Tuleeko kaikissa pitkissä suhteissa tunne siitä, että tässäkö se nyt on?

Vierailija

Kuinka suuressa osassa suhteita parit selviävät perusonnellisina koko suhteen ajan? Mietin vain sitä, että pitkistä suhteista lukiessa hyvin monet mainitsevat kylmistä vuosista ja jopa vihasta.

Minullakin on tällainen tilanne. Rakkautta ei ole. Ei tuossa puolisossa kuitenkaan mitään varsinaista vikaa ole. Sama ihminen, jonka kanssa menin yhteen. Onko tässä nyt vain taisteltava vai hyväksyttävä se, että pitkä suhde on ihmiselle epänormaali tila, joka on taisteltava läpi tahdonvoimalla? Kai niitä hyviäkin vuosia vielä tulee, vai miten?

Sivut

Kommentit (21)

Vierailija

Mulla ainakin on tullut, ollaan oltu 18 vuotta yhdessä ja oon niin totaalisen kyllästynyt tähän! Toisaalta voi johtua siitäkin että olen rakastunut toiseen mieheen... Pettänyt en ole mutta koko ajan ajatuksissani on se toinen.

Vierailija

Tulee. Mutta jos ei luovuta, eli haluaa jatkaa yhdessä ja päättää tehdä töitä parisuhteen eteen, niin se jälleenrakastuminen on ihanaa. Vaatii tietysti sen, ettei kaikki rakkaus toista kohtaan ole kuollut.

Vierailija

Mulla on toi olo joskus kun puoliso on ärsyttävä. Hänen vikansa ovat olleet samat alusta asti, eli olen kyllä tiennyt että tietyistä jutuista joudun luopumaan, mutta joskus ärsyttää.

Olo menee kuitenkin nopeasti ohi ja pian olen taas todella onnellinen ja ylpeä miehestäni. Ehkä sulla on toisin päin, pitkät ärsytysjaksot ja pitkät onnelliset jaksot?

Vierailija

Ollaan oltu 20 vuotta yhdessä ja noin 15 vuoden kohdalla alkoi tuntua siltä, että suhteeseen ei voi enää tulla mitään uutta. Ollaan vain todella läheisiä, hyviä kavereita, vitsaillaan yhdessä, lapset kasvatetaan samoin periaattein, seksiäkin on, mutta ei siinä ole enää mitään kutkuttavaa intohimoa. Kuitenkin välillämme on jopa läheisriippuvuutta. Välillä silti haaveilen rakastumisesta ja eroottisesta ihastumisesta. Mies on myöntänyt että hänenkin ajatukset harhailevat joskus. Mukavaa tässä on se, että molemmat tajuaa että näin pitkissä suhteissa tapahtuu. Ollaan jo niin tuttuja, että huumaa ei enää voi tulla. Usein oon mieheni kanssa puhunut, että sitoutuminen yhteen ihmiseen koko elämän ajaksi on loppujen lopuksi aika keinotekoinen asia. Silti on päätetty jatkaa yhdessä. Vaikka kipinää ei ole, niin tuttuudesta ei olisi helppoa luopua ja siitä riippuvuudesta, että pitää saada jutella toisen kanssa kaikesta mahdollisesta.

Vierailija

Ei oo ainakaan 10 vuoden aikana tullut. Odotan seuraavaa 10 vuotta malttamattomasti. Toteutuuko meidän yhteiset haaveet, joita nyt on alettu rakentamaan?

Vierailija

Ei ole vielä tullut, 20v takana. Olen nauttinut jokaisesta päivästä ja yhdessä odotellaan ja haaveillaan siitä kun viimeinenkin lapsista lähtee kotoa. Sitten alkaa meidän aika toteuttaa unelmia, niitä hulluimpiakin:D

Tottakai joskus haaveilee siitä järjettömästä rakastumisen ja intohimon tunteesta mutta toisaalta en kestäisi sen raastavuutta. Parempi näin, rakkautta ja kumppanuutta.

Vierailija

Mä vertaan parisuhdetta yarra yarra -päähierontalaitteeseen. Ennen pitkää se kutkuttava tunne katoaa ja se mikä oli aluksi ihanaa, alkaa hetken lopulta tuntua vain ärsyttävältä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ei ole vielä tullut, 20v takana. Olen nauttinut jokaisesta päivästä ja yhdessä odotellaan ja haaveillaan siitä kun viimeinenkin lapsista lähtee kotoa. Sitten alkaa meidän aika toteuttaa unelmia, niitä hulluimpiakin:D

Tottakai joskus haaveilee siitä järjettömästä rakastumisen ja intohimon tunteesta mutta toisaalta en kestäisi sen raastavuutta. Parempi näin, rakkautta ja kumppanuutta.

Miksi hankitte lapsia, jos ette osaa nauttia siitä ajasta, kun he ovat kotona??

En ole koskaan ymmärtänyt tuollaisia vanhempia.

Vierailija

Minun mielestäni se on vaan hyvä, että tavallaan tietää, että tää on tässä. Siinä mielessä, että isoja yllätyksiä on tuskin tiedossa. Voihan niitä tullakin, mutta se peruselämä on hyvää ja onnellista, ei ole tarpeen tulla elämän paremmaksi. Jos jotain tapahtuu, se on melkein väistämättömästi pahempaan suuntaan ja sitä en toivo, enkä odota. 

Vierailija

Yhdessä joulukuussa 30 vuotta. Näihin vuosiin on mahtunut kaikenlaista, ylä- ja alamäkeä. Takana on pitkä, vuosia kestänyt haluttomuusjakso mun osalta. Vakavia sairauksia on kummallakin. Joskus on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin. Yhdessä on kuitenkin jatkettu ja ollaan tosi onnellisia toisistamme. Kaikki luistaa nyt paremmin, kuin hyvin. Sanoisin, että omaan puoliskon voi ihastua ja rakastua monta kertaa, aina uudelleen. Ei kannata luovuttaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole vielä tullut, 20v takana. Olen nauttinut jokaisesta päivästä ja yhdessä odotellaan ja haaveillaan siitä kun viimeinenkin lapsista lähtee kotoa. Sitten alkaa meidän aika toteuttaa unelmia, niitä hulluimpiakin:D

Tottakai joskus haaveilee siitä järjettömästä rakastumisen ja intohimon tunteesta mutta toisaalta en kestäisi sen raastavuutta. Parempi näin, rakkautta ja kumppanuutta.

Miksi hankitte lapsia, jos ette osaa nauttia siitä ajasta, kun he ovat kotona??

En ole koskaan ymmärtänyt tuollaisia vanhempia.

Mä en ymmärrä lastensa kautta eläviä vanhempia. Yleensä se parisuhdekin karahtaa kiville lasten poismuuton jälkeen, kun ei ole enää mitään yhteistä, paitsi ne lapset. On ihan tervettä alkaa ajoissa irrottautumaan lapsista, lainassa ne vaan kuitenkin on.

Vierailija

Yhdessä ollaan oltu 18 vuotta ja matka on ollut mäkistä. Viimeisin ja pahin riita oli muutama viikko sitten ja silloin olin ihan valmis heittämään hanskat tiskiin. Rääyimme yhden illan, itkimme toisen ja jatkoimme. Nyt olen onnellisempi kuin vuosiin ja niin näyttää olevan myös mies. Olemme läheisemmät kuin koskaan ja saimme puhuttua kaiken pahan olon pois. Myös lapset ovat nyt jotenkin rauhallisempia ja perheellämme menee upeasti. En siis todellakaan heittäisi suhdetta menemään jos välittämistä löytyy ja kaikki on periaatteessa hyvin. Joku neljänkympin kriisi saattaa iskeä kovastikin ja ainakin minulla menokenkä vipatti silloin ja vieraat miehet kiinnostivat, mutta hyvä kun en tehnyt mitään muuten kuin ajatuksen asteella. N41

Vierailija

On tullut, yhdessä ollaan oltu 9 vuotta. Meillä oli se klassinen 7 vuoden kriisi, joka alkoi siis 2 vuotta sitten ja oikeastaan nyt vasta alkaa jollainlailla selkiytymään/seesteytymään. Se olin minä joka olin ihan finito, mutta loppujenlopuksi itseni kanssa. Mulle itselleni tuli siis kaikenlaisia kriisejä, eikä mies tuntunut riittävän mihinkään. En olisi halunnut lähteä enkä muuttuakaan, mutta se muutos vain tuli, ja halun tunne lähteäkin, tosin aikomassa en ollut vielä.
Mutta mies kesti sen kaiken, siksi tässä ollaan nyt lähentymässäkin. Vielä ei olla kovin läheisiä, ei ehkä oltu alunperinkään niin läheisiä kuin luulin ja kriisini ja muuttumiseni ei ole helppo pala edes minulle itsellenikään, en sitten tiedä, onko miehelle. Ei ole ainakaan ääneen valittanut mitään. Mulla nousi oma lapsuudenaikainen kaltoinkohtelu tuntemuksiin ja olen myös itse sen seurauksena kohdellut lapsiani ja miestänikin kuin en olisi halunnut eli huonosti ja sitä tässä nyt käsittelen, siis lapsuuttani ja itseäni. Ei mikään ihan pikkuinen juttu. Sen takia en voi vain "päättää parantua, päättää olla kunnolla", koska sitä minun piti tehdä juuri silloin lapsuudessa, kun olisi pitänyt kasvaa ja kehittyä. Olisi pitänyt tulla hyväksytyksi vaikka teki virheitä jne.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat