Auttakaa huolestunutta äitiä - vauvan kontaktin hakeminen
Hei!
Täällä on yksi esikoisen äiti todella huolissaan vauvastaan. Tyttö on aika tarkkaan 8 kk ja viihtyy todella paljon itsekseen lattialla. Lattialta välillä kyllä katsoo äidin tai isin suuntaan, mutta muuten puuhailee mielellään itsekseen. Jokelteleekin lähinnä leluilla leikkiessään tai autossa olleessaan, mutta esimerkiksi hoitotilanteessa, jos ei ole lelua/tuttia kädessä ei juuri koskaan. Jokeltelukin on mielestäni vielä aika yksipuolista, lähinää ääää, ägyy ja sen suuntaista, välillä kyllä tulee ihan tavujakin kuten mam-mam jne.. Jos vauvaa kutsuu nimeltä niin läheskään aina ei reagoi, tosin silloin usein myös puuhailee jotain keskittyneesti.
Tyttö ryömii kovaa vauhtia ja on todella kiinnostunut ympäristöstään. Nyt on ruvennut kovasti punkeamaan pystyyn ja seistä pitäisi ihan koko ajan. Kaikki lelut ja muutkin tavarat kiinnostavat ihan hirveästi. Tyttö ei reagoi oikeastaan mitenkään jos äiti tai isi poistuu huoneesta, joskus lähtee perään ryömimään, mutta yleensä ei. Ja itsekin ryömii menemään pitkin kämppää sen ihmeemmin vilkuilematta, että missä isi tai äiti on. Välillä, varsinkin väsyneenä, kyllä ryömii äidin luo, ja vähän ehkä ojentaa kättään ja kitisee, että pitää lattialta nostaa syliin.
Tyttö on tosi tyytyväinen vauva, ei itke paljon, mietin vain, että onko vähän liiankin tyytyväinen. Kontaktia ottaa kyllä ihmisiin ja on ihmisistä kiinnostunut. Hymyä ja naurua tulee päivittäin, mutta ei tyttö kyllä mikään kovin hymyileväinen ole koskaan ollut, enemminkin vakavan puoleinen. Minua on nyt todella paljon alkanut pelottaa, että onko kaikki kunnossa. Mietin jopa, että onkohan tytössä mahdollisesti autistisia piirteitä tai että onkohan meidän vuorovaikutussuhteessa jotain häikkää. Olen kyllä kovasti yrittänyt kuunnella ja vastata tytön tarpeisiin, mutta välillä olen kyllä ylihuolehtivainen ja ehkä tuputan vuorovaikutusta/hoitoa silloinkin kun tyttö ei sitä kaipaa. Ja tämä käsittääkseni voi hyvinkin häiritä esim. turvallisen kiintymyssuhteen kehittymistä.
Vai onkohan niin, että olen itse vain masentunut ja siksi mietin ja huolehdin kaikesta... Mieheni mielestä tyttö vaikuttaa ihan normaalilta ja hän hieman ihmettelee suhtautumistani. Mitä mieltä olette, kertokaahan kommentteja tilanteestamme ja tarinoita samanlaisista lapsista, joilla kuitenkin on kaikki ok. Niin ja anteeksi tämä ylipitkä sepostus...
Kommentit (23)
Mä kans ajattelin jo ihan pienestä vauvastani, että pitäiskö tähän nyt saada kontaktia, mutta kyllä siihen muutama kuukausi meni. Nyttemmin lapsi, 4 kk, seurustelee virkeenä ollessaan, mutta ei mun mielestä ole mikään supersosiaalinen. Tai no, ehkä onkin sellainen sosiaalinen tarkkailija. Viihtyy suht hötkyilemättä itsekseen eli on ns. helppo vauva siinä mielessä. On yleensä tyytyväinen, nauraa kun nauratetaan, mutta ei ole mikään joka paikan ilopilleri.
En tiedä omaani isommista lapsista, mutta mietin sun tapauksessa, että onko lapses vaan tavallista itsenäisempi, itsevarmempi, tarkkailevampi, tasaisempi kuin monet muut? Millainen oli pienempänä? Oletko puhunut neuvolassa? Ne kai vois jo näppituntumalla sanoa jotain ja sen lisäksi testata jollain. Kannattaa tietty selvittää, että osaa auttaa mahdollisimman ajoissa, jos jotain on. Ja jos ei mitään ole, niin auttaa ainakin sua, ettei tarvitse turhaan kuormittaa itseään huolella.
Tyttö on aina ollut sellainen perustyytyväinen. Ei turhia ole itkenyt ja muutenkin on ollut rauhallinen tapaus. Mielestäni nuorempana otti enemmän kontaktia, mutta tietysti nyt on jo siinä iässä, että kaikki asiat kiinnostavat tosi paljon ja mielenkiinto jakaantuu muuhunkin kuin vanhempiin.
Ja neuvola on tiistaina ja siellä meinaan kyllä huolestani puhua. Toivottavasti osaavat jotain sanoa suuntaan tai toiseen. Ja jos jotain tosiaan on, niin olisi varmasti hyvä saada apua enemmin ajoissa kuin myöhään.
Itse vain olen tällä hetkellä jotenkin tosi surullinen asiasta ja on vaikeaa yrittää olla iloisesti tytölle läsnä, kun huolet painavat mieltä. Onneksi on tytön isä käytettävissä ja apuna, muuten olisinkin varmaan ihan rikki.
Ymmärrän huolesi, mutta eikö ole turhaa murehtia etukäteen, kun kerran mitään ei ole todistettu olevan vialla. Nauttisit nyt äitiydestä ja vauvastasi. Ehkä liikaa seuraat, miten vauvasi mihinkin reagoi ja silloin kyllä huomaa vaikka mitä juttuja.
Jos asia liikaa painaa mieltäsi, niin varmasti saat neuvolasta ylimääräisen lääkäriajan. Harmittaa puolestasi, kun murehdit, onko kaikki hyvin. Vauva-aika on ainutlaatuista, joten nyt tsemppaat ja keskityt nauttimaan vauvasta. Toivottavasti saat mielenrauhan ja kannattaa kyllä neuvolassa jutella asiasta. =)
En tosin ole lapsipsykologian asiantuntija, mutta kuvauksesi perusteella ajattelisin kuten edellinenkin kirjoittaja, että lapsesi on vaan perusluonteeltaan / temperamentiltaan rauhallisen tyytyväinen!
Mieleen tulivat kuitenkin omat huolenaiheeni vähän aikaa sitten - olin myös lukenut paljon kiintymyssuhteen muodostumisesta, eroahdistuksesta jne ja odottelin, milloin eroahdistus ja vierastaminen meillä alkaa. Ja kun sitä ei näkynyt eikä kuulunut, aloin pelätä kuten sinä, että olen mokannut kiintymyssuhteemme jotenkin!
Tyttömme on nyt 10-kuukautinen, ja lievää eroahdistusta taisi olla kuukausi-puolitoista sitten - lähinnä tyttö käänsi kasvonsa pois vieraista ihmisistä ja noin parin viikon ajan seuraili minua konttaillen ja kitisten. Olen keskustellut muutamien ihmisten kanssa asiasta ja nyt rauhoittunut ajatellen, että se, miten voimakkaana eroahdistus ilmenee, on lapsikohtaista sen mukaan, millainen temperamentti lapsella syntyjään on. (sorry tämä lausehirviö!) Meilläkin tyttö on perustyytyväinen ja suhtautuu kaikkiin uusiinkin asioihin avoimesti ja tyynen rauhallisena. Toiset lapset taas ovat synnynnäisesti esim. varautuneempia, ja heillä eroahdistuksetkin saattavat ilmetä voimakkaampina.
Niin ja monipuolisemman jokeltelun tyttömme taisi aloittaa joskus 9 kk ikäisenä, jolloin myös jo käveli tukea pitkin. Monestihan sanotaan, että kieli ja motorinen kehitys eivät voi kulkea käsikädessä, vaan pikemminkin peräkanaa - kehityskapasiteetti kun ei ehkä riitä molemmille yhtä aikaa.
Kysy asiasta kumminkin neuvolassa ja jos haluat niin kirjoita tänne, mitä siellä sanottiin!
Hei hei,
t. SannaS.
Minulla on kokemusta autistisista lapsista, mutta valitettavasti ei kuitenkaan vauvaikäisistä. Autistisuudessa on tärkeää varhainen toteaminen, mutta alle vuoden ikäisillä se on mielestäni silti todella vaikeaa. Pienen vauvan kehityksessä tapahtuu niin paljon ja niin nopeaan tahtiin. Vauvat ovat erilaisia ja heillä on sellaisia kausia, jolloin eri asiat kiinnostavat. Esim. jos vauvallasi on nyt valtava kiinnostus liikkumiseen, niin se voi viedä kaiken energian. Ihan hyvin hän voi kiinnostua jokeltelemisesta ja kommunikoinnista vähän myöhemmin. Mielestäni sinun ei vielä kannata kovin paljon huolestua, nauti tosiaankin vauva-ajasta. Se on kuitenkin vauvasikin parhaaksi. JOS jotain todella olisi vialla, kaikista parhaiten vauvaa auttaa turvallinen ja tavallinen arkielämä.
Nämä olivat siis vain minun mielipiteitäni, mutta toivottavasti ne auttoivat :)
vauvasi on mahdollsiesti rauhallinen ja itsenäinen tapaus niin kuin esikoisenikin on. Sain tehdä asoita rauhassa, hän puuhaili omassa huoneessa lelujen parissa, jo siis vauvanakin. Muistan nyt, kuinka vitsailimme mieheni kanssa, että vauvasta tuli ihan autistinen kun emme ole kovin sosiaalisia ja höpötä keskenämmekään ;) Ihan normaali vauva meillä oli ja toivottavasti teidänkin on. Siltä ainakin kuulostaa luetun perusteella. koeta vain rentoutua ja nauttia helposta vauvasta, joka varmasti hakee vielä kontaktia ja äitiä :)
Totta on, kuten joku kirjoittikin, että varmasti olen vähän liikaa seuraillut vauvan reaktioita ja kontaktin ottamista. Pitäisi tosiaan vaan yrittää keskittyä nauttimaan tästä vauva-ajasta, joka suurimmaksi osaksi on minusta ollutkin ihanaa aikaa, poissa työelämän kiireistä ja häslingistä.
Ja totta on sekin, että eihän tämä asia tästä murehtimalla parane, vaikka jotain olisikin vialla. Pitää vaan yrittää ottaa itseään niskasta kiinni ja keskittää ajatukset johonkin muuhun kuin murehtimiseen.
Onneksi on tuo lapsen isä tuossa rinnalla, joka kyllä on myös minua vähän välillä herättelemässä, kun meinaan liikaa vajota näiden huolien alle. Ehkä huolehtimisella on osittain tekemistä sen kanssa, että lapsemme on saanut alkunsa aika rankoilla lapsettomuushoidoilla ja siihen jatkuvaan murehtimiseen ja huolehtimiseen, mitä oli raskausaikanakin on jotenkin " tottunut" .
Tyttö on kyllä aivan ihana ja syötävän suloinen ja rakastan häntä kaikesta sydämestäni, kun äiti vain vielä saisi itsensä puristettua pois näiden huolien maailmasta... Ja neuvolassa kyllä varmasti meinaan asiasta jutella.
Lisääkin kommentteja otetaan mieluusti vastaan ja vielä kerran kiitos kaikille jo vastanneille rohkaisusta ja kannustuksesta. Tuli tarpeeseen! =)
E olisi hirveän huolestunut. Tyttönne vaikuttaa itseensä tyytyväiseltä, luottavaiselta, rauhalliselta tarkkailijalta. Ootko kokeillut loruleikkejä, tuleeko mitään reaktiota?
Meidän tytöllämme tavujokeltelua (mam-mam jne.) tuli vasta 9,5-kuisena. Leluista hän ei ollut erityisen kiinnostunut, ei esim. 5-kuisena tavoitellut esineitä, vaikka otti kyllä lelun käteensä, jos tarjottiin. Varsinaista eroahdistusta ei koskaan tullut, vaikka likka jossain vaiheessa tarkkailikin aktiivisesti, missä äiti ja isä ovat ja minne menevät. Yksilöitä ne ovat vauvatkin.
Eikös se niin ole, että turvallisesti kiintyneet vauvat nimen omaan uskaltavat itse tutkia ympäristöään. He ovat varmoja äidin saatavuudesta sillon kun he itse sitä tarvitsevat. Välillä voivat vilkaista ja tulla tankkaamaan läheisyyttä sylissä käymällä - jatkavat kuitenkin sitten leikkejään ja tutkimuksiaan, jotka niin olennaisesti tuohon ikään kuuluvat. Kun lapsi alkaa liikkua, hänestä usein tulee näennäisen itsenäinen.
Myöhemmin lähennytään uudemman kerran, joskus puolentoista vuoden kieppeillä. Itse olen ymmärtänyt että vasta tuolloin voisi tulla varsinaista eroahdistusta. Vauva oivaltaa yhtä aikaa olevansa erillinen äidistä ja samalla riippuvainen ja vajavainen taidoissaan. Aikaisemmin on uskonut olevansa kaikkivoipainen ja osaava. Ja kun äiti ei toimikaan niin kuin itse haluaa, siitä tulee ahdistusta ja pelkoa äidin menettämistä. Tällöin takerrutaan ja osoitetaan usein mieltä juuri äidille. Isään voi olla ihan omanlainen suhde. Tässä yksi näkemyskanta.
Noin 8-10 kk iässä symbioosi, missä vauva kokee olevansa yhtä äidin kanssa purkautuu kokonaan. Varmaan sekin voi aiheuttaa vauvalle eroahdistusta persoonasta riippuen eri tavoin.
Voi olla että tuo huolen kantaminen jää tosiaan " päälle" . Jo odotusaikaan on liittynyt huolta ja sitten se jatkuu vauvan tarkkailuna. Ei ikään kuin usko että kaikki voisi mennä hyvin. Tai sitten kun joku pieni asia on vialla, uskoo että niitä löytyy vielä paljon lisää eikä tulevaisuus voi olla onnellinen. Kuulostaa tutulta omakohtaisesti. Siinä on surullista se, että vauva-aika on niin lyhyt ja ainutkertainen ja siitä suuren osan käyttää pohtimiseen, onko omassa lapsessa jotakin vikaa. Itse myös mietin aiemmin kovasti, miksei vauva katso usein silmiin, miksei edes imettäessä ja miksi ei viihdy sylissä. Vauvat ovat kuitenkin erilaisia niin kuin niin aina sanotaan ja se on totta. Olemmehan me aikuisetkin hyvin erilaisia mm. siinä, miten paljon kaipaamme toisten ihmisten seuraa.
Kiintymyssuhteen laatua on turha miettiä itse kovin paljon. Jokainen tekee sen minkä pystyy. Ei turvatonkaan kiintymyssuhde katastrofi ole. Se on kuitenkin omalla tavallaan ihan looginen lapselle. Ainahan sitä lapselleen kaiken parhaimman soisi, mutta tosiasiassa turvaton kiintyminen on aika yleistä. Turvallisia kokemuksia voi rakentaa myöhemminkin elämässä. Mitään ei ole menetty. Eri asia on jos kiintymyssuhde on kokonaan järjestäytymätön, mikä tapahtuu erittäin huonoissa oloissa. Ymmärsin kuitenkin että hoidat lastasi ihan niin kuin pitääkin, otat syliin kun vauva sitä kaipaa.
On varmasti hyvä että otat asian puheeksi neuvolassa. Erityisesti myös itsesi ja jaksamisesi kannalta. Toki ammatti-ihmisten arvio on myös paikallaan mikäli kannat vauvasi kehityksestä huolta. Hae kuitenkin itsellesikin tukea jaksamiseen, neuvolassa käynnin lisäksikin. Oletteko jaksaneet käydä kodin ulkopuolella ja tavata ihmisiä? Joskus asiat suurenevat hurjasti kun niitä yksin pyörittelee mielessään kotona. Vaikka mies tukee, ei se välttämättä yksin riitä. Voimia sinulle!
p.s. vielä tuosta tavujokeltelusta sen verran että meillä se alkoi 9 kk iässä.
Tumba kirjoitti tosi hienosti, kiitos minunkin puolestani siitä!
Unohdin aikaisemmin mainita, että meidänkin tyttömme leikkii paljon itsekseen ja tosiaan, kuten Tumba kirjoitti, käy (varsinkin väsyneenä) välillä sitten äidin luona tankkaamassa lähelläoloa. Itse puuhailen kotihommia tai olen muuten lähellä ja saatavilla, mutta jos lapsella on oma leikki meneillään, en yleensä puutu siihen. Vilkutellaan välllä toisillemme ja tuulesta + tilanteesta riippuen juttelen tai laulelen niitä näitä " taustalla" . Monesti esim. päiväunien jälkeen olen tosin aktiivisempi ja aloitan esim. piilo- tai loruleikin, ja sen jälkeen katsotaan mitä tyttö haluaa tehdä ja miten kaikki sujuu mahdollisimman kepeästi ja luontevasti.
Mutta jossain vaiheessa mietin paljonkin sitä, kuinka " intensiivisesti" tämänikäisen vauvan kanssa pitäisi leikkiä ja teenkö niin riittävän paljon. Lastentarhanopettaja -ystäväni sanoi silloin, että lapsen on päinvastoin annettava (jos hän siis viihtyy, ei väkisin tietenkään) tutkia ympäristöään itsenäisesti ja itsekseen, ja että hän kyllä ilmoittaa, milloin tarvitsee äitiä kaverikseen.
Päinvastainen esimerkki on sitten taas mieheni äiti, joka saattaisi leikkiä tyttömme kanssa tosi intensiivisesti vaikka tuntikaupalla. Usein tuntuu melkein pahalta katsoa, kuinka hän " väkisin" saalistaa tytön huomiota itseensä sen sijaan, että antaisi tämän rauhassa tutkia omasta mielestään sitä kiinnostavinta juttua. Tyttö on onneksi aika omapäinen eikä suostu mihin tahansa kotkotuksiin! : )
Tsemppiä ja rauhallista mieltä vaan!
Sanna
Taalla vastailee toinen huolestunut aiti.
Meidan nyt 11 kk poika kayttaytyy tasmalleen samoin. Pienempana jopa oikein valtteli katsekontaktiavarsinkin lahietaisyydelta, esim. sylista.
Viime viikkoina kontaktinotto on parantunut, en tieda johtuuko iasta vai siita etta olemme koko ajan leikkineet todella paljon leikkeja, joiden avulla olemme yrittaneet parantaa kontaktia.
Laakarit, joiden kanssa asiasta olemme puhuneet, rauhoittelevat ja sanovat ettei autismin kirjoin sairauksia pysty ennen 1.5-2 vuoden ikaa diagnostoimaan.
Eli ei tassa muu auta kuin yrittaa rauhoittua ja antaa ajan kulua ja tietysti kotikonstein yrittaa kannustaa lasta kontaktiin.
Jos vertaistuki kiinnostaa, voimme vaikka tehda avauksen eritysilasten palstalle ja vaihtaa siella kuulumisia. Siella keskuteluavaukset eivat katoa niin nopeasti kuin taalla.
Ymmarran taysin huolestumisesi. Itsekin tuntuu etta valilla asiaa vatvoo jatkuvasti mielessaan, ja siita vain huolestuu enemman.
Kauriina
Ihania ihmisiä täällä!
Loruleikkejä tyttö rakastaa, ne ovat ihan ehdottomia suosikkeja. Ja niitä leikitäänkin päivittäin ja äitikin nauttii niistä tosi paljon. Tumba, kirjoitit aivan ihanasti, kiitos siitä. Minulle kyllä tosiaan on käynyt vähän niin, että olen jämähtänyt tänne kotiin tytön kanssa. Päivät kuluvat lähinnä täällä, tosin välillä käyn kyllä itsekseni jotain harrastelemassa. Miehenikin sanoi ihan samaa, että minun pitäisi enemmän käydä ulkona tytön kanssa ja ilman, en sitten tiedä miksi se tuntuu vähän vaikealta.
Ja Sanna, itsekin olen tosi paljon miettinyt sitä, että kuinka aktiivisesti tytön kanssa oikein pitää olla ja leikkiä. Ja välillä ehkä olen liikaa tytön mukana leikkimässä, yritän kyllä olla vaatimatta huomioita itseeni, vaan lähinnä leikimme tytön kanssa asioiden nimeämisleikkejä, tornin kaatamista jne, mutta tiedostan kyllä sen, että olen varsinkin aikaisemmin ollut ehkä liikaakin seurustelemassa tytön kanssa, enkä ole antanut hälle omaa rauhaa tarpeeksi. Yritän sitä puolta nyt tässä koko ajan parantaa, ja yritän samalla muistaa, että emmehän me kukaan ole täydellisiä, mutta parhaamme teemme varmasti jokainen.
Tulihan tässä samalla taas todistettua, että tästä maailmasta löytyy kyllä tosi paljon ihania kanssaihmisiä, jotka ovat valmiita kannustamaan ja rohkaisemaan ihan ventovieraitakin. Juttelen asiasta huomenna neuvolassa ja tulen sitten kertomaan tänne kuulumisia.
Isot halaukset teille kaikille!
Vastauksesi oli tullut vissiin sillä välin kun kirjoittelin omaani, kun en sitä aikaisemmin ollut huomannut.
Miten teillä on neuvolassa asiaan suhtauduttu? Onko poikaa lähetetty tutkimuksiin vai onko ylipäänsä mitään vielä tässä iässä edes mahdollista tutkia. Minua vähän jännittää se huominen neuvola, sillä neuvolantäti on aikaisemmin tuntunut aika yliolkaiselta ja vähän hermostuttaa alkaa hänelle puhua näistä huolistaan.
Ja tottahan se on, että eihän nämä asiat murehtimalla parane, sitä se mieskin minulle yrittää tolkuttaa. Mutta itse olen kyllä muutenkin varsin huolehtivaista tyyppiä, joten välillä on kyllä helpommin sanottu kuin tehty se, että yrittää olla lapsesta huolehtimatta. Toivottavasti kuitenkin molemmat lapset ovat loppujen lopuksi ihan " normaaleja" (inhoan tuota sanaa) ja ovat vain sieltä rauhallisemmasta ja tuumailevammasta päästä.
Mutta täytyy toivoa, että suhtautuvat huomenna neuvolassa kivasti, ja tulen kyllä sitten kertomaan kuulumisia.
.. mutta vaihdoin juuri nimimerkkini Ompunäidiksi, koska pikku hiljaa on alkanut tuntua oudolta esiintyä täällä omalla etunimellään! Olen siis ex-SannaS. ja edelleen kiinnostunut tästä aiheesta! : )
Ompunäiti
Ja en oikein tiedä, että mitä sanoa. Kerroin neuvolantädille huolistani, mutta en oikein tiedä, että mitä mieltä hän nyt oli. Puheli vain jotain ympäripyöreää eikä oikein ottanut kantaa mihinkään. Yritti kyllä lohdutella, että lapset ovat yksilöitä, mikä tietysti on ihan totta. Ja ymmärrän kyllä tietysti, että eihän sitä nyt voi suoraan puolen tunnin näkemisen perusteella sanoa, että onko lapsella kaikki ok vai ei, sanoi tosin, että tyttö vaikuttaa rauhalliselta ja luottavaiselta tapaukselta, mitä hän kyllä onkin.
Mutta jotenkin minua alkoi huolettaa, kun hän kokeili, että matkiiko tyttö esim. ilmeitä tai palikoilla taputtamista, eikä tehnyt kumpaakaan. Katseli vain ihmeissään tätiä, eikä kyllä ole kotioloissakaan esiintynyt tuota matkimista. Tiedä sitten, että tuleeko vasta myöhemmin vai mitä... Ja toinen mitä kokeiltiin oli kukkuu-leikki, eikä siitäkään oikein innostunut, eikä kyllä innostu kotonakaan, kuin ehkä ihan silloin tällöin.
Tosin leikimme sitä leikkiä paljon jo tytön ollessa ehkä jotain 5 kk ja silloin se oli ihan superhauskaa, mutta enää ei tunnu kiinnostavan. Tiedä sitten, että menikö pahin innostus ohi silloin jo aikaisemmin...
Eilen illalla nukkumaan mentäessä tyttö kyllä rupesi itkemään aina kun poistuin huoneesta, kun aikaisemmin on ihan ilman kitinöitä nukahtanut omaan sänkyyn. Tiedä sitten olisiko tuo ollut jotain lievää eroahdistusta vai oliko muuten vain jostain syystä hankala olo. Rauhoittui kyllä aina kun kävin silittelemässä.
Mies on kyllä nyt alkanut olla minusta vähän huolissaan. Ja itseäkin kyllä vähän ihmetyttää, kun ei oikein meinaa nuo harrastuksetkaan kiinnostaa eikä ruokakaan tahdo maistua. Mutta en nyt enää tiedä, että onko se seurausta siitä, että huolehdin vai onko minulla kenties jotain lievää masennusta, joka aiheuttaa sitten tuon liiallisen huolehtimisen. En enää osaa oikein sanoa, että kumpi tuli ensin alakulo vai huoli...
Ja on se sitten varmasti niinkin, että jos olen alakuloinen niin vauvakin vaistoaa sen ja ehkä vähän vetäytyy ja sitten taas huolestun, kun häntä tarkkailen. Ja oravanpyörä on valmis...
Olen nyt päättänyt yrittää ottaa itseäni niskasta kiinni ja menen tänään illalla ratsastamaan, vaikka ei yhtään huvittaisi. Hevosen selässä ei onneksi voi miettiä mitään muuta, sillä hevoseen on keskityttävä ihan täysillä. Ja muutenkin yritän ihan tosissani olla murehtimatta, se kun ei varmasti auta lasta!
Kiva, kun tulit kertomaan neuvolassa kaynnista. Luulen, etta pikaisen nakemisen ja neuvolatadin ammattitaidon perusteella eivat osaa paljoakaan sanoa. Me asumme ulkomailla ja taalla ei ole neuvolaa. Olemme muiden terveysongelmien takia joutuneet kaymaan paljon laakarissa ja sairaalassa, ja olen siella huolestani puhunut ja ovat sanoneet, etta poika vaikuttaa olevan ihan ok (koska on ottanut kontaktia juuri silloin) ja sanoneet, etta jos aidin kokemat kontaktivaikeudet jatkuvat siina 1.5 vuoden iassa voidaan aloittaa tarkemmat tutkimukset mm. autismin suhteen.
Minulla oloa on helpottanut, niin kauhealta kuin se kuulostaakin, toihin paluu. Taalla on lyhyet aitiyslomat ja jouduin palaamaan toihin kun poika oli 10 kk. Sen jalkeen en ole ehtinyt asiaa enaa paatoimisesti murehtimaan. Lastenhoitajamme mielesta poika ottaa ihan ok kontaktia, ja sekin on rauhoittanut mieltani. Itse kun on 24 h lapsen kanssa sita huolestuu aina vain enemman ja enamman. Ainakin itselleni kavi juuri niin. Ja niin kuin jo eilen sanoin, parin viime kuukauden aikana tilanne on selkeasti parantunut ainakin meilla. Pahimpia aikoja olivat juuri 6-9 kk, jolloin tuntui, etta poika oikein valtteli sita katsekontaktia ja oli muutenkin paljon omissa oloissaan. Nyt leikkii aktiivisesti isoveljen (2 v.) kanssa ja ottaa paljon paremmin kontaktia.
Tsemppia sinulle ja palaillaan asian tiimoilta tanne juttelemaan. Silmailen sivuja ainakin pari kertaa viikossa.
Mulla on 6 kk ikäinen tyttö, joka kasvanut ja kehittynyt normaalin rajoissa. Itse kuitenkin olen koko ajan tarkkaillut ja tutkaillut häntä oikein suurennus lasilla. Meillä on myös takana lapsettomuus. Vaikka raskaus alkoikin sitten kevyiden hoitojen jälkeen spontaanisti, niin koko raskaudenajan minua varjosti huoli lapsen selviytymisestä. Paljon pelkäsin lapsen kuolemaa. Se on jatkunut edelleen. On vaikea jopa antaa lapsen nukkua omassa rauhassaan. Tasaisin väliajoin olen joutunut tarkistamaan, vieläkö lapsi hengittää.
Myönnän, että välillä olen todella väsynyt. Vaikeaa erottaa masennuksen ja väsymyksen tunteita toisistaan. Minulla on auttanut se, että mieheni " ajoi" minut muiden lapsi perheiden pariin ja pakotti aloittamaan liikunnallisen harrastuksen sekä toisen ajatustyötä vaativan.
Haluan kannustaa sinuakin lähtemään muita vauvoja ja perheitä tapaamaan joko tuttavillesi tai perhekerhoon tms. Itselleni toiminnalliset " kerhot" , kuten muskari ja vauva uinti olivat helpompia, koska niissä sosiaalinen kanssa käyminen on vauvojen kanssa tekemsen lomassa. Muiden lasten näkeminen auttaa ehkä huomaamaan, miten erilaisia kaikki vauvat ovat. Erilaisia ja silti niin rakkaita.
Täytyy tunnustaa etten muista enää tarkkaan missä vaiheessa esikoinen rupesi ottamaan kunnolla kontaktia. Vauvana leikki paljon itsekseen eikä tahtonut viihtyä sylissä. Vierastamista ei ollut. Ihmiset eivät tuntuneet kiinnostavan. Eikä ollut todellakaan mikään hymyileväinen vauva. Nyt esikoinen on kaksivuotias ja jo pitkään on tahtonut leikkiä yhdessä ja nauttii kovasti vuorovaikutuksesta. Nyt viimeisten kuukausien aikana on ruvennut nauramaan paljon enemmän kuin ennen.
Taisin turhaan huolehtia vauva-aikana mielestäni autistisistakin piirteistä vauvassa.
Misseli, minullakin on ollut ihan tuota samaa ilmiötä, että käyn tarkastamassa, että hengittääkö tyttö kun nukkuu. Nyt se on ehkä vähän helpottanut, mutta vieläkin illalla käyn pari kertaa tyttöä kurkkaamassa ja jos nukkuu tavallista pidempään päivällä, pitää silloinkin käydä vaunuissa tyttöä katsomassa. Mutta aikaisemmin kävin lähes vartin välein tyttöä katsomassa kun nukkui. Ihan kuin sillä, että käyn kurkkimassa voisin estää jotain tapahtumasta....
Kirjoittelin äsken yhdelle ystävälleni, jolla on melko samanikäinen vauva kuin minullakin, pitkän sähköpostin ajatuksistani. Häntä ja hänen vauvaansa olemmekin käyneet aina välillä tervehtimässä, mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin tällä hetkellä minua pelottaa nähdä muita samanikäisiä vauvoja. Pelottaa, että jos he ottavatkin kontaktia paljon paremmin, niin huoleni vain kasvaa vielä entisestään. Ja en ole ihan varma, että kuinka sen kestäisin. Mutta ajatusten vaihto ihan kasvotusten keskustelemalla muiden äitien kanssa, kyllä varmasti auttaisi, kun vain uskaltaisin lähteä liikkeelle.
Mutta nyt tyttö huutelee tuolta vaunuista, joten pitää mennä katsomaan...
Otan tietysti mielelläni kommenttia myös niiden lapsien vanhemmilta, jotka ovat olleet samanlaisia, mutta joilla ehkä ei ole ollutkaan kaikki kunnossa. Kaikenlaiset mielipiteet ovat tervetulleita!