Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
39-vuotias mies, jolla ei kokemusta seurustelusta. Kannattaako edes harkita tapailua? Itselläni kaksi pitkää suhdetta takana, joista olen oppinut paljon.
04.12.2015 |
Olen kohtalaisen haastava kumppanina, mutta menneistä suhteistani olen ottanut kaiken irti itsetutkiskelun näkökulmasta, ja oppinutkin monia tärkeitä asioita toisen kanssa olemisesta. Ja erityisesti tietenkin itsestäni. Nyt arvelen olevani vihdoin valmis kypsään aikuisten ihmisten parisuhteeseen, jossa kumpikin ottaa vastuun itsestään ja seisoo omilla jaloillaan.
Tiedän kuitenkin tarvitsevani kumppaniltani hyvää itsensä tuntemisen tasoa. Jos ei todella tunne itseään, ei voi myöskään ottaa itsestään vastuuta. Tähän asiaan kariutui edellinen parisuhteeni. Kumppani ei ollut valmis menemään itseensä samassa laajuudessa kuin itse tein, ja vaikka olin todella kärsivällinen, lopulta etäisyys tässä asiassa kasvoi välillämme liian suureksi. Silti siihen nähden, millä tasolla ihmisten itsetuntemus on keskimäärin, sanoisin että kumppanini oli kuitenkin kohtalaisen valistunut ja etevä siinä.
Mitä palstaraati arvelee: onko missään määrin mahdollista että koko elämänsä sinkkuna ollut mies voisi tuntea itsensä niin hyvin, että kannattaisi yrittää tapailua? Itsestäni voin ainakin sanoa, että varjopuoleni ovat tulleet esille vasta parisuhteiden myötä. Yksin eläessäni olen luullut olevani itse täydellisyys ja tulevani toimeen kaikkien kanssa kaikissa tilanteissa. Parisuhde ja aito läheisyys on sitten paljastanut minusta kaikenlaista muutakin: kipeitä ja vaikeita puolia, jotka olen saanut tasapainoon ajan kanssa, itseni kanssa avoimesti ja rehellisesti työskentelemällä mutta myös parini tunteisiin ja mielipiteisiin itseäni peilaten.
Kertokaa kokemuksianne aiheesta!
Kommentit (27)
Mielummin tuollaisen kanssa alkaisin suhteeseen, kuin sellaisen joka on seurustellut tuonnikäsenä monta kertaa ja kakki suhteensa ovat päättyneet / epäonnistuneet, eikä kunnon perhettä naimisiin menoineen kaikkineen olisi kyennyt saamaan toteutetuksi. Sellainen mies tietäisi vain hankaluuksia. Menneisyydellä on monesti tapana toistua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut edes lukea koko aloitusta kun alkoi jo tökkiä. Olet varmasti ollut haastava kumppanina mutta kumppani pääsee sinusta eroon, sinä itse et. Tuo mies ei varmastikaan ole tarvinnut samanlaisia "kouluja" kuin sinä.
Toisekseen seurustelusuhteessa päätyy usein siihen terapeutin osaan kun toinen valittaa kuinka kaikki meni persiilleen vaikka hän kaikkensa teki ja *itsesääli* ja ex sitä ja ex tätä.
Rohkeasti vaan. Et saa kuin elämällä selville miten ko.miehen kanssa sujuu.
Minulla ei ole tarvetta päästä itsestäni eroon. Olen yksin ollessani onnellinen, tasapainoinen ja elämäni on mielekästä. Haluaisin elämääni myös perhettä (en fanaattisesti mutta silti) ja kumppanuutta. En kuitenkaan niin kipeästi, että nuo saadakseni olisin valmis sitoutumaan kehen tahansa tai luopumaan kaikesta muusta elämässäni (kuten edellinen kumppani tuntui olettavan).
Ymmärrän mitä tarkoitat tuolla kumppanin käyttämisellä terapeuttina ja itsesäälissä kieriskelyllä. Sellaista en onneksi ole harrastanut teini-iän jälkeen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis nimenomaan koko elämänsä sinkkuna ollut mies tuntee itsensä paremmin kuin kukaan. Siinä on ollut aikaa pohdiskella ja reflektoida.
Pohdiskelu ei kuitenkaan vie minnekään, jos ei ole materiaalia sen pohdiskelun pohjaksi.
Kuten kerroin aloituksessani, minäkin luulin olevani tietynlainen ihminen ennen kuin olin seurustellut, ja olin totta tosiaan ehtinyt jo siihen mennessä pohtia ja tutkiskella itseäni ja ominaisuuksiani paljonkin. Mutta yksin ollessaan on hyvin helppo kuvitella esimerkiksi olevansa lämmin ja empaattinen, kun taas suhteessa ollessaan joutuu huomaamaan, ettei näin suinkaan kaikissa koetuissa tilanteissa ole ollut (siis jos on itselleen rehellinen ja tarkastelee toimintaansa objektiivisesti). Tai voi kuvitella sietävänsä hyvin kritiikkiä, kunnes päätyy suhteeseen jossa toinen on ahkera kritisoimaan. Näin minäkuva muuttuu realistisemmaksi, ja siltä pohjalta ominaisuuksiaan voi halutessaan myös kehittää.
Vertaisin tilannetta vaikkapa urheilusuorituksiin. Jos ei ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa, ei välttämättä ymmärrä lainkaan kuinka haastavia tietyt urheilusuoritukset todellisuudessa ovat. Mielessään voi kuvitella itsensä tekemässä vaikka minkälaisia akrobatialiikkeitä ja nostamassa kahdensadan kilon painoja, mutta käytännön toteutus on aivan eri asia. Vasta kun käytännön toteutusta yrittää, voi oikeasti tietää millä tasolla oma suorituskyky on.
ap
ja edelleen voi käydä niin että tässä uudessakin suhteessa se olet SINÄ joka joutuu taas peilin eteen ja oppimaan itsestään uusia asioita. Mies voi olla luonnostaan jo niin sinut itsensä kanssa ettei hänen tarvitse pähkäillä ja teoretisoida ja opiskella itseään muiden kautta
Ei, kyllä sinun täytyy löytää haastavaluonteinen mies, jolla on takanaan kaksi suhdetta, jossa hän on kuvitellut olevansa itse täydellisyys. Ainostaan silloin hän on ihminen, joka on tutustunut kunnolla itseensä ja osaa nyt olla sinulle täydellinen kumppani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis nimenomaan koko elämänsä sinkkuna ollut mies tuntee itsensä paremmin kuin kukaan. Siinä on ollut aikaa pohdiskella ja reflektoida.
Pohdiskelu ei kuitenkaan vie minnekään, jos ei ole materiaalia sen pohdiskelun pohjaksi.
Kuten kerroin aloituksessani, minäkin luulin olevani tietynlainen ihminen ennen kuin olin seurustellut, ja olin totta tosiaan ehtinyt jo siihen mennessä pohtia ja tutkiskella itseäni ja ominaisuuksiani paljonkin. Mutta yksin ollessaan on hyvin helppo kuvitella esimerkiksi olevansa lämmin ja empaattinen, kun taas suhteessa ollessaan joutuu huomaamaan, ettei näin suinkaan kaikissa koetuissa tilanteissa ole ollut (siis jos on itselleen rehellinen ja tarkastelee toimintaansa objektiivisesti). Tai voi kuvitella sietävänsä hyvin kritiikkiä, kunnes päätyy suhteeseen jossa toinen on ahkera kritisoimaan. Näin minäkuva muuttuu realistisemmaksi, ja siltä pohjalta ominaisuuksiaan voi halutessaan myös kehittää.
Vertaisin tilannetta vaikkapa urheilusuorituksiin. Jos ei ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa, ei välttämättä ymmärrä lainkaan kuinka haastavia tietyt urheilusuoritukset todellisuudessa ovat. Mielessään voi kuvitella itsensä tekemässä vaikka minkälaisia akrobatialiikkeitä ja nostamassa kahdensadan kilon painoja, mutta käytännön toteutus on aivan eri asia. Vasta kun käytännön toteutusta yrittää, voi oikeasti tietää millä tasolla oma suorituskyky on.
ap
Sitä oppia ja taitoa elää saa kyllä muualtakin kuin parisuhteista, jos ihminen on sen luontoinen että haluaa oppia. On olemassa vaikka miten paljon 30 tai 40 vuotta kestäneitä avioliittoja, joissa puolisot ovat käytännöllisesti katsoen lakanneet puhumasta toisilleen jo viime vuosituhannella. Eli ei parisuhde kaikkia opeta. Sitten taas työelämässä tai kaveripiirissä on ihmisiä jotka ovat todella huomaavaisia ja miellyttäviä ihmisiä, vaikka ovat luultavasti olleet sinkkuna hyvin pitkään. Jos ihmiselle on kertynyt elämänkokemusta, pystyy kyllä tunnistamaan hyvän kumppanin ilman seurustelu-CV:tä. Jos on epävarma omasta arviointikyvystään, silloin ymmärrän että sitä haluaa kysellä.
Mutta jos parisuhdetta ajattelee suorituksena ja koulutuksena, jolla on tietty tavoite ja josta on saatava tietynlainen hyöty, silloin mies ilman kokemusta ei kai ole hyvä hakija. Voihan parisuhdetta ajatella niinkin, että katsotaan miten viihdytään yhdessä ja nautitaan hetkestä. Vaikeaa se toki on, jos hyvätkin kokemukset 10 vuoden ajalta tuntuvat tuhlaukselta heti kun suhde loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulle taas on tullut kammo näitä kohtaan, jotka puhuu itsetuntemuksesta. Olen seurustellut pari kertaa sellaisten kanssa, ja ne on poikkeuksetta olleet jatkuvasti ajatuksissaan oman napansa ja omien ongelmiensa ympärillä pyöriviä itsekkäitä hyypiöitä, jotka eivät ole edes tajunneet olevansa äärimmäisen itsekkäitä vaan päinvastoin, ovat pitäneet itseään poikkeuksellisen henkisesti kehittyneinä ja empaattisina.
Nyt mulla onkin toiveena kumppani, joka ei tee itsestään ja luonteestaan ongelmaa vaan vain ELÄÄ, ilman itsetutkiskelua tai vatvomista.
älä muuta sano! Jos sitä omaa sielunelämää on pakko kaivaa niin perusteellisesti, sen voi tehdä yksinkin.
N40+
Ei kaikilla edes ole mitään sielunelämää. Esim. ex-mieheni ei oikeasti ajatellut mitään! Hänestä sai irti korkeintaan "en tiedä"-tyyppisiä lausahduksia kun kysyin esim. mitä ajattelee lapsistaan tai yhteisistä projekteista. Vittu että teki mieli vetää koko vätystä pataan! Minä jouduin aina päättämään kaiken kun herra ei ollut mitään mieltä mistään. Toivottavasti hän ajatteli edes työasioitaan, vaikka epäilen, että todellisuudessa siinä päässä ei tapahtunut alkuvuosien jälkeen yhtään mitään. Mietin usein oliko se minun syy, mutta tulin siihen tulokseen, että vain siinä mielessä, etten heivannut ukkoa pihalle heti kun hänen tyhjäpäisyytensä alkoi paljastua.
Alue: Aihe vapaa
Osui ja upposi. Kiitos kommentistasi.
ap