Miksi jotkut ihmiset löytävät niin helposti uuden kumppanin?

Vierailija kirjoitti:

Minulle uuden kumppanin nappaaminen on ollut myös aina helppoa. Lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, eikä ole tarvinnut "tyytyä mihin sattuu". Se on silloin helppoa, kun itse on oikeastaan hyvinkin nätti, mutta ennen kaikkea iloisen ja vastaanottavan näköinen. Katsoo ihmisiä silmiin, hymyilee ja on muutenkin valoisa ja sätelee sopivasti itseluottamusta. Itseluottamusta, muttei röyhkeyttä tai ylimielisyyttä.

 

Ahdistunut, yksinäien, epätoivoinen ihminen huokuu ympärilleen masennusta ja synkkyyden suota.

Meillä päin näitä sanotaan helpon näköisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkei katkerimmat tilitykset vaikuttavat tulevan niillä, jotka eivät kumppania halutessaan saa. Jos joku mainitsee, että kumppanin löytäminen on ollut helppoa esim. postiivisella elämänasenteella, niin jo on kimpussa alapeukuttajat ja arvostelijat, että ne vaan tyytyy vähempään, eivätkä osaa olla yksin :D

 

Siellä se tosiaan se syy on: hapamuus, kitkeryys, katkeruus, pahansuopuus, kateellisuus, halveksunta. väheksyminen, muiden ihmisten kategorisointi, itsensä ylentäminen.

Vaikka kuvitttelisi pitävänsä näitä luontenpiirteitä salaissuuksinaan, niin menee metsään, Ne paistavat läpi siinä missä positiivisempikin elämänasenne.

Se on upea nähdä että sinussa ei tuollaisia pahoja piirteitä ole ollenkaan =D =D =D

Vierailija kirjoitti:

Mä olen myös aina löytänyt uuden heti perään. Olen suht nätti, vähän pyöreä ja sosiaalinen nainen. Ekan pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa kun erosin, niin sattumalta kolmen viikon päästä teiniaikainen ihastukseni otti yhteyttä ja meidän juttua kesti 7kk. Sitten olin muutaman kuukauden sinkkuna ja ihan oikeasti nautin siitä, kunnes tapasinkin työpaikalla aivan ihanan miehen ja molemmat rakastuttiin heti. Oltiin vuosia yhdessä ja saatiin lapsikin, kunnes erosimme. Päätin että haluan olla yksin pitkään ja taas nautin sinkkuna olemisesta. Kunnes, vuoden sinkkuilun jälkeen, eräs tuttu laittoi fb:n kautta viestiä mitä mulle kuuluu, ja aloimme satunnaisesti kirjoittelemaan, hän tuli sitten kerran mun luo kahville ja siitä se lähti. Nykyään olemme naimisissa ja meillä on kaksi yhteistä lasta.

Ikinä en ole miestä etsimällä etsinyt, jostain ne ovat vaan eteeni "tipahtaneet" :D olen kai ollut onnekas sen suhteen. Lisättäköön että peruskouluaikana yksikään poika ei ollut koskaan ollut musta kiinnostunut, ja olinkin silloin varma että tulen olemaan yksin lopun ikääni.

No mieluummin olen tällainen hankalampi pariutuja kuin nainen jolla on lapsia kahdelle eri miehelle...

Jaa minulle se on tullut helpommaksi vanhempana, olen tosin vielä alle 40.

Nuorempana sitä oli niin himojensa sokaisema, että silloin se oli kyllä paljon vaikeampaa.

Vierailija kirjoitti:

Kertokaa tarkemmin, mistä löydätte näitä miehiä. Baarista, Facebookista, mistä?

Noista mainitsemistasi ja lisäksi töistä, koulusta, harrastuksista, kavereiden tuttavista (esim. juhlissa), mistä vaan missä ihmisiä liikkuu.

Niillä on seuraava jo kateltuna, ennen kuin eroavat edellisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle uuden kumppanin nappaaminen on ollut myös aina helppoa. Lyhyeksi tai pitkäksi aikaa, eikä ole tarvinnut "tyytyä mihin sattuu". Se on silloin helppoa, kun itse on oikeastaan hyvinkin nätti, mutta ennen kaikkea iloisen ja vastaanottavan näköinen. Katsoo ihmisiä silmiin, hymyilee ja on muutenkin valoisa ja sätelee sopivasti itseluottamusta. Itseluottamusta, muttei röyhkeyttä tai ylimielisyyttä.

 

Ahdistunut, yksinäien, epätoivoinen ihminen huokuu ympärilleen masennusta ja synkkyyden suota.

 

Meillä päin näitä sanotaan helpon näköisiksi.

Koskaan ei voi voittaa. Jos olet yrmeä tai liian tavis, käsketään piristymään kun "ei sellaisen näköistä kukaan lähesty". Jos olet iloinen ja reipas, olet liian "helpon näköinen".

En tiedä voiko minua laskea kun olen niin nuorena vakiintunut, mutta olen aina löytänyt seuraa helposti. En ole kuitenkaan tyytynyt mihin tahansa kuten täällä tunnutaan ajattelevan, vaan olen oikeasti ollut syvästi kiinnostunut jokaisesta kumppanistani. Löydän itse kolme syytä helppoon pariutumiseeni.

1. Tunnen ihan älyttömästi ihmisiä. Tapaan jatkuvasti kaverin kavereita ja tutustun helposti töissä ja opiskellessa, joten jo otantaa on paljon.

2. Tiedän hyvin tarkkaan millaisista ihmisistä pidän, ja vietän samanhenkisten ihmisten kanssa aikaa. Nautin kirjallisuudesta, urheilusta, luonnonsuojelusta ja yhteiskunnallisesta pohdiskelusta, joten lähipiirini harrastaa tämäntyyppisiä asioita. Näin tapaan helpommin "sielunkumppaneita".

3. Olin nuori. Nuorena tutustuu helpommin ja on ehkä enemmän tunteidensa vietävänä kuin vanhempana. Jos nyt eroaisin miehestäni en usko että haluaisin alkaa seurustella vaikka joku kiinnostaisikin, koska tarvitsisin aikaa järjestellä asioitani. Nuorena oli helpompi vain antaa mennä.

Siis missä te edes tapaatte niitä miehiä? Kysyn näiltä, jotka kertovat muutamassa kuukaudessa tavanneensa useita kiinnostavia miehiä. Jos olette hyvin nuoria, ymmärrän paremmin, silloin suurin osa on vielä sinkkuja. Mä olen itse 32 ja nyt ollut sinkkuna 1,5 vuoden ajan. Enkä mä ole tavannut yhtäkään sinkkumiestä...nyt ei siis ole kyse siitä, että en olisi tavannut yhtäkään tummaa, komeaa, rikasta, miesmallisinkkua, vaan en kertakaikkiaan ole tavannut yhtäkään miespuolista, joka ei olisi parisuhteessa.

Käyn töissä, lisäksi mulla on kaksi harrastusta. Työpaikka on naisvaltainen ja ne harvat miehet kaikki parisuhteissa (eikä kukaan kyllä kiinnostaisi, vaikka sinkkuja olisivatkin). Harrastuksissani ei käy yhtäkään miestä. Baariin en halua yksin lähteä, siksi käynkin yleensä harvakseltaan, tosin nyt viimeisen 2kk aikana olen käynyt kahdesti. Lisäksi käyn lähinä jossain kaverien järjestämissä illanistujaisissa, joiden vierasjoukko koostuu naimisissa olevista pariskunnista, ja sitten olen minä.

Olisi sitä tietty joku Tinder, mutta kun en halua laittaa mitään tissiherutuskuvia jakoon. Ja ulkonäöllä ja seksillähän Tinderissä nimenomaan pelataan, olen kyllä käynyt katsomassa, mutta poistin sitten.

Vierailija kirjoitti:

Siis missä te edes tapaatte niitä miehiä? Kysyn näiltä, jotka kertovat muutamassa kuukaudessa tavanneensa useita kiinnostavia miehiä. Jos olette hyvin nuoria, ymmärrän paremmin, silloin suurin osa on vielä sinkkuja. Mä olen itse 32 ja nyt ollut sinkkuna 1,5 vuoden ajan. Enkä mä ole tavannut yhtäkään sinkkumiestä...nyt ei siis ole kyse siitä, että en olisi tavannut yhtäkään tummaa, komeaa, rikasta, miesmallisinkkua, vaan en kertakaikkiaan ole tavannut yhtäkään miespuolista, joka ei olisi parisuhteessa.

Käyn töissä, lisäksi mulla on kaksi harrastusta. Työpaikka on naisvaltainen ja ne harvat miehet kaikki parisuhteissa (eikä kukaan kyllä kiinnostaisi, vaikka sinkkuja olisivatkin). Harrastuksissani ei käy yhtäkään miestä. Baariin en halua yksin lähteä, siksi käynkin yleensä harvakseltaan, tosin nyt viimeisen 2kk aikana olen käynyt kahdesti. Lisäksi käyn lähinä jossain kaverien järjestämissä illanistujaisissa, joiden vierasjoukko koostuu naimisissa olevista pariskunnista, ja sitten olen minä.

Olisi sitä tietty joku Tinder, mutta kun en halua laittaa mitään tissiherutuskuvia jakoon. Ja ulkonäöllä ja seksillähän Tinderissä nimenomaan pelataan, olen kyllä käynyt katsomassa, mutta poistin sitten.

Sama täällä vaikka ikää on reilusti sinuakin vähemmän. En muista koska viimeksi olisin tavannut sellaisen miehen, joka ei olisi suhteessa. Baareissa en jaksa/halua käydä hakemassa muka parisuhdetta ja tinderissä miehet etsivät seksiä.

Mitä merkitystä on esim. niillä harrastuksilla kun siellä olevat miehet ovat varattuja? Sama kavereiden miespuoliset kaverit ovat väistämättä varattuja, työpaikalla miehet ovat varattuja.

Itse olen ollut kolmessa eri parisuhteessa 15-vuotiaasta lähtien. Ensimmäinen vakava suhteeni kesti 2 vuotta, toinen suhteeni joka alkoi seuraavalla viikolla edellisen kariuduttua kesti 7 vuotta joista 3 viimeistä avioliitossa. Eron jälkeen meni 2 viikkoa kun löysin elämäni rakkauden ja yhteen muutimme 2 kuukauden jälkeen. Nyt yhdessä oltu 3 vuotta ja ensi kesänä häät. Olen saanut osakseni paheksuntaa nopeista liikkeistäni, mutta olen hyvin avoin ja tunteellinen ihminen, luotan vaistooni enkä ole katkeroitunut.

Tuttuni ei viihdy yksin. 50v nainen. Suhteet kestävät noin pari vuotta. Sama kaava toistuu. Edellisestä kun erotaan riitaisesti, uutta haetaan heti seuraavalla viikolla. Alkaa biletys. Mies on aina joku "erityinen". Yleensä varakas. Vuoden sisällä ollaan kihloissa ja suunnitellaan häitä. Kaikki ystävät unohtuu tällä naisella ja lapset joutuvat viettämään viikonloppuja sukulaisissa, kun äidillä uusi mies. Parin vuoden kuluttua nainen ilmoittaa eronneensa. Sama toistunut viimeiset 15 vuotta. Hänellä ehtii olla vielä ties kuinka monta miestä.

Eiköhän se ole siinä se taika että kuka vaan kelpaa. Joillekkin yksinolo on vaan liian vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut kolmessa eri parisuhteessa 15-vuotiaasta lähtien. Ensimmäinen vakava suhteeni kesti 2 vuotta, toinen suhteeni joka alkoi seuraavalla viikolla edellisen kariuduttua kesti 7 vuotta joista 3 viimeistä avioliitossa. Eron jälkeen meni 2 viikkoa kun löysin elämäni rakkauden ja yhteen muutimme 2 kuukauden jälkeen. Nyt yhdessä oltu 3 vuotta ja ensi kesänä häät. Olen saanut osakseni paheksuntaa nopeista liikkeistäni, mutta olen hyvin avoin ja tunteellinen ihminen, luotan vaistooni enkä ole katkeroitunut.

Kuka vaan, kunhan ei tarvi olla yksin. Tällä mentaliteetillä ne suhteet myös kestää mitä vaan. Tällaiset ihmiset olisivat todennäköisesti onnellisia myös järjestetyssä avioliitossa.

Kaksi sanaa: Turvallinen kiintymyssuhde. Minulle ei ole sellaista lapsuudessa syntynyt, joten kumppanin löytyminen kesti todella kauan. Olen reipas, sosiaalinen ja yleensä ulkonäkönikin kelpaa, joten kohtaamisia ja tarjontaa oli. Kukaan ei vaan kolahtanut, olin ulkopuolisten silmissä varmasti nirso.

Nyt tiedän, että kyse oli alitajuisesta pelosta heittäytyä rakkauteen. Muutaman kerran ihastuin palavasti ja kuinka ollakaan -saavuttamattomaan mieheen. Käänteentekevää oli itsetutkiskelu ja mm. kirja Kestävän suhteen salaisuus. Nyt parisuhteessa taistelen edelleenkin samojen "vammojen" kanssa, minkä vuoksi olen ajoittain todella raskas kumppani. Kyseenalaistan suhdettamme jatkuvasti sen sijaan, että luottaisin sen kestävyyteen. Pyrin kuitenkin hyväksymään itseni ja toivon, että opin luottamaan. Olen syytön siihen, että minut hylättiin varhaislapsuudessa. Te, joiden on luontevaa olla parisuhteessa, olette mielestäni todella onnekkaita.

Joillakin on myös vanhoja ihailijoita/heiloja taustalla valmiina (jos sattuvat eroamaan samoihin aikoihin).

Edellisestä suhteesta ei saa katkeroitua. Se on tärkeintä.

Mulla oli tällainen ihme parisuhdekausi joskus päälle parikymppisenä vaikka sitä ennen ja sen jälkeenkin olen "aina" ollut turhaan haku päällä. Silti en ole kenellekään kelvannut sen koommin enkä tosiaan sitä ennenkään ennen kuin oli tämä noin 5 suhteen (mikä pidempi, mikä lyhytaikaisempi mutta kuitenkin suhde) rypäs, väliin mahtui vain muutaman kuukauden sinkkuilua ennen kuin se lipsahtikin useamman vuoden ja tätä menoa vuosikymmenen mittaiseksi. En tunnista itseäni luonteeltani tms kuitenkaan niin erilaiseksi, mutta en keksi mitä tein toisin, että tuo ensimmäinen ja hänen jälkeensä jopa 4 muuta kiinnoistui minusta.

Näitä ihmisiä kiinnostaa laajempi otanta, heillä on joku ympäristö jossa tapaa näitä ja ovat luonteeltaan sellaisia, että puhelevat ja luovat kontakteja eri suuntiin.

Esimerkkinä ajattelen yhtä ihmistä joka on tällainen.

En kadehdi sillä itse en näissä tyypeissä näe mitään.

Yksi sukulainen on tällainen myös, nyt kyllä hänellä oikeasti sopiva puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mäkin oon aina ihmetellyt! Esimerkki: olen vuosikausia seurannut kausiluontoisesti yhtä blogia, jota pitää syömishäiriötä sairastava ja omien sanojensa mukaan aika yksinäinen ja erokkoluonteinen nainen. Ja hänkin vaihtoi poikaystävää "lennosta".

Miehet pitää hoikista naisista 😂