En halua lapsia, pelkään saavani joskus vauvakuumeen.

Vierailija

Olen vähän alle kolmekymppinen nainen, enkä halua lapsia. Tämä siis sekä järjellä, että tunteella ajateltuna. Mutta seurattuani vierestä muutamia vähän vanhempia naisia, olen alkanut pelätä, että minuunkin iskee vielä jokin eläimellinen vauvakuume, jossa hormonit peittävät kaiken järjen ja saavat minut hetkellisesti kuvittelemaan, että haluaisin raskaaksi. Ahdistaa ajatus siitä, että pilaan elämäni (en siis missään nimessä halua lapsiperheen elämää), koska joudun biologisten viettieni vietäväksi. Voiko niin oikeasti tapahtua? Onhan lisääntymisvietti kuitenkin yksi kaikkien elollisten voimakkaimmista vieteistä, vaikka auki kirjoitettuna tuo pelkoni kuulostaakin naurettavalta...

Enkä kaipaa mitään "sitten muutat mieltäsi ja teet lapsen, et kadu" vastauksia, koska tiedän, etten lapsia halua ja pilaisin elämäni, jos haksahtaisin sellaisia hankkimaan (ei siis pahalla kenellekään vanhemmalle, pidän lapsista kyllä sinällään, mutta omia en halua). Mutta voiko vauvakuume oikeasti olla niin voimakas, että ihminen toimii järkensä ja kaikkien "arvojensa" vastaisesti, vaikka tietää, ettei siitä seuraa mitään hyvää? Onhan niitäkin ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, etteivät voisi koskaan tappaa, mutta tarpeeksi henkeä uhkaavassa tilanteessa toimivat vaistonvaraisesti ja tappavat uhkaajan... (ja ei, en vertaa lapsien saamista tappamiseen, vaan tarkoitan sitä, että lisääntymisvietti on varmaan lähes yhtä voimakas kuin henkiinjäämisvietti).

Tällaisia pohdintoja tänään... Olisi kiva kuulla, jos jollakulla on ollut samanlaisia ajatuksia.

Sivut

Kommentit (16)

Vierailija

No ne kaverini jotka eivät halua lapsia eivät ole niitä kertakaikkiaan halunneet, meillä ikää nyt 40 molemmin puolin. Jos et tähän päivään mennessä ole kokenut tippaakaan halua perheen perustamiseen, et edes pientä "oi vitsi kun ois kiva mennä oman lapsen kanssa sinne ja tänne" -haikailua, niin etköhän säästy koko hommalta. Varmasti mielesi pohtii näitä asioita, kun alkaa tulla ikä vastaan ja kaveripiirin viimeisetkin aloittavat lasten yrittämisen, samoin jos sinulla on kumppani joka haluaisi lapsia, mutta se ei tarkoita sitä että biologinen kellosi siellä tikittää. Ihan normaalia elämänpohdintaa, kuuluu samaan laariin kuin "onko väliä että mulla ei ole varaa 10 000 euron kelloon, vaikka lapsuudenkaverilla on" tai "onko minun hyvä asua vuokralla vai pitäisikö yrittää ostaa asunto" tai "olenko onnistunut urallani, haluanko tehdä muutoksia, vielä ehtii vai haluanko sittenkään" jne. Lapsista ja nuorista voi nauttia, vaikkei olisi omia lapsia. Kaverini lapset ovat välillä tuhat kertaa hauskempaa seuraa kuin omani, koska he osaavat yllättää (vieläkin) enemmän kuin omat lapseni ja heille minun seurani on vain hetkellistä, raikasta touhua.

Vierailija

Myönnän, olen ajatellut ihan samoja juttuja, niin hirveän kaukaa haetulta kuin se tuntuukin, en missään nimessä halua lapsia ja en koe sitä meidän rasitteillamme millään tavalla eettiseksi valinnaksikaan. Aviomieheni on steriloitu ja asia ratkaistu siten siltä osalta. Kun ikä riittää voisin laitattaa vielä varmuudeksi omat piuhatkin poikki, ettei tuo vasektomiakaan vain ikinä pettäisi.

Vierailija

No jaa. Onhan se mahdollista. Monelle on käynyt niin. "Vauvakuume" on erittäin kokonaisvaltainen pahimmillaan: se iskee tyhjästä ja yhtäkkiä tulee tunne, ettei halua mitään muuta yhtä paljon, eikä millään muulla kuin oman lapsen saamisella ole mitään merkitystä. Siihen tunteeseen ei pääse edes jälkeenpäin sisälle, millaista muka on haluta jotain niin kovasti.
Ehkä säästyt siltä, tai sitten et. Mutta jos et, toivottavasti olet silloin vielä hedelmällinen, koska vauvakuumeen jälkitautina voi olla paha katkeruus, mikäli ei saa omaa lasta.

Vierailija

No et kai nyt muutenkaan tee kaikkea välittömien tunteittesi mukaan. Ei tunteet ole mitään pakottavia voimia, joiden mukana on vaan mentävä.

Vierailija

Minulle on käynyt noin, tavallaan. Olen nyt 29, lapseton. Pienestä lapsesta saakka olin paljon kiinnostuneempi eläimistä kuin mistään typeristä kotileikeistä, ja olin 26-27-vuotiaaksi asti ehdottomasti sitä mieltä, etten voisi kuvitella mitään kamalampaa kuin lisääntyminen. Pelkäsin varsinkin teininä kuitenkin sitä, että mitä jos alan kuitenkin jotenkin mystisesti haluamaan.

Noh, kyllä minulle on nyt viime vuosina jonkinlainen vauvakuume tullut. Tähän on varmasti monta osatekijää, mm. orastava ikäkriisi ja lapsista pitävä mies. Eniten on kuitenkin muuttunut oma ajattelu. Ihan käsittämätöntä, että ennen kamalina pitämäni asiat kuulostavatkin eräänä päivänä houkuttelevilta. Salakavalaa tässä on se, ettei se tunnu miltään pakottavalta vaistolta, vaan ajatteluni on oikeasti muuttunut, ja pystyn edelleen arvioimaan tilannetta järjellä. Tuntuu vähän samalta, kuin olisi opiskellut yhtä alaa, ja sitten alkaakin tuntua siltä että haluaa sittenkin vaihtaa ammattia.

Vierailija

Minulle kävi noin. Ikä alkoi painaa ja vauvakuume iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja se vauva piti saada heti! Onneksi mies on tämmöinen lapsirakas ja suostui heti :) Tuntuu käsittämättömältä että näin kävi mutta se tunne oli vaan niin älyttömän voimakas että siinä ei järjellä ollut enää mitään tekoa...

Vierailija

Mulla iski vähän ennen 40 vuoden ikää armoton vauvakuume. Ihan jotenkin pakottava tarve äkkiä löytää mies ja saada lapsi. Onneksi en löytänyt miestä joten jäi lapsikin saamatta. Parin vuoden päästä olin hiton onnellinen tästä asiantilasta, etten hormonihuuruissa ja keski-iän kriisissä sentään lasta tehnyt, kun olen erakkoluonnekin, olisin kärsinyt jo parisuhteesta saati lapsiperhe-elämästä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
. Kaverini lapset ovat välillä tuhat kertaa hauskempaa seuraa kuin omani, koska he osaavat yllättää (vieläkin) enemmän kuin omat lapseni ja heille minun seurani on vain hetkellistä, raikasta touhua.

Siis mitä?? Sydäntä riipii tämä kommentti.

Vierailija

Olen vela ja vielä lähes nelikymppisenä lapseton, vaikka minulla on ollut vauvakuume elämäni aikana lukemattomia kertoja, ensimmäinen niistä jo teini-ikäisenä. Tiedän siis kokemuksesta että vauvakuume on kuin mielenhäiriö. Mutta lapsettomana olen silti säilynyt eli järki on voittanut. Ei biologialleen ole mikään pakko antaa periksi.

Vierailija

Vauvakuume on tosiaan mielenhäiriö, kuten kymppi tuossa osuvasti sanoi. Nämä raskautumaan vaativat impulssit eivät lainkaan piiittaa siitä, mikä sinulle sopii ja mikä ei. Onneksi ihmisellä on etuotsalohko, jonka avulla voi tehdä päätöksiä ei ailahtelevien tunteiden vaan arvojen ja tosiasioiden perusteella. Jos lapsiperhe-elämä ei ole sinulle sellaista elämää, jota haluat elää, mitä väliä sillä on, vaikka vähän kuumeilisikin?

Toisaalta ymmärrän kyllä pelkosi. Minäkin pelkään, että jonkin aivovamman tai hermoromahduksen myötä hurahtaisin uskoon. Pidän uskonnollisuutta lähinnä inhottavana ilmiönä. En usko jumaliin enkä halua uskoa, ja olisi kamalaa, jos oma persoonallisuus muuttuisi noin paljon huonompaan suuntaan.

Vierailija

Sikäli ap voi olla huoletta, että ihmisellä ei todellakaan ole mitään lisääntymisviettiä. Viettikäyttäytyminen koskee vain paljon yksinkertaisempia asioita ja se on automaattista. Halu saada perhe ja lapsia on psykologista ja sosiaalista. Ei millekään lisääntymisvietille ole mitään käyttöä, kun lapsia on aina ennen terveelle naiselle tullut, halusi niitä tai ei.

Jos jollakulla on linkata tieteellisiin artikkeleihin, jossa lisääntymisvietin olemassaolo perustellaan tutkimustiedon avulla, saa linkata. Sellaisia ei kuitenkaan ole.

Vierailija

Olen joskus alle nelikymppisenä miettinyt ja pelännyt samaa kuin ap. Pahin pelko on ollut se, että ensin hurahtaa uskoon ja sitten pamahtaa paksuksi :-)

Mutta eipä onneksi ole ollut merkkiäkään vauvakuumeesta. Ikää 44 vuotta. Olisi katastrofi tulla raskaaksi tässä iässä, onneksi mahdollisuus on erittäin marginaalinen, koska en ole kolmeen vuoteen seurustellut.

Mulla on viime vuosien aikana vaan vahvistunut ajatus ja tunne siitä, että tämä on just se oikea tie.

Ikinä - ei siis ikinä - ole tuntunut, että onpas tuossa söpö lapsi tai olispa kiva mennä omien lasten kanssa sinne tai tänne.

En edes pidä lapsista. Toisaalta, rakastan kissoja mutta en todellakaan ottaisi vastuulleni sellaista näin Helsingin keskustassa asuvana. Koska a) kissasta olisi enemmän vaivaa kuin iloa ja b) ei kissallekaan olisi mikään lottovoitto elää kaksiossa ilman luontoa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ikinä - ei siis ikinä - ole tuntunut, että onpas tuossa söpö lapsi tai olispa kiva mennä omien lasten kanssa sinne tai tänne.
Tämä on kyllä totta. Ei ole tullut edes mieleen, että joku lapseton voisi toivoa pääsevänsä omien lasten kanssa johonkin. Ylipäätään kaikki meneminen on niin paljon hankalampaa lasten kanssa kuin lapsettomana. Vanhemmatkin tietävät, miten vaikeaa ihan arkeen liittyvä logistiikka voi olla.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat