Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Läheiseni eivät ota masennustani vakavasti

Vierailija

Minulla on kaksi pientä lasta, joista nuorin vasta 6 kk. Kärsin ensimmäisen kohdalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja sainkin silloin neuvolan kautta keskusteluapua lähes vuoden ajan. Toisen lapsen odotusaikana aikaisempaa masennusta ei mitenkään huomioitu tai seurattu. Jonkun seulan täytin rutiininomaisesti.

Nyt toisen kohdalla en heti synnytyksen jälkeen sairastunut. Jaksoin hyvin, vaikka meillä arjessa oli kuormittavia asioita. Nyt kuitenkin huomaan olevani surullinen ja kenties masentunutkin. Kenties siksi, että en koe tämän masennuksen liittyvään synnytykseen, lapsiini tai rooliini äitinä. Kyse on työn aiheuttamasta stressistä, sillä pelkään työpaikkani menettämistä ihan aiheellisesti. Minua on töissä kohdeltu todella törkeästi, myös äitiysloman aikaan. Työasioiden lisäksi masentaa myös parisuhdeongelmat. Eli en tiedä onko tämä masennusta, sillä kuka tahansa varmaan olisi ahdistunut ja huolissaan tässä tilanteessa. Ja vauva on valvottanut jo puoli vuotta.

Olen puhunut masennuksesta miehelleni, äidilleni ja parille muulle läheiselle. Kukaan ei ota sitä tosissaan. Rämmin jotenkin ylös joka päivä, mutta elämä tuntuu toivottomalta. Itken päivittäin, ja haluaisin levätä. Toivoisin, että mies ja sukulaiset voisivat auttaa edes lastenhoidossa. Mutta koska olen vielä hengissä, ei kukaan tajua kuinka paha tilanne on. Äidilleni olen yrittänyt puhua, mutta joka kerta äitini "kaappaa" keskustelun ja kääntää sen siihen, kuinka paljon vaikeampaa hänellä on. Jos sanon, että masentaa, niin äitini ilmoittaa, että häntäkin masentaa kun ei tiedä onko kuollut sairauteen ensi kuussa. Äidilläni on siis krooninen syöpäsairaus, jota on kuitenkin pystytty hoitamaan hyvin jo 10 vuotta. Syöpä on jopa nyt oireeton, eikä hän ole ollut 9 vuoteen sairaalahoidossa, mutta jo 10 vuotta hän on mielestään ollut kuolemassa seuraavalla viikolla. Tunnen, että jos kerron olevani ahdistunut työllistymisestä ja perheen toimeentulosta, vauvan yöheräilyistä tai parisuhdeongelmista, niin hän vähättelee niitä kaikkia.

Eilen sanoin miehelle, että tarvitsen kenties lääkkeitä masennukseeni. Mies lähestulkoon suuttui, ja sanoi, että lääkkeet eivät auta, enkä niitä tarvitse. Että ongelmat eivät lääkkeillä ratkea. Hän on äärimmäisen lääkevastainen. Itsekin olen yrittänyt pärjätä ilman, koska lääkkeillä on kuitenkin haittavaikutuksia ja niiden purkaminen vei ensimmäisessä masennuksessa todella pitkän aikaa.

Jos otan yhteyttä neuvolaan ja pyydän pääsyä psykologille sekä lääkereseptiä, niin joudunko tehotarkkailuun. Tehdäänkö tuolloin lastensuojeluilmoitus? Mistä näen, onko minusta tehty sellainen? Ja voiko ilmoitusta edes tehdä ilman että saan asiasta tietoa?

Luulen, että olen sellainen ihminen, joka lähtee ns. saappaat jalassa. Eli jaksan jotenkuten hoitaa velvollisuudet siihen asti kunnes jonain päivänä napsahdan.

Kommentit (12)

Vierailija

Neuvola nyt on ihan se ensimmäinen paikka, jossa avaudut. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen masentunut äiti.

t. toinen samanlainen

Vierailija

Kuulostat itsekkäältä, sorry! Positiivisempi asenne ja vähemmän omaan napaan tuijottelua, niin huomaat, että kaikki onkin oikeastaan hyvin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Neuvola nyt on ihan se ensimmäinen paikka, jossa avaudut. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen masentunut äiti.

t. toinen samanlainen

Vauvan seuraava neuvola vasta 3 kk päästä. Voiko neuvolaan terkalle varata ylimääräisen ajan tällaisessa tilanteessa? Sori, että kysyn tyhmiä. Olen vaan niin väsynyt ja voimaton, että kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minulla on kaksi pientä lasta, joista nuorin vasta 6 kk. Kärsin ensimmäisen kohdalla synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja sainkin silloin neuvolan kautta keskusteluapua lähes vuoden ajan. Toisen lapsen odotusaikana aikaisempaa masennusta ei mitenkään huomioitu tai seurattu. Jonkun seulan täytin rutiininomaisesti.

Nyt toisen kohdalla en heti synnytyksen jälkeen sairastunut. Jaksoin hyvin, vaikka meillä arjessa oli kuormittavia asioita. Nyt kuitenkin huomaan olevani surullinen ja kenties masentunutkin. Kenties siksi, että en koe tämän masennuksen liittyvään synnytykseen, lapsiini tai rooliini äitinä. Kyse on työn aiheuttamasta stressistä, sillä pelkään työpaikkani menettämistä ihan aiheellisesti. Minua on töissä kohdeltu todella törkeästi, myös äitiysloman aikaan. Työasioiden lisäksi masentaa myös parisuhdeongelmat. Eli en tiedä onko tämä masennusta, sillä kuka tahansa varmaan olisi ahdistunut ja huolissaan tässä tilanteessa. Ja vauva on valvottanut jo puoli vuotta.

Olen puhunut masennuksesta miehelleni, äidilleni ja parille muulle läheiselle. Kukaan ei ota sitä tosissaan. Rämmin jotenkin ylös joka päivä, mutta elämä tuntuu toivottomalta. Itken päivittäin, ja haluaisin levätä. Toivoisin, että mies ja sukulaiset voisivat auttaa edes lastenhoidossa. Mutta koska olen vielä hengissä, ei kukaan tajua kuinka paha tilanne on. Äidilleni olen yrittänyt puhua, mutta joka kerta äitini "kaappaa" keskustelun ja kääntää sen siihen, kuinka paljon vaikeampaa hänellä on. Jos sanon, että masentaa, niin äitini ilmoittaa, että häntäkin masentaa kun ei tiedä onko kuollut sairauteen ensi kuussa. Äidilläni on siis krooninen syöpäsairaus, jota on kuitenkin pystytty hoitamaan hyvin jo 10 vuotta. Syöpä on jopa nyt oireeton, eikä hän ole ollut 9 vuoteen sairaalahoidossa, mutta jo 10 vuotta hän on mielestään ollut kuolemassa seuraavalla viikolla. Tunnen, että jos kerron olevani ahdistunut työllistymisestä ja perheen toimeentulosta, vauvan yöheräilyistä tai parisuhdeongelmista, niin hän vähättelee niitä kaikkia.

Eilen sanoin miehelle, että tarvitsen kenties lääkkeitä masennukseeni. Mies lähestulkoon suuttui, ja sanoi, että lääkkeet eivät auta, enkä niitä tarvitse. Että ongelmat eivät lääkkeillä ratkea. Hän on äärimmäisen lääkevastainen. Itsekin olen yrittänyt pärjätä ilman, koska lääkkeillä on kuitenkin haittavaikutuksia ja niiden purkaminen vei ensimmäisessä masennuksessa todella pitkän aikaa.

Jos otan yhteyttä neuvolaan ja pyydän pääsyä psykologille sekä lääkereseptiä, niin joudunko tehotarkkailuun. Tehdäänkö tuolloin lastensuojeluilmoitus? Mistä näen, onko minusta tehty sellainen? Ja voiko ilmoitusta edes tehdä ilman että saan asiasta tietoa?

Luulen, että olen sellainen ihminen, joka lähtee ns. saappaat jalassa. Eli jaksan jotenkuten hoitaa velvollisuudet siihen asti kunnes jonain päivänä napsahdan.

Jos tunnet että tarvitset apua niin hae sitä myös. Mieluummin aikaisessa vaiheessa kuin liian myöhään. Ei sinun tarvitse välittää läheisten mielipiteistä tai muidenkaan. Vaan hoida itseäsi ja hae apua. Sinun tulee rakastaa itse itseäsi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neuvola nyt on ihan se ensimmäinen paikka, jossa avaudut. Et ole ensimmäinen etkä viimeinen masentunut äiti.

t. toinen samanlainen

Vauvan seuraava neuvola vasta 3 kk päästä. Voiko neuvolaan terkalle varata ylimääräisen ajan tällaisessa tilanteessa? Sori, että kysyn tyhmiä. Olen vaan niin väsynyt ja voimaton, että kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta.

Kyllä voit varata ajan jo aiemmaksi.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Kuulostat itsekkäältä, sorry! Positiivisempi asenne ja vähemmän omaan napaan tuijottelua, niin huomaat, että kaikki onkin oikeastaan hyvin.

Joo, positiivisella ajattelulla on selätetty monta syvää masennusta. Mites en nyt sitä tässä keksinytkään.
Taidan tehdä niin, että huomenna päätän herätä iloisena ja vailla masennusta. Päätän, että työttömyys ja mahdollinen ero vaan katoavat.

Vierailija

<3 voimia sinne! Ei äitisi tai miehesi mielipiteet ole olennaisia asiassa, hae ihmeessä apua ja syö lääkkeet, jos niitä tarvitset.

Vierailija

Tuleeko masennuksestani jonkinlainen merkintä, ja miten se vaikuttaa? Tehdäänkö esim. lastensuojeluilmoitus? Jääkö tietoihinkin merkintä masennuksesta, ja mihin kaikkeen tuollainen merkintä vaikuttaa tulevaisuudessa?

Vierailija

Oletko se sama kuin joka eilen kirjoitti, että oli kutsuttu töihin vauvaa näyttämään ja sitten olikin alettu huonontamaan työehtoja valmiiksi, kun palaat aikanaan töihin?

Vierailija

Ei ihmekään että masennut, kun olet tuollaisten ihmisten ympäröimä. "Läheisesi" ovat itsekeskeisiä eivätkä selkeästi välitä sinun hyvinvoinnistasi. Mahdollisesti sieltä on kummunnut myös ekan raskauden jälkeinen masennus, kun oma lapsuudenaikainen laiminlyöntisi (äitisi tuskin on silloinkaan ollut kovin välittävä) on pulpahtanut pinnalle oman äitiytesi myötä. Ja miehen olet toki valinnut samanlaisen kuin vanhempasi - välinpitämättömyys ja tylyys on sinulle tuttua, etkä ole parempaa osannut vaatia kumppaniakaan etsiessä. Nyt onneksi olet heräämässä siihen, ettei tämä ole oikein, ja masennuksesi on selkeä oire siitä että jonkin pitää muuttua.

Neuvon sinua, että älä yritä enää saada "läheisiltäsi" ymmärrystä tai empatiaa, sillä  todennäköisesti et tule sitä saamaan ikinä. He ovat ihan liian itsekeskeisiä ja tunnevammaisia siihen. Hae ammattiapua, ja ensimmäisenä otat yhteyttä sinne neuvolaan. Tai varaat ajan lääkärille suoraan. Hoida sinä itseäsi, niin opit pitämään itsestäsi ja siten myös lapsistasi terveellä tavalla huolta.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuleeko masennuksestani jonkinlainen merkintä, ja miten se vaikuttaa? Tehdäänkö esim. lastensuojeluilmoitus? Jääkö tietoihinkin merkintä masennuksesta, ja mihin kaikkeen tuollainen merkintä vaikuttaa tulevaisuudessa?

Ei minusta tai siis lapsistani ole mitään lastensuojeluilmoitusta masennuksen vuoksi tehty, olen vieläpä yh. Jää varmasti merkintää johonkin, mutta so? Eikös tärkeintä ole, että saat apua ja parannut?

Vierailija

Tää ei nyt auta sua - puhelin käteen ja soitat itkuisen puhelun neuvolaan, sitä kautta tuota sumaa lähdetään purkamaan-  Ja valitettavasti kukaan tai mikään mua ei pysty sinua auttamaan kuin sinä itse. Se masennus on sun aivoissa ja aivokemiassa; vain sinä pystyt siihen vaikuttamaan. Lääkkeistä ensiapua mutta yleensä tarvitaan myös rankkaa työtä sen suhteen että opit elämään oman masennustaipumuksesi kanssa. 

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat