39-vuotias mies, jolla ei kokemusta seurustelusta. Kannattaako edes harkita tapailua? Itselläni kaksi pitkää suhdetta takana, joista olen oppinut paljon.

Siis nimenomaan koko elämänsä sinkkuna ollut mies tuntee itsensä paremmin kuin kukaan. Siinä on ollut aikaa pohdiskella ja reflektoida.

Olen tutustunut mieheen, jolla ei takana kuin lyhyitä parisuhteita ja ikää yli 40v, uraohjus. En valitettavasti uskalla tutustua yhtään enempää, sillä itselläni lapsia aviolitosta ja lisäksi pitkä seurustelusuhde. Pitkässä suhteessa joutuu tekemään kompromisseja ja vielä lasten tarpeet mukana. Yksin vuosikymmeniä elänyt tuskin kykenee kohtaamaan ja jakamaan minun ja lasteni haasteita.

Kyllä minusta kannattaa. Kokemukseni mukaan ihmisen itsetuntemus ei liity mitenkään siihen, paljonko on ollut parisuhteissa. Se on enemmän ihmisen luontaisten taipumusten ja toisaalta elämänkokemusten tulosta. Toiset vaan ovat luonnostaan reflektoivampia, itseään tiedostavampia kuin toiset. 

Itselleni muuten juuri sinkkuus, jota on jatkunut nyt 8 vuotta, on ollut kyllä suurin itsetuntemuksen lähde ikinä. Parisuhteessa on niin kovin helppo uppoutua toiseen ja värikkäämpään arkeen, joskus jopa ulkoistaa omat pahat olot. mutta kun olet sinkku ja aina yksin kotona, on ihan pakko kohdata joka ainoa ahdistuksensa ja kireytensä ilman että voi sanoa että se johtuu tosta miehestä ja sen tavoista tms. Eikä voi paeta riitelyyn, seksiin, johonkin yhdessä lähtemiseen tms mitä parisuhteessa tein, vaan täytyy vaan kärsiä olonsa läpi, kohdata ne todella. Mutta tämäkin tosiaan on luonnekysymys, itse kun olen sen luontoinen tein noin ja kehitin sinkkuna itsetuntemusta paljon, mutta toisaalta on niitäkin jotka yhtä lailla sinkkuna pakenevat esim. alkoholiin, ylenmääräiseen harrastamiseen tai työntekoon tms.

Jotkut on sen verran fiksumpia että se reflektoinnin ja oman käytöksen arvioimisen ja tunteiden tiedostamisen kyky on luonnostaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen tutustunut mieheen, jolla ei takana kuin lyhyitä parisuhteita ja ikää yli 40v, uraohjus. En valitettavasti uskalla tutustua yhtään enempää, sillä itselläni lapsia aviolitosta ja lisäksi pitkä seurustelusuhde. Pitkässä suhteessa joutuu tekemään kompromisseja ja vielä lasten tarpeet mukana. Yksin vuosikymmeniä elänyt tuskin kykenee kohtaamaan ja jakamaan minun ja lasteni haasteita.

Jos oikeasti tuo mies muuten kiinnostaa, niiin miksi ei voisi kokeilla? Ei siinä mitään menetä jos sitten kokeilee seurustelua ja käykin niin että ennakkoluulo osoittautuu todeksi. Mutta voi käydä niinkin, että onnistuu oikein hyvin. 

Itse kohtasin mieheni kun hän oli 38-vuotias, yliopiston tutkija, ei ollut koskaan seurustellut tai edes harrastanut seksiä naisen kanssa. Äärimmäisen ujo, introvertti ihminen. Ja tuo on kyllä maailman ihanin ja helpoin mies, ja nauttii aidosti siitä kun on lapset ja elämää ympärillä. Aina sanoo että tarpeeksi hän olikin jo ehtinyt yksinäisiä seiniä tuijotella.

Vierailija kirjoitti:

Siis nimenomaan koko elämänsä sinkkuna ollut mies tuntee itsensä paremmin kuin kukaan. Siinä on ollut aikaa pohdiskella ja reflektoida.

Pohdiskelu ei kuitenkaan vie minnekään, jos ei ole materiaalia sen pohdiskelun pohjaksi.

Kuten kerroin aloituksessani, minäkin luulin olevani tietynlainen ihminen ennen kuin olin seurustellut, ja olin totta tosiaan ehtinyt jo siihen mennessä pohtia ja tutkiskella itseäni ja ominaisuuksiani paljonkin. Mutta yksin ollessaan on hyvin helppo kuvitella esimerkiksi olevansa lämmin ja empaattinen, kun taas suhteessa ollessaan joutuu huomaamaan, ettei näin suinkaan kaikissa koetuissa tilanteissa ole ollut (siis jos on itselleen rehellinen ja tarkastelee toimintaansa objektiivisesti). Tai voi kuvitella sietävänsä hyvin kritiikkiä, kunnes päätyy suhteeseen jossa toinen on ahkera kritisoimaan. Näin minäkuva muuttuu realistisemmaksi, ja siltä pohjalta ominaisuuksiaan voi halutessaan myös kehittää.

Vertaisin tilannetta vaikkapa urheilusuorituksiin. Jos ei ole koskaan harrastanut mitään liikuntaa, ei välttämättä ymmärrä lainkaan kuinka haastavia tietyt urheilusuoritukset todellisuudessa ovat. Mielessään voi kuvitella itsensä tekemässä vaikka minkälaisia akrobatialiikkeitä ja nostamassa kahdensadan kilon painoja, mutta käytännön toteutus on aivan eri asia. Vasta kun käytännön toteutusta yrittää, voi oikeasti tietää millä tasolla oma suorituskyky on.

ap

Jaa-a. Enpä voi sanoa mitään oppineeni seurusteluista näin miehenä, että vaikea tuohon on vastata.

Just going with the flow

Paneminen = itsetuntemus?

Vierailija kirjoitti:

Paneminen = itsetuntemus?

Ai sulle seurustelu on pelkkää panemista? Voin kertoa, että pitkä suhde on kovin usein melkeinpä kaikkea muuta kuin sitä panemista.

Ymmärrän mitä tarkoitat ap. Myös minä olen yksinäni aina hyväntuulinen, tyytyväinen ja saan hommaat rullaamaan. Parisuhteissa taas aina on jotain ongelmia ja joutuu sopeuttamaan omat loistavat tapansa sen toisen loistaviin tapoihin. Ei sitä voi ymmärtää ilman kokemusta. Pelkäisin myös, että tuollainen parisuhteissa hiomaton mies voisi vaatia minulta paljon suurempia uhrauksia kuin kokeneempi mies, joka saattaisi jo pystyä näkemään itsessäänkin jotain parantamisen varaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta kannattaa. Kokemukseni mukaan ihmisen itsetuntemus ei liity mitenkään siihen, paljonko on ollut parisuhteissa. Se on enemmän ihmisen luontaisten taipumusten ja toisaalta elämänkokemusten tulosta. Toiset vaan ovat luonnostaan reflektoivampia, itseään tiedostavampia kuin toiset. 

 

Itselleni muuten juuri sinkkuus, jota on jatkunut nyt 8 vuotta, on ollut kyllä suurin itsetuntemuksen lähde ikinä. Parisuhteessa on niin kovin helppo uppoutua toiseen ja värikkäämpään arkeen, joskus jopa ulkoistaa omat pahat olot. mutta kun olet sinkku ja aina yksin kotona, on ihan pakko kohdata joka ainoa ahdistuksensa ja kireytensä ilman että voi sanoa että se johtuu tosta miehestä ja sen tavoista tms. Eikä voi paeta riitelyyn, seksiin, johonkin yhdessä lähtemiseen tms mitä parisuhteessa tein, vaan täytyy vaan kärsiä olonsa läpi, kohdata ne todella. Mutta tämäkin tosiaan on luonnekysymys, itse kun olen sen luontoinen tein noin ja kehitin sinkkuna itsetuntemusta paljon, mutta toisaalta on niitäkin jotka yhtä lailla sinkkuna pakenevat esim. alkoholiin, ylenmääräiseen harrastamiseen tai työntekoon tms.

Totta on tämäkin, että suhde tarjoaa tilaisuuksia välttyä itsetutkiskelulta, jos sattuu olemaan itsetutkiskelua välttelevä ihminen. Olisinkin yhtä skeptinen myös sellaisen miehen kohdalla, joka ei olisi koko elämänsä aikana ollut lainkaan sinkkuna tai elänyt yksin. Ihan yhtä lailla se saisi minut epäilemään, että itsetuntemuksessa voi olla puutteita.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tutustunut mieheen, jolla ei takana kuin lyhyitä parisuhteita ja ikää yli 40v, uraohjus. En valitettavasti uskalla tutustua yhtään enempää, sillä itselläni lapsia aviolitosta ja lisäksi pitkä seurustelusuhde. Pitkässä suhteessa joutuu tekemään kompromisseja ja vielä lasten tarpeet mukana. Yksin vuosikymmeniä elänyt tuskin kykenee kohtaamaan ja jakamaan minun ja lasteni haasteita.

 

Jos oikeasti tuo mies muuten kiinnostaa, niiin miksi ei voisi kokeilla? Ei siinä mitään menetä jos sitten kokeilee seurustelua ja käykin niin että ennakkoluulo osoittautuu todeksi. Mutta voi käydä niinkin, että onnistuu oikein hyvin. 

 

Itse kohtasin mieheni kun hän oli 38-vuotias, yliopiston tutkija, ei ollut koskaan seurustellut tai edes harrastanut seksiä naisen kanssa. Äärimmäisen ujo, introvertti ihminen. Ja tuo on kyllä maailman ihanin ja helpoin mies, ja nauttii aidosti siitä kun on lapset ja elämää ympärillä. Aina sanoo että tarpeeksi hän olikin jo ehtinyt yksinäisiä seiniä tuijotella.

Kyllä siinä menettää, aikaa. Viimeisimpään suhteeseeni menetin yli 10 vuotta, koska katsoin sormien läpi heti alussa näkemiäni asioita, jotka herättivät epäilykseni. Miehessä oli niin paljon muuta hyvää, että halusin antaa suhteelle mahdollisuuden. Silloin kun minä annan mahdollisuuden, se tarkoittaa että ihan todella teen absoluuttisen kaikkeni. Niin tein, eikä se riittänyt. Tällä miehellä oli (on) mielestäni epärealistisen korkeat vaatimukset parisuhteelle. Hän ei ollut koskaan aiemmin asunut kenenkään kanssa, eikä siksi taida ymmärtää, kuinka hyvää meidän yhteinen arkemme oli. Itse olisin sen säilyttääkseni ollut valmis luopumaan paljosta. Mies taas tuntui odottavan, että minä luovun niin paljosta että hänen ei tarvitse luopua mistään.

En halua enää uudelleen hukata kymmentä vuotta suhteeseen, josta olisi jo alussa voinut sanoa ettei se todenäköisesti tule toimimaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän mitä tarkoitat ap. Myös minä olen yksinäni aina hyväntuulinen, tyytyväinen ja saan hommaat rullaamaan. Parisuhteissa taas aina on jotain ongelmia ja joutuu sopeuttamaan omat loistavat tapansa sen toisen loistaviin tapoihin. Ei sitä voi ymmärtää ilman kokemusta. Pelkäisin myös, että tuollainen parisuhteissa hiomaton mies voisi vaatia minulta paljon suurempia uhrauksia kuin kokeneempi mies, joka saattaisi jo pystyä näkemään itsessäänkin jotain parantamisen varaa.

Tosiaan, ymmärsit täydellisesti mitä tarkoitan. :)

ap

Vähemmän painolastia ja tuoreempi pää sillä on verrattuna vaikka parissa avioliitossa marinoituneeseen exiään vihaavaan viikonloppuisään.

Vierailija kirjoitti:

Vähemmän painolastia ja tuoreempi pää sillä on verrattuna vaikka parissa avioliitossa marinoituneeseen exiään vihaavaan viikonloppuisään.

Eksän vihaaminen onkin asia, joka saa minut perääntymään välittömästi. Merkki vakavista puutteista itsetuntemuksessa.

ap

Kannattaakin ottaa alussa vähän kevyemmin, eikä antaa kaikkia kortteja miehelle heti jos suhde kerran näyttäytyy jo alussa jonkinlaisena valtataisteluna.

Oletko ap varma, että olet nimenomaan oppinut edellisestä suhteestasi, vai kannatko vain sen painolastin seuraavaan suhteeseen ja syytät tätä uutta kokematonta kaveria edellisen luonteenpiirteistä, kuten joustamattomuudesta.

Itse otin seurustelemattoman kolmikymppisen, hyvin on mennyt vaikka alussa skitsoilinkin kohtuuttomasti johtuen juuri edelliskerralla särkyneestä sydämestä. Mies on kuitenkin niin hyvä että kesti vaikeudet joita edellinen ei olisi.

Mulle taas on tullut kammo näitä kohtaan, jotka puhuu itsetuntemuksesta. Olen seurustellut pari kertaa sellaisten kanssa, ja ne on poikkeuksetta olleet jatkuvasti ajatuksissaan oman napansa ja omien ongelmiensa ympärillä pyöriviä itsekkäitä hyypiöitä, jotka eivät ole edes tajunneet olevansa äärimmäisen itsekkäitä vaan päinvastoin, ovat pitäneet itseään poikkeuksellisen henkisesti kehittyneinä ja empaattisina. 

Nyt mulla onkin toiveena kumppani, joka ei tee itsestään ja luonteestaan ongelmaa vaan vain ELÄÄ, ilman itsetutkiskelua tai vatvomista. 

En jaksanut edes lukea koko aloitusta kun alkoi jo tökkiä. Olet varmasti ollut haastava kumppanina mutta kumppani pääsee sinusta eroon, sinä itse et. Tuo mies ei varmastikaan ole tarvinnut samanlaisia  "kouluja" kuin sinä. 

Toisekseen seurustelusuhteessa päätyy usein siihen terapeutin osaan kun toinen valittaa kuinka kaikki meni persiilleen vaikka hän kaikkensa teki ja *itsesääli* ja ex sitä ja ex tätä.

Rohkeasti vaan. Et saa kuin elämällä selville miten ko.miehen kanssa sujuu. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaakin ottaa alussa vähän kevyemmin, eikä antaa kaikkia kortteja miehelle heti jos suhde kerran näyttäytyy jo alussa jonkinlaisena valtataisteluna.

Oletko ap varma, että olet nimenomaan oppinut edellisestä suhteestasi, vai kannatko vain sen painolastin seuraavaan suhteeseen ja syytät tätä uutta kokematonta kaveria edellisen luonteenpiirteistä, kuten joustamattomuudesta.

Itse otin seurustelemattoman kolmikymppisen, hyvin on mennyt vaikka alussa skitsoilinkin kohtuuttomasti johtuen juuri edelliskerralla särkyneestä sydämestä. Mies on kuitenkin niin hyvä että kesti vaikeudet joita edellinen ei olisi.

No en ole varma, ja siksi koenkin tarpeelliseksi keskustella aiheesta.

Edellisessä suhteessani olisin vielä 8 vuoden jälkeen voinut sanoa että suhde on todella hyvä ja hyvin on mennyt. Loppuvaiheessa paljastui, että mies oli kai vetänyt jonkinlaista showta koko suhteen ajan. Siihen saakka hän oli ilmaissut olevansa onnellinen, haluavansa olla tukenani, haaveilevansa perheestä niin että kumpikin ottaisi yhtä paljon hoitovastuuta jne. Sitten alkoi paljastua, että hän onkin katkera monista sellaisista asioista, joita on itse suhteen aikana tarjoutunut tekemään ja syyttää minua huonoksi ihmiseksi, kun olen suostunut ottamaan vastaan sen mitä on tarjottu. Ja että moni muukin asia olikin aika eri tavalla kuin hän on antanut ymmärtää. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että koko suhde oli valetta. Se on varmasti ylireagointia, mutta jokin siinä meni kyllä niin pahasti vikaan, että tunnen tarvetta olla varovaisempi ja skeptisempi seuraavalla kerralla, ja perääntyä jos näen sellaista joka antaa mielestäni aihetta huoleen. Seurustelemattomuus on yksi tällainen asia, vaikka tuntuukin epäreilulta ajatella niin.

ap

Vierailija kirjoitti:

Mulle taas on tullut kammo näitä kohtaan, jotka puhuu itsetuntemuksesta. Olen seurustellut pari kertaa sellaisten kanssa, ja ne on poikkeuksetta olleet jatkuvasti ajatuksissaan oman napansa ja omien ongelmiensa ympärillä pyöriviä itsekkäitä hyypiöitä, jotka eivät ole edes tajunneet olevansa äärimmäisen itsekkäitä vaan päinvastoin, ovat pitäneet itseään poikkeuksellisen henkisesti kehittyneinä ja empaattisina. 

 

Nyt mulla onkin toiveena kumppani, joka ei tee itsestään ja luonteestaan ongelmaa vaan vain ELÄÄ, ilman itsetutkiskelua tai vatvomista. 

älä muuta sano! Jos sitä omaa sielunelämää on pakko kaivaa niin perusteellisesti, sen voi tehdä yksinkin. 

N40+