Halu kuolla

pelokas

Kaipaisin ehkä vähän apua, kokemuksia, neuvoja, ajatuksia - mitä vaan. Eli tilanne on se että olen 21-vuotias nainen, ihan kivassa työssä ja hyvässä parisuhteessa. Olen ollut masentunut aina ajoittain teini-iästä saakka ja elämä on ollut vaiheittain aika ongelmallistakin.

Tällä hetkellä kuitenkin elämäntilanteeni on aika ideaali ja minulla pitäisi kai olla kaikki syyt voida hyvin. Puoli vuotta sitten olin kuukauden töistä sairaslomalla sairastuttua diagnoosiin virallisesti uudelleen sitten 17-vuotiaana olleen jakson ja sain masennuslääkityksenkin. Lääkitys pelaa kai hyvin, pahimpia, hirveimpiä ahdituskohtauksia ei enää tule enkä koe mitään yhtäkkisiä haluja satuttaa itseäni.

Oloni vaihtelee nykyään hyvästä tyhjäksi ja apaattiseksi. Tällä hetkellä se on kolmatta päivää jälkimmäinen. Suhde voi huonosti koska käyttäydyin kylmästi, kuin olisin taas joku toinen ihminen, halveksun itseäni ja koen helpotusta ajatuksesta että voisin vain kuolla pois. Ja levätä. Olla stressaamatta tai miettimättä mitään. Olla kokematta huonommuutta tai syyllisyyttä. Sitä minä haluan. 

Kuitenkaan en halua aiheuttaa miehelleni, perheelleni, ystävilleni, rakkaalle lemmikilleni yms. minkäänlaista kärsimystä. Sydämeen sattuu valtavasti jos edes mietin heidän ajatuksiaan ja sitä tuskaa, jos jotain itselleni tekisin. On kuitenkin mielestäni selvää, että jos minun ei tarvitsisi pelätä muiden kärsivän oman itsekkyyteni takia, riistäisin varmaan hengen itseltäni jollain tapaa.

En enää pelkää kuolemaa, vaan pidän sitä oikeasti vain vapauttavana. En pysty tai halua nähdä itseäni 30-vuotiaana, vaikka ihannoinkin suuresti perus perhe-elämää ja unelmani olisi olla äiti. Silti tiedän tässä vaiheessa jo, että olen sen verran pääkopastani sekaisin ettei minusta koskaan olisi kenenkään äidiksi. Entä jos masentuisin taas heti lapsen synnyttyä enkä pystyisi muuhun kuin sohvalla makaamiseen? En pysty säädellä tunteitani tai tiedä itsekään miten reagoin mihinkin. Vihaan itseäni. Olen laiska ja saamaton. Elämäntapamuutosta on yritetty satoja kertoja, eikä minusta kuoriudu millään sellaista reipasta energistä nuorta naista joka jaksaisi siivota kotia tai suunnitella elämäänsä päivää pitemmälle, saati suoriutua aina kunnialla edes siitä yhdestä päivästä. Pakoilen vastuuta ja velvollisuudet melkein pyörryttävät minua. Elän syvimpinä masennushetkinä aivan muissa maailmoissa kuin olisin jo muualla. 

 

Mieheni tietää minun olevan masentunut, mutta itsemurha-ajatuksista en pysty enkä halua hänelle puhua. Normaalisti kun olen sellainen hymyilevä, iloinen, positiivinen ja söpö tyttö, masentuneenakin. Normaalisti minä pystyn pitämään sellaisen "kuoren" muille ihmisille. Monesti myös turrutan pahaa oloani päihteillä ja niiden liikakäytöllä, en haluaisi tuntea mitään. Minua pelottaa se, että oloni huononee niin paljon että joutuisin taas jättäytymään töistä. Mielummin jäisin auton alle ja olisin "syyn kanssa" sairaslomalla vaikka halvaantuneena, kuin leimauduin mielenvikaiseksi. Mitä minä kyllä kai olen. Minusta elämä on ihan hieno ja kaunis juttu, mutta ei minun juttuni. Minusta tässä ei ole loppujen lopuksi mitään järkeä, jos en osaa nauttia. Ja nautinto on vuosien varrella vain hiipunut pikkuhiljaa nauttimistani asioista, ja sen nautinnon tilalle varjostunut vaan pelkoja ja ahdistuksia. Ei minulla ole enää elämälle mitään annettavaa, eikä sillä minulle.

 

Mitä voin tehdä? Teksti on varmasti hyvin sekavaa ja sen mukainen on olokin tällä hetkellä. 

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Tällä hetkellä olen siis ollut syömättä masennuslääkkeitäni 3 päivää, ihan vaan sen takia että en ole jaksanut hakea uutta pakkausta ja apteekkiin lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. En pysty poistumaan kotoani ellen laittaudu ensin viimeisen päälle. Kai nämä on jotain sivuoireita "lopettamisesta", ja aion hakea ne lääkkeet tämän päivän aikana.

Mietin vaan että mitä järkeä siinäkään on. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olet huomionkipeä kuten niin monet muutkin. Ihminen joka tekee itsemurhan ei todellakaan kirjoita siitä tuollaista tekstiä kuin minkä sinä juuri kirjoitit. Haluat vain että olisit maailman napa niin tuntisit elämäsi merkitykselliseksi. Ihminen joka päätyy itsemurhaan ei mieti sattuuko se tai jääkö joku suremaan. Puhua voi mitä vaan. Lopeta itsesi alleviivaaminen.

Mitä vittua minä voin sitten tälle vitun huomionkipeydelleni tehdä? Eikö olisi parempi vain tappaa itseni? Olen oksettava monella muullakin tapaa, kuin huomionkipeydellä. Minusta tuntuu että olen loukussa. Ehkä joku päivä lakkaan ajattelemasta mitä muut ovat mieltä ja päätän vain elmääni ja nyt vain kärvistelen siihen asti. Ja säälin itseäni. 

Vierailija

Joskus pitää vaan antaa itselleen lupa romahtaa ja antaa muiden pitää huolta itsestä. Se ei ole luovuttamista eikä mitään sellaista vaan se on selviytymistä ja hengissä pysymisen yrittämistä.

Vierailija

Olen samaa ikäluokkaa oleva nainen ja samaistun tuohon täysin.  

 En pysty säädellä tunteitani tai tiedä itsekään miten reagoin mihinkin. Vihaan itseäni. Olen laiska ja saamaton. Elämäntapamuutosta on yritetty satoja kertoja, eikä minusta kuoriudu millään sellaista reipasta energistä nuorta naista joka jaksaisi siivota kotia tai suunnitella elämäänsä päivää pitemmälle, saati suoriutua aina kunnialla edes siitä yhdestä päivästä. Pakoilen vastuuta ja velvollisuudet melkein pyörryttävät minua. Elän syvimpinä masennushetkinä aivan muissa maailmoissa kuin olisin jo muualla. 

Tuo varsinkin on niin hyvin sanottu, että ihan melkein liikutuin! Minulla on pahimpina hetkinä sellainen tunne, että olen tavallaan kuollut sisältä jo kauan sitten ja vuosikaudet on nitkuteltu eteenpäin tämän kuoren ja perustoimintojen kanssa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Et pysty poistumaan kotoasi ellet ensin laittaudu ja sitten puhut itsemurhasta. Tiedätkö kuinka naurettavalta tuo kuulostaa?

En ole todellakaan ajatellut asiaa. En ole käynyt kaupassa ilman meikkiä sitten sen jälkeen kun aloin meikkaamaan. Tosi harvoin poistunkaan kotoa yhtään mihinkään paitsi pakolliseen työhön tai baariin (kyllä, käyn jopa baareissa). Itseäni en ole viilellyt kuin viimeksi 15-vuotiaana, mutta esim. pään hakkaaminen tai muu pieni kipu tuntuu helpottavalta. Mitään jälkiä en itseeni enää halua. 

En varmaan siis ole oikeasti halukas itsemurhaan, vaan koitan huijata itseäni luulemaan niin, jotta saisin tekosyyn käytökselleni. Ihan vitun oksettavaa sekin. Välillä epäilen itselleni skitsofreniaa (ilman näkö-/kuuloharhoja) ja välillä rajatilapersoonaa. Koitan kyllä koko ajan hakemalla hakea jotain syitä käytökselleni, mitä en ymmärrä. Kai tämä kaikki menee vaan masennuksen piikkiin. Jos tätä jatkuu vielä ainakin pari vuotta, annan itselleni ehkä luvan tappaa itseni. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tällä hetkellä olen siis ollut syömättä masennuslääkkeitäni 3 päivää, ihan vaan sen takia että en ole jaksanut hakea uutta pakkausta ja apteekkiin lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. En pysty poistumaan kotoani ellen laittaudu ensin viimeisen päälle. Kai nämä on jotain sivuoireita "lopettamisesta", ja aion hakea ne lääkkeet tämän päivän aikana.

Mietin vaan että mitä järkeä siinäkään on. 

Käy nyt kiltti hakemassa vaan ne lääkkeesi, äläkä anna periksi. Ole urhea.

Nyt saattaa tuntua tosi tyhjältä ja turhalta, mutta ihmisen mieliala vaihtelee.

Päivän, viikon, vuoden päästä voi tuntua tosi  mahtavalta.

Pistä itses iskuun nyt ja marssi sinne apoteekkiin. Now.

Periksi älä anna, piruuttaskaan-- millekkään masiksenpaskiaiselle.

Päätä että sinua se Ei saa luovuttamaan (vaikka monta on saanut, niin ole sinä kova luu) , sori vaan.

Vierailija

Itselläni on hiukan samankaltaisia ajatuksia. Olen 23v. Masentunut 13-vuotiaasta ja kaiketi olin masentunut 6-8 vuotiaanakin ilman diagnoosia. Elämässä pitäisi olla kaikki hyvin mutta menneisyys ei poistu minusta. Välillä sen kantaminen on mahdotonta. En halua tehdä itsemurhaa, mutta haaveilen tapaturmaisesta tai sairauden aiheuttamasta kuolemasta. En näe itseäni onnellisena tulevaisuudenkaan kuvissa. Kun ihminen jo pienenä revitään rikki, on korjaaminen vaikeaa...

Itse en ainakaan koe itseäni huomionhakuiseksi. En jaa näitä ajatuksia tuntemilleni ihmisille ja täällä en ole kukaan.

Vierailija

Yhteiskunnan naiselle asettama paine olla pirteä meikattu aikaansaava ja kaikkea hyvää samaan aikaan, sos.media pursuaa epätodellisia postauksia ja käsiteltyjä kuvia, jotka harhauttavat varsinkin nuoria kuvittelemaan omaa huonouttansa.

Olet hyvä sellaisena kuin olet. Älä yritä olla muuta. Yritä kuitenkin pitää huolta itsestäsi, ennenkaikkea lepää kun siltä tuntuu vaikka valheellisella sairaslomalla, syö terveellisesti ja pakota itsesi luontoon lenkille aina välillä. Jos voit huonommin ilman lääkkeitä, niin hae ne, mutta tee suunnitelma päästä niistä eroon. Lääkkeet myös sekoittavat aivoja.

Elämällä on tarkoitus. Uskotko sinä Jumalaan? Rukoile Jumalalta apua, Hän on sinutkin luonut ja kuulee ja tietää kaiken ja voi auttaa sinua varmasti. Jumala on suurin voima.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voi hellanlettas kun on rankkaa. Kaupasta saa ruokaa niin paljon kuin sielu sietää, on katto pään päällä, sänky, kaikki mahdolliset elektroniset laitteet, on mahdollisuus opiskella (jopa ilmaiseksi) , lukea kirjoja (ilmaiseksi), käydä liikkumassa ulkona tulematta ammutuksi. On se niin rankkaa. On se.
Kun ei saa tarpeeksi huomiota, on olemassa keskustelupalstat joissa voi kerjätä huomiota milloin milläkin verukkeella (milloin itkeä elämänsä kurjuutta, milloin postata puolialastomasta vartalostaan kuvia kehujen toivossa). Ja aina on joku joka noteeraa, ymmärtää, samaistuu, kannustaa tai ihailee. Ja sitten yhtäkkiä ei enää haluakaan kuolla. Huomionkipeyttä kaikki vain.

Sinulta taisi nyt mennä ihan ohi koko pointtini. Minä kyllä ymmärrän sen, että olen tässä maailmassa kaikin tavoin ihan helvetin hyvässä ja etuoikeutetussa asemassa. Minä saisin ja saan elämältä sen mitä haluan. Mutta kun minä en tee asioiden eteen mitään, minä en tavoittele mitään, minä en koe enää iloa tai nautintoa ihanista ihmissuhteista, hyvästä ilmasta tai rakastavasta miehestä joka vetää kainaloon ja lupaa pitää huolen aina. Minä en todellakaan halua ympärilleni materiaa. Minä toivoisin itselleni asioita, joita jotkut ovat vastoin tahtoaan joutuneet kokemaan ja joiden elämänilo on siinä riistetty. Minulta ei ole riistetty mitään, mutta minä olen mieleltäni synkkä ja viallinen. Miksi muuten toivoisin sellaisia asioita? Minä en voi edes kuvitella sitä tuskaa mitä jotkut ihmiset kokevat, mitä jotkut eläimet kokevat. Mutta tavallaan hetkittäin tunnen sen kaiken ja koen maailman hyvin pahana paikkana, haluaisin edes auttaa mutta pohjimmiltani en pysty tekemään asioille mitään. Onko ne kaikista elämäniloisimmat ihmiset kaikista naiivimpia? Ajattelenko nyt itseäni edellisen lauseen perusteella jotenkin parempana ja viisaampana, kuin ymmärtäisin jotain eri tavalla kuin muut? Miksi olen jumittunut vellomaan itsesäälissä ja surullisissa asioissa? En saa niitä pois päästäni. Huomionkipeä varmaan jollain tavalla olen, vaikka asioistani en puhukaan ystävilleni tai avaudu yhtään missään kuin esimerkiksi nyt täällä täysin anonyymisti. Sosiaalinen media lähinnä ahdistaa ja puistattaa minua. Siinä mielessä analyysisi meni siis vähän mönkään. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olen samaa ikäluokkaa oleva nainen ja samaistun tuohon täysin.  

 En pysty säädellä tunteitani tai tiedä itsekään miten reagoin mihinkin. Vihaan itseäni. Olen laiska ja saamaton. Elämäntapamuutosta on yritetty satoja kertoja, eikä minusta kuoriudu millään sellaista reipasta energistä nuorta naista joka jaksaisi siivota kotia tai suunnitella elämäänsä päivää pitemmälle, saati suoriutua aina kunnialla edes siitä yhdestä päivästä. Pakoilen vastuuta ja velvollisuudet melkein pyörryttävät minua. Elän syvimpinä masennushetkinä aivan muissa maailmoissa kuin olisin jo muualla. 

Tuo varsinkin on niin hyvin sanottu, että ihan melkein liikutuin! Minulla on pahimpina hetkinä sellainen tunne, että olen tavallaan kuollut sisältä jo kauan sitten ja vuosikaudet on nitkuteltu eteenpäin tämän kuoren ja perustoimintojen kanssa.

Voimia sinne ja "mukava" kuulla että joku ymmärtää. Siis että en ole ainoa. Ehkäpä joskus vielä asiat kääntyvätkin paremmiksi, molemmilla. Jälkeenpäin ajateltuna tollaiset poissaolokohtaukset johtuu varmasti jostain virheellisestä aivokemiasta, johon ei auta muu kuin lääkitys. Ei sille ololle vaan voi mitään, ei sitä voi vaan "tsempata" pois. Ei mitenkään. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Yhteiskunnan naiselle asettama paine olla pirteä meikattu aikaansaava ja kaikkea hyvää samaan aikaan, sos.media pursuaa epätodellisia postauksia ja käsiteltyjä kuvia, jotka harhauttavat varsinkin nuoria kuvittelemaan omaa huonouttansa.

Olet hyvä sellaisena kuin olet. Älä yritä olla muuta. Yritä kuitenkin pitää huolta itsestäsi, ennenkaikkea lepää kun siltä tuntuu vaikka valheellisella sairaslomalla, syö terveellisesti ja pakota itsesi luontoon lenkille aina välillä. Jos voit huonommin ilman lääkkeitä, niin hae ne, mutta tee suunnitelma päästä niistä eroon. Lääkkeet myös sekoittavat aivoja.

Elämällä on tarkoitus. Uskotko sinä Jumalaan? Rukoile Jumalalta apua, Hän on sinutkin luonut ja kuulee ja tietää kaiken ja voi auttaa sinua varmasti. Jumala on suurin voima.

Olen yrittänyt ulkoistaa itseni täysin kaikenlaisista sosiaalisen median luomista ulkonäköpaineista, mutta huomaan silti olevani pinnallinen juurikin tuon meikkaamispakkomielteen takia. Ulkonäkö on minulle kuvottavan tärkeää. Siis oma ulkonäköni, muihin ihmisiin mielipidettä muodostaessa ulkonäkö ei valehtelematta merkitse mitään. Siis jos vaan pitää perushygieniastaan huolta. Se hyvä puoli minussa kai on, että pystyn näkemään kaikissa kauneutta. Paitsi itsessäni, huoh.

Haluaisin vaikka kääntyä uskoon ja omistaa elämäni jollekkin, mutta en yksinkertaisesti saa mahdutettua maailmankuvaani kristinuskoa tai mitään Jumalaa, se ei vain käy järkeen. Lähimpänä katsomukseni on buddhalaista maailmankuvaa. 

Vierailija

kuulostaa tutulta, samoja tunteita ollu yli 7 vuoden ajan.. enpa osaa auttaa valitettavasti, samassa jamassa itsekkin . joskus on menee paremmin, joskus huonommin. 

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat