Mä en saa tarvita oikeastaan ketään mun elämään

Vierailija

Tämmöinen oli kieron ja sekopäisen äitini ilmeisesti tahaton oppi minulle. Vaikka olen päälle 40 niin tämä opetus kummittelee mieleni perukoilla. Siksi seksi on ollut vaikeaa, minun on ollut vaikeaa kestää sitä, että mies (minun nähdäkseni tai uskoakseni) tarvitsee minua, enhän minä saa milläänlailla tarvita miestä (esimerkiksi en kertoa, mistä minä pitäisin, jos toinen torjuisi minut niin "no, mähän sanoin" sun tarpeesi ovat ei-mitään) samoin ystävyyssuhteet, niissähän saattaisin tarvita mitä eriskummallisempia asioita, joiden takia ystävät voisivat sitten jättää minut eli kertoa, että minun ei kuulukaan tarvita. Enkä nyt tarkoitakaan, että olisimme täällä vain täyttämässä toistemme tarpeita, jokaisellahan on omansa, ja ensisijaisesti pitää huolehtia niistä, mutta oikeastaan kaikki persoonani ystävällisyydenosoitukset ja muut muita kohtaan äitini jotenkin nujersi ja haukkui, jolloin minulle syntyi se käsitys, että ainoa ihminen, jota minä ikinä saan tarvita on äiti.
Muille siis muita kohtaan käytökseni oli (äidin mukaan) aina huonoa, pahaa, ilkeää tai ajattelematonta. Tein sen sydämestäni. Se oli lapsen virheellisyyttä. Jos se ei mennyt täydelleen, ei siitä olisi saanut minun mielestäni rangaista, ei mielellään edes moittia, koska huomautan läheskään aina vastapuoli ei nähnyt sitä loukkaavana tai pahana, vaan kyseinen pelko asusteli äitini päässä, että "entä jos". Entä jos minä sitten toimin siten 30 vuotta niin lopulta tulee vastaan se joku ihminen, jota loukkaan. Eli kyse oli varotoimenpiteenä suoritetusta moittimisesta.
Opin käsittämään, että minun tarpeillani ei ole väliä, enkä saa tarvita muita. Minun kuuluu vain kuulostella pyydetäänkö minulta jotain. Sen verran olin kuitenkin itsekäs, etten alkanut miettiä pyydetäänkö. Ajattelin, että jos en saa itse tarvita, niin turha myös pyytää. Nyt kun minulla on kumma kyllä lapsia tästä äidin kohtelusta on tullut ongelma.
En kestä edelleenkään sitä, että minulta tarvitaan asioita. Ja lapsethan tarvitsevat. Mutta tästä on nyt tullut tällainen kasvuprosessi, tajuan kaikenlaisia asioita lapsuudestani, joita en ole koskaan aikaisemmin tajunnut. En vielä eilen tajunnut tätäkään, että minä en saa tarvita ketään ja millaiseen yksinäisyyteen se on minut tuonut. Kun sen nyt tajusin, voin jollainlailla miettiä, miten pääsisin pois ikuisesta yksinäisyydestä ja hylätyksitulemisen tunteesta.

Kommentit (3)

Vierailija

Meinaan että varmaan olisin oppinut ilman äidin moitettakin kasvaessani millälailla käyttäydytään oikein hyvin, jos äiti olisi osannut sitä minulle edelleen opettaa. Mutta vastaanottokeskus meni aikalailla kiinni ja vain riitaannuin moitteiden takia äidin kanssa vain.
Ap

Vierailija

Mietin vain, että jos saamme tarvita muita ihmisiä sen käänröpuolena kaiketi tulee oppi miten myös omia puolia pidetään. Joko kantapään kautta tai sellaisen terveen vanhemman kautta, jonka mielestä lapsella saa olla tarpeita. Koska jos tarvitsee toisia, altistuu helposti myös manipulointiyrityksille. Saattaa tehdä mitä vain, jotta oma tarve toteutuu. Mutta jos ymmärtää, että tarve on oikein, mutta ei se, että minä tässä jakaannun moneksi tai taivun sadalle mutkalle sen saadakseni niin kai oppiikin pitämään puoliaan, jos niitä ei kotoa opetetakaan?
Minulle opetettiin, että tarpeeni muita ihmisiä kohtaan (tarve saada ystäviä, tarve saada poikaystävä) eivät oikeastaan ole oikein. Niin miten minä silloin puolustan itseäni jos joku käyttää hyväkseen sitä, että tahdon olla hänen ystävänsä tai tyttöystävänsä? Kun oikeastaan se onkin ihan väärin, että mä tahdon, muka.
Ap

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat