Mummeliisa kuollut

Vierailija kirjoitti:

Miten omaiset jakselee?

Hyvin varmaan. Miehellään, uusi kaunis nuori vaimo ja vauva hänen kanssaan. Toivottavasti lapset vähän hoikistuu kun olivat niin ylipainoisia. Nyt heillä on hoikka ja terveellisiä elämäntapoja noudattava äitipuoli.

Vieläkö se vanhin poika (Oskari?) asuu perheineen siinä Sadun ja Heikin talossa?

Vierailija kirjoitti:

Miten omaiset jakselee?

Lapsia on tullut paljon lisää. Satun nuorimmaiset murrosiässä. 

Kuka on mummeliisa?

Vierailija kirjoitti:

Vieläkö se vanhin poika (Oskari?) asuu perheineen siinä Sadun ja Heikin talossa?

Taisivat muuttaa jo ennen Satun kuolemaa pois Vöyriltä, yksi tyttäristä (toiseksi vanhin?) muutti tönöön, nykytilanteesta en tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Kuka on mummeliisa?

mummeliisa on erään  vuonna 2015 syöpään kuolleen bloggaajan kaksplus palstalla käyttämä nimimerkki. Blogi oli nimeltään Viipaleita. Bloggasi omalla nimellään ihan, mutta jos nyt paljastan vain, että Satu K.

Luin Mummeliisan blogia.

Kuka tämä on. En ole ikinä kuullutkaan ja seuraan uutisia ja somea säännöllisesti.

Nevö hööd

Satu Krokvik

Viipaleita-blogi

 

Satu oli melkoinen persoona ja hänellä oli paljon lapsia. Yleensä keskusteltiin Kaks plussalla.

Vierailija kirjoitti:

Kuka tämä on. En ole ikinä kuullutkaan ja seuraan uutisia ja somea säännöllisesti.

Nevö hööd

Blogipioneereja, hänenstä ja blogista oli juttua silloin joskus, kun hesarin kuukausiliite teki laajan jutun bloggaamisesta. Siis joskus 20 vuotta sitten. Ihan mahtava blogi hänellä kyllä. Kirjoitteli myös aktiivisesti keskustelupalstoilla, täälläkin, mutta aktiivisimmin ensin suomi24:lla ja kaksplussalla.

En tykännyt hänestä. Luuli tietävänsä kaikesta kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Kuka tämä on. En ole ikinä kuullutkaan ja seuraan uutisia ja somea säännöllisesti.

Nevö hööd

Sinä taidat olla niitä somettajia, joille kaikki kiinnostavat jo edesmenneet bloggaajat on "nevö hööd".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten omaiset jakselee?

Hyvin varmaan. Miehellään, uusi kaunis nuori vaimo ja vauva hänen kanssaan. Toivottavasti lapset vähän hoikistuu kun olivat niin ylipainoisia. Nyt heillä on hoikka ja terveellisiä elämäntapoja noudattava äitipuoli.

Nuorin poika todella hoikistunut. Suruko syynä vai mikä. Toivottavasti äitipuoli ei säännöstele syömisiä liian tarkasti.

En tiedä, jostain syystä tuli äsken Satu mieleen ja Satua ikävä. Googlella löytyi tämä keskustelu täällä.

Ja sitten osuma imetyksen tuki -sivustolle, josta löytyi tämä Satun kirjoitus: (Lyle kuoli vesirokkoon joitakin vuosia myöhemmin)

Hoitajan katse oli tyhjä, ikään kuin sanat eivät olisi millään tavoittaneet hänen tajuntaansa. Saatoin melkein nähdä kuinka ne liehahtivat yhdestä korvasta sisään, kiersivät aikansa pääkoppaa ja sujahtivat sitten toiselta puolen takaisin sairaalan steriilille käytävälle ja katosivat keskenään kikatellen matkoihinsa jonnekin linoleumin toiselle puolelle. Mieleni teki itsekin tirskahtaa. Niinä kivun ja pelon täyttäminä päivinä ahdistunut mieleni oli halukas tarttumaan jokaiseen naurun aiheeseen. Mitä vain, mikä helpottaisi rintaa puristavaa painetta.

Kuulin häiveen samasta niellystä huvittuneisuudesta tyttäreni äänessä hänen toistaessaan kysymyksensä hiukan eri sanoin ja enemmän selittäen: Siis, koska me olemme täällä pitkään ja äidillä on paljon ylimääräistä maitoa, niin hän tahtoisi luovuttaa liikoja osastolle. Miten saamme yhteyden maitokeittiöön? Hoitaja ei ollut vieläkään täysin toipunut vaan hapuili sanoja Siis sinun äitisi maitoa sinun vauvallesi..? Nyt Tanja jo oikeasti nauroi. Niin nimenomaan.

Ja aivan kuin ajatus olisi vasta nyt iskenyt tytön mieleen, hän jatkoi Siis on minut itseni jo kyllä vieroitettu. (Tässä kohdin sain oikeasti ponnistella ollakseni tyrskähtämättä ääneen.) Ei äidillä maitoa siksi ole. Mutta nuorin sisareni, Tanja viittasi käytävän toisessa päässä isänsä sylissä nukkuvaan pienokaiseen, on melkein samanikäinen kuin Lyle ja kuten sanottua, sitä maitoa riittää...

Ja maitoa riitti. Niinä lapsenlapseni elämän ensimmäisinä päivinä, viikkoina ja kuukausina oli kuin mielen ja hengen hapuillessa voimia ja viisautta, minun ruumiini olisi toiminut paljon järkevämmin. Halusin niin kovasti tehdä jotain, auttaa pelästynyttä tytärtäni ja vävyä ja ennen kaikkea vastasyntyneiden teho-osastolla hengestään letkuissa kamppailevaa pienenpientä tyttärentytärtäni. Tahdoin lohduttaa, kantaa ja auttaa. Mutta sanoja lohduksi ei ollut eikä sellaista voimaa, joka olisi muuttanut oleellisen: Tyttären hyvin sujunut raskaus oli päättynyt ennen aikojaan hätäsektioon ultran osoitettua täysin yllättäin, että kohdussa uinuneessa pienokaisessa ei kaikki ollut lähellekään sellaista niin kuin piti.

Ensimmäinen aivoleikkaus oli takana, ensimmäinen suntti asetettu, tukkeutunut ja tulehtunut, ensimmäiset prognoosit saatu ja osoittautuneet paikkansapitämättömäksi. Matka oli alkanut ja vaikka emme vielä silloin tienneet, niin kyllä jo aavistelimme, että edessä olisi todellakin pitkänpitkä rupeama ennen kuin pikkuprinsessa matkaisi Tampereen Yliopistollisesta Keskussairaalasta takaisin Pohjanmaalle, sinne omaan kotiin, missä oma kehto, enot, tädit ja serkut häntä niin jo odottivat.

Minä otin kontolleni joitain sairaalan aamusyöttövuoroja, juoksin kaupungilla asioilla kiikuttaen pienen sairaalasängyn vieressä uupuneina valvoville vanhemmille milloin mitäkin, minkä toivoin auttavan jaksamaan, hain ruokaa pesin pyykkiä, siivosin hotellihuonetta ja yritin vimmatusti muuttaa sellaista mitä ei ihmisvoimin pysty muuttamaan. Kaikki se oli liian vähäistä tyynnyttääkseen edes omaa mieltäni. Oma hätäni ja suruni ja mielessä aaltoileva rakkaus hämärtyi kaiken täyttävän riittämättömyyden alle. Millainen äiti, millainen isoäiti minä oikein olen ellen pysty suojaamaan rakkaitani millään lailla?

Ruumis sen sijaan... Minun keski-ikäinen rauhassa ja rennosti rupsahtanut naisen ruumiini, joka oli vain kuukautta aikaisemmin riemulla työntänyt maailmaan pahanpohjimmaisen, sen seitsemännen tulokkaan osin jo aikuistuneeseen laumaani, tuntui osaavan toimia paljon mieltä viisaammin. Siinä missä minä voivottelin mielessäni sitä kuinka en osannut ja pystynyt ja kannoin huonoa omaatuntoa niin esikoisestani kuin nuorimmaisestanikin, kehoni keskittyi oleelliseen. Tanjan oma maidontuotanto oli hiipumassa uupumukseen ja hätään ja siihen ettei hän saanut pikkuistaan rinnalle vaan loi suhdetta nenämahaletkun kautta akryyliseinän taakse.

Se, mitä minä voin ja mitä minä todellakin tein, oli muuttuminen maitokoneeksi. Peitin pelkoni siitä, ettei kuopus saanut tarpeeksi huomiota mieleni ja kovin usein kehonikin viipyillessä teho-osaston hiljaisessa huoneessa numero seitsemän, ruokkimalla häntä ylenpalttisesti, pitkään ja hartaasti täpötäysistä rinnoistani. Tankkasin rakkautta siinä missä ravintoakin. Ja sitten, kun häneen ei kerta kaikkiaan mahtunut enempää, minä asetuin kolisevan lypsykoneen ääreen ja suihkutin kirkkaaseen lasipulloon imaisu kerrallaan sitä samaa suojaa, ravintoa ja rakkautta tyttärentyttärelleni. Yhtä ylenpalttisesti.

Kun paljon myöhemmin ajattelen niitä päiviä, viikkoja ja kuukausia, jotka vietimme sairaalassa, muistan monia hädän, surun ja ilon hetkiä. Se oli tunnehyökyjen aikaa, emotionaalista vuoristorataa synkkyydestä riemuun ja riemusta epätoivoon. Oli päivä, jolloin meidät kutsuttiin hyvästelemään pienokainen, koska näyttää siltä, ettei hän enää jaksa. Joka ikinen mielen ja ruumiin solu lukossa, ilman kyyneliä, ilman ajatuksia, mieli vereslihalla ja tuskassa, minä istuin hämärässä huoneessa yhdessä Lylen vanhempien kanssa ja hengitin pienen rintakehän tahtiin kuin olisin voinut kamppailla hänen puolestaan. Ja oli toinen päivä, jolloin neurologi vakavan puheensa päätteeksi totesi, että sanoisin, että tämän kaiken jälkeen ennuste on normaali kehitys. Sinä päivänä minä en niellyt kyyneleitäni. Niin valtaisa oli ilo ja helpotus, että se tuli ulos niin huulilta kuin silmäkulmistani, tyrskyi yli. Surua ja hätää siis oli. Ja oli iloa ja oli rakkautta.

Mutta vain tiettyinä lyhyinä hetkinä niinä kaikkina viikkoina, minä koin rauhaa. Ja se oli niinä nimenomaisina toveina, kun minä kiikutin pullollisen elämän eliksiiriä pienestä lypsykopista osaston jääkaappiin. Huolellisesti tekstasin jokaiseen pulloon Mummunmaitoa, Lylelle. erotukseksi Lylen äidin maidosta joka annettiin aina ensin. Vain laskiessani liki kermaisen nesteen hyllylle, minä koin, että minusta oli johonkin, että oikeasti annoin jotain pienenpienelle tyttärentyttärelleni, jolle niin mielelläni olisin hakenut kuunkin taivaalta. Sen sekunnin minä täytin paikkani universumissa.

Tuskin se Lyle mummunmaitoon parani. Ilman mummua hän olisi saanut jonkun muun maitoa ja lopputulos olisi todennäköisesti ollut ihan sama. Yhtäkaikki lämmin ailahdus käy mielessäni vieläkin kun muistan kahden hoitajan keskustelun käytävällä muutamaa päivää ennen kuin me , koko hullunkurinen karavaanimme, lähdimme kotiin kuljettamaan lumottua prinsessaamme ensimmäistä kertaa omaan linnaansa.

Se kakkossängyn poikakin on saanut nyt rotan. Aloitettiin lääkitys, mutta... Tunne hoitajan äänessä oli aito. Nämä olivat ammattilaisia, mutta se ei suojannut heitäkään aina pelolta ja kivulta.

Kuule... vastasi toinen. Katso onko siellä kaapissa vielä sitä mummunmaitoa. Sitä on niin paljon ettei Lyle ehdi kaikkea syömään ja toisaalta Lyle ja siskonsa joka käy täällä joka päivä, ovat ainoat vauvat jotka eivät ole virusta saaneet... Ehkä se on maito, joka suojaa? Ainakin Lylelle se näyttää tekevän ihmeitä.

Lyle sai mummunmaitoa vielä kotonakin. Elämän säikäytettyä meidät, pienokaisen varjeleminen kaikilta mahdollisilta pöpöiltä tuntui kovin tärkeälle. Itse asiassa Lyle sai mummunmaitoa pidempäänkin kuin pikkuinen tätinsä, joka itse vieroitti itsensä noin yhdeksän kuukauden ikäisenä niin kuin kaikki vanhemmatkin sisaruksensa olivat tehneet. Lämmin valkoinen maitovirta rakensi oman vahvan tien, Milky Wayn, mummon ja pienen erityislapsen välille. Siitä tuli osa mummon ja Lylen rakkaustarinaa.

Mutta jos tarkasti katsoo niin tien rakennusaineina on muutakin; jokainen mummon oman äitiyden imetyskokemus, upeat helpot hetket, nautinto ja ekstaasia hipova onni yhdessä vaikeiden, kipeiden, epävarmojen ja pelottavienkin tovien kanssa, jokaisen aiemman lapsen maitoinen tarina - kaikki niistä johti siihen että juuri silloin ja juuri siellä, missä sitä eniten tarvittiin, mummun ruumis oli kasvanut valmiiksi, vahvaksi ja varmaksi tuottamaan ei, ammun- vaan mummunmaitoa, tarvitsevalle.  Satu Krokvik