasin mieheni kun olin itsekin rappiolla ja vahingossa rakastuttiin. Mä aloin pikkuhiljaa saada palaset loksahtelemaan paikoilleen, mutta mies jatkoi samaa rataa. Taivalta kului se kaksi vuotta, ja mies välillä yritti raitistua/olla käyttämättä kamaa. Pisin jakso oli kolme viikkoa. Oli fyysistä riitelyä. En aluksi lyönyt, mutta siihenkin oppi. Selvinpäin mies oli ihana, maailman täydellisin herrasmies ja vaikka katsoinkin juopon silmiin sulin heti.
Meidän piti olla eronneita alkuviikon isojen riitojen jälkeen, mutta päästin miehen silti kotiini. Juopotteli torstain ja torstaina sovittiin, että perjantaina lätee. Ei hän halunnut. Haukkui minut ja poistui.
Koen nyt vaan niin suurta syyllisyyttä. Mitä jos hän olisikin muuttunut, kuten lupasi? Onko se mun vika, kun hän pahoinpitelee jonkun viattoman, koska häntä vituttaa? Entä jos mies menee huonompaan kuntoon? Entä jos hän tappaa minut/itsensä niinkuin on vannonut?
Musta tuntuu, että olisin yhä hänen otteessaan. Nyt mä vain toivoisin että osaisin pysyä eropäätöksessä, koska en mä ole ennenkään pysynyt. Kohtalotovereita? Tuntuu että on vaan niin yksin ja mua pelottaa että palaan.
Anteeksi sekava teksti. Oon ihan liian järkyttynyt :/
Yleensä se kaksi ekaa vuotta menee just noin. Jossain ihmeen rakkaussumussa. Vaikka toinen osapuoli tekee vaikka mitä - toinen vaan jatkuvasti rationalisoi ja selittelee itselleen tilanteet niin, että sitten vaan jatkaa huonossa suhteessa. Lyhyesti: tilanne ei tule tuosta ainakaan paranemaan. Ihan turhaan tuhlaat nainen aikaasi. Et pysty muuttamaan toista, te molemmat voitte huonosti suhteessanne, ota onkeesi ja pistä koko touhu loppu. Kerrasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi miksi se on niin vaikeaa?
Tapasin mieheni kun olin itsekin rappiolla ja vahingossa rakastuttiin. Mä aloin pikkuhiljaa saada palaset loksahtelemaan paikoilleen, mutta mies jatkoi samaa rataa. Taivalta kului se kaksi vuotta, ja mies välillä yritti raitistua/olla käyttämättä kamaa. Pisin jakso oli kolme viikkoa. Oli fyysistä riitelyä. En aluksi lyönyt, mutta siihenkin oppi. Selvinpäin mies oli ihana, maailman täydellisin herrasmies ja vaikka katsoinkin juopon silmiin sulin heti.
Meidän piti olla eronneita alkuviikon isojen riitojen jälkeen, mutta päästin miehen silti kotiini. Juopotteli torstain ja torstaina sovittiin, että perjantaina lätee. Ei hän halunnut. Haukkui minut ja poistui.
Koen nyt vaan niin suurta syyllisyyttä. Mitä jos hän olisikin muuttunut, kuten lupasi? Onko se mun vika, kun hän pahoinpitelee jonkun viattoman, koska häntä vituttaa? Entä jos mies menee huonompaan kuntoon? Entä jos hän tappaa minut/itsensä niinkuin on vannonut?
Musta tuntuu, että olisin yhä hänen otteessaan. Nyt mä vain toivoisin että osaisin pysyä eropäätöksessä, koska en mä ole ennenkään pysynyt. Kohtalotovereita? Tuntuu että on vaan niin yksin ja mua pelottaa että palaan.
Anteeksi sekava teksti. Oon ihan liian järkyttynyt :/
Yleensä se kaksi ekaa vuotta menee just noin. Jossain ihmeen rakkaussumussa. Vaikka toinen osapuoli tekee vaikka mitä - toinen vaan jatkuvasti rationalisoi ja selittelee itselleen tilanteet niin, että sitten vaan jatkaa huonossa suhteessa. Lyhyesti: tilanne ei tule tuosta ainakaan paranemaan. Ihan turhaan tuhlaat nainen aikaasi. Et pysty muuttamaan toista, te molemmat voitte huonosti suhteessanne, ota onkeesi ja pistä koko touhu loppu. Kerrasta.
Tällähetkellä päätös tuonlainen, mutta suuri huoli miehestä. Miten sillä menee? Mä haluun pysyy päätöksessäni ja olla onnellinen, mutta silti se hoivavietti on niin perkeleen suuri. Ääh miten sitä sinkkuelämää eletäänkään? :/
Kyse ei ole hoivavietistä. Kyse on asiasta, joka on omien korviesi välissä, ja tätä ominaisuutta nuo miehet käyttävät hyväkseen. Sen vuoksi sinä tarvitset terapiaa, ap. Et pääse ongelmasta eroon pelkästään jättämällä miehen, vaan sinun on opeteltava tuntemaan itsesi, löydettävä itsetuntosi ja opeteltava sanomaan ei, eli laittamaan omat rajasi. Olet myötäilevä, itseään syyllistävä läheisriippuvainen joo-joo-tyyppi, ja haet hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Sellaista ihmistä on helppo käyttää hyväkseen ja alistaa. Olet ottanut ihan oikean askeleen, kun jätit miehen, mutta nyt sinun pitää pitää tauko seurustelusta ja olla ihan vain itseksesi vuosi pari, jotta saat tuntumaa siihen, kuka sinä oikein olet ja mitä elämältäsi haluat. Tsemppiä.
Et ole millään lailla vastuussa tämän ihmisen teoista. SE ihminen on itse vastuussa väkivallalla aikaansaamistaan asioista ja kyyneleistä ja vainajista, joita ehkä vielä tulee. Et sinä vastaa hänen tekemisistään, olet hänen uhrinsa.
Terapia ei ole mikään hullujen hoitolaitos, vaan hyvä juttu. Olen itsekin ollut nuorena siellä vaikean lapsuuteni takia ja se auttoi minua.
terv. täti 45 v, onnellisesti naimisissa.
Hanki heti apua.kuunteleva ystävä tai terapeutti.
Älä ota miestä takaisin. Nyt ei mitään kontaktia. Haet heti prepaidliittymän ja otat pariksi viikoksi kännystä oman simkortin pois, ettei mies voi soitella sinulle. Voisitko mennä muutamaksi yöksi jonkun luo, mökille, tms?
Ymmärrän sinua hyvin. Olen ollut vuosikausia henkistä väkivaltaa, jatkuvaa pettämistä, yms harjoittaneen miehen ansassa. Nyt olen ollut hänestä 9 kk erossa. Se vaatii paljon itsekuria. Mutta älä anna periksi.