Lue keskustelun säännöt.
Näkeekö ihmisestä päällepäin että hän on yksinäinen?
25.11.2015 |
Joskus tuntuu että ihmiset kyselevät juuri minulta kavereistani ja siitä onko niitä minulla ja kuinka monta. Viimeksi esimerkiksi neuvolassa. Kavereita ei juuri ole, mutta en nykyään enää jaksa edes välittää kun perhe ja mies kuitenkin. Kavereiden puute on johtunut ujoudestani, sosiaalisesta fobiasta ym. mutta nykyään nämä ongelmat eivät niin vaivaa. Nykyään en kuitenkaan ole edes enää kovin ujo tai esiinny mitenkään hartiat kyyryssä, päin vastoin, olen nauravainen ja nokkela. Joten ihmettelen miten kaikki tuntuvat sen silti huomaavan.
Kommentit (23)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näkee sen. Yksinäisyys vaikuttaa moniin piirteisiin.
Mulla kysyttiin tuota myös neuvolassa koska olin juuri muuttanut paikkakunnalle - luontevaa sinänsä. Kavereita jonkin verran oli ja hoitsu oikein hämmästeli nopeaa verkostoitumistani.
Yksinäisyys on häpeällinen asia ja näkisin että hoitajasi haluaa puhua siitä myös itsensä vuoksi. Minusta ainakin tuntuu että jos toisella vain on paikka puhua kipeästä asiasta "sinun kauttasi", niin sitä käsitellään sitten sinun kauttasi vaikka oikea kiinnostus aiheeseen olisi ihan henkilökohtainen.
Tämän vuoksi en oikein pidä ajatuksesta, että joku kyselee noin henkilökohtaisia asioita. Tulee tunne, että se on jonkunlaista emotionaalista väärinkäyttöä.
Jollain ihmisillä yksinäisyys on kokemus maailmasta. Voi olla niinkin, että istuu huoneessa keskellä suurta joukkoa tuttuja ja kokee silti valtavaa yksinäisyyttä. Se voi olla jotain sen tyylistä, ettei ole oikeastaan kenenkään kanssa samalla aaltopituudella tai kokee ettei kukaan ymmärrä itseä. Yksinäisyyttä on hyvin monenlaista. Omat elämänkokemukset voivat olla niin erilaisia muihin verrattuna, että niistä muodostuu Ikäänkuin seinä, joka alkaa erottaa muista. Taisi mennä aiheen sivusta.
Ihmiset näkevät joskus todella väärin. Koska päättelevät että esim. hauraan näköinen ihminen on hauras ja syrjäänvetäytyvä. Ei ihmisestä voi päällepäin oikeasti nähdä oikeastaan mitään. Kyllä tää on jo tullut selväksi niille jotka ovat todella tutustuneet erilaisiin ihmisiin. Mä lopettelin jatkuvan aktiivisuuden vastaikään, joten luulen että ihmiset luulee mun olevan yksinäinen. Tosiasiassa en vain jaksa tällä hetkellä tutustua keneenkään uuteen. Kattoo taas ens vuonna. Ne joskus oikein järkyttyy kun olenkin ihan höpsöhöpöttäjähöppänä- sekoilen siellä täällä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näkee sen. Yksinäisyys vaikuttaa moniin piirteisiin.
Kerro lisää.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset näkevät joskus todella väärin. Koska päättelevät että esim. hauraan näköinen ihminen on hauras ja syrjäänvetäytyvä. Ei ihmisestä voi päällepäin oikeasti nähdä oikeastaan mitään. Kyllä tää on jo tullut selväksi niille jotka ovat todella tutustuneet erilaisiin ihmisiin. Mä lopettelin jatkuvan aktiivisuuden vastaikään, joten luulen että ihmiset luulee mun olevan yksinäinen. Tosiasiassa en vain jaksa tällä hetkellä tutustua keneenkään uuteen. Kattoo taas ens vuonna. Ne joskus oikein järkyttyy kun olenkin ihan höpsöhöpöttäjähöppänä- sekoilen siellä täällä
Ristiriidat järkyttää sosiaalista kanssakäymistä, kun eivät pääse selvyyteen lintu vai kala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Voi se joskus näkyä. Silloin tällöin kaupassa, työn kautta tai esim. hississä tulee vastaan joku sellainen, joka jo kaukaa katselee muita toiveikkaan näköisenä ja lyöttäytyy juttusille aina kun voi, ja alkaa yleensä vielä avautua aika henkilökohtaisista asioista melkein heti. Pitkittävät vaisuakin keskustelua mahdollisimman kauan. Näistä ihmisistä ikään kuin paistaa sellainen epätoivo. Kyllä sen silloin huomaa. Jotkut puolestaan katkeroituvat ja unohtavat sen, miten ihmisten kanssa edes ollaan, silloinkin aika selvää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu ihmisestä. Jos sosiaaliset taidot ovat ok - ei huomaa. Minut oletetaan aina parisuhteessa olevaksi ja muutoinkin "tavalliseksi" naiseksi, jolla on keskiverto määrä ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Hanki omia harrastuksia. Tee jotain. Ihmissuhteet eivät tipahda taivaasta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Oletko itse ollut yksinäinen? Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on hankkia ystäviä, etenkin jos ponnistaa totaalisesta yksinäisyydestä.
Minulla oli koko lapsuus ja teini-ikä kavereita/varhaisaikuisuus kavereita, korkeakouluopinnot aloittessani masennuksen vuoksi en kyennyt hankkimaan laisinkaan ystäviä, välit menivät poikki vanhoihin ja nyt aikuisena ja valmistuneena niiden hankkiminen on hyvin vaikeaa kun ei ole mistään mistä aloittaa.
Enkä näkisi sosiaalisten taitojen heikentyneen masennukseni aikana, sillä opinnoissa olen aina pärjännyt kuten töissäkin. Se nyt vaan ei auta ystävien hankkimisessa näin liki 30-vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Oletko itse ollut yksinäinen? Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on hankkia ystäviä, etenkin jos ponnistaa totaalisesta yksinäisyydestä.
Minulla oli koko lapsuus ja teini-ikä kavereita/varhaisaikuisuus kavereita, korkeakouluopinnot aloittessani masennuksen vuoksi en kyennyt hankkimaan laisinkaan ystäviä, välit menivät poikki vanhoihin ja nyt aikuisena ja valmistuneena niiden hankkiminen on hyvin vaikeaa kun ei ole mistään mistä aloittaa.
Enkä näkisi sosiaalisten taitojen heikentyneen masennukseni aikana, sillä opinnoissa olen aina pärjännyt kuten töissäkin. Se nyt vaan ei auta ystävien hankkimisessa näin liki 30-vuotiaana.
Totaalisesta yksinäisyydestä, jossa elää aviopuolisonsa ja lastensa kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Oletko itse ollut yksinäinen? Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on hankkia ystäviä, etenkin jos ponnistaa totaalisesta yksinäisyydestä.
Minulla oli koko lapsuus ja teini-ikä kavereita/varhaisaikuisuus kavereita, korkeakouluopinnot aloittessani masennuksen vuoksi en kyennyt hankkimaan laisinkaan ystäviä, välit menivät poikki vanhoihin ja nyt aikuisena ja valmistuneena niiden hankkiminen on hyvin vaikeaa kun ei ole mistään mistä aloittaa.
Enkä näkisi sosiaalisten taitojen heikentyneen masennukseni aikana, sillä opinnoissa olen aina pärjännyt kuten töissäkin. Se nyt vaan ei auta ystävien hankkimisessa näin liki 30-vuotiaana.
Totaalisesta yksinäisyydestä, jossa elää aviopuolisonsa ja lastensa kanssa?
No, minä olen sinkku ja eipä se aviopuoliso ja lapset muille aikuisille, joilla on kavereita tarkoita useinkaan sosiaalisia suhteita vaan pelkkää perhetilannetta.
Useimmiten ystäviä hankittaessa aika iso osa pitää sitä omituisena jos ihmisellä ei ole ennestään parisuhteen/perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Asia korostuu vielä enemmän toki sinkkujen kohdalla. En jaksa enää edes deittailla kun vaihtoehtoina on joko rehellisenä ollessani miehen negatiivinen suhtautuminen tilanteeseeni tai sitten suoranainen valehtelu tilanteestani.
Olen sellainen päällisin puolin sosiaalinen, puhelias ja pirteä. Myös kuunteleva tarpeen vaatiessa, en siis ärsyttävä hölöttäjä. Usein työkaverit ja naapuriporukat juttelevat mielellään kanssani vaikka kuinka pitkään.
Tosiasia kuitenkin on, että ihan yksin istuskelen kaikki viikonloput. Kerran vähän vihjasin, että olisin toivonut tulevani kutsutuksi naapuriin, kun muitakin oli kutsuttu.
Sain vastaukseksi, että ei ajateltukaan sinua, kun sinulla varmasti on aina muuta menoa. Että tyhmät pienimuotoiset naapurikekkerit vain... sellaisille yksinäisille, johin sinä et varmasti kuulu.
Eli ei näy aina päällepäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Oletko itse ollut yksinäinen? Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on hankkia ystäviä, etenkin jos ponnistaa totaalisesta yksinäisyydestä.
Minulla oli koko lapsuus ja teini-ikä kavereita/varhaisaikuisuus kavereita, korkeakouluopinnot aloittessani masennuksen vuoksi en kyennyt hankkimaan laisinkaan ystäviä, välit menivät poikki vanhoihin ja nyt aikuisena ja valmistuneena niiden hankkiminen on hyvin vaikeaa kun ei ole mistään mistä aloittaa.
Enkä näkisi sosiaalisten taitojen heikentyneen masennukseni aikana, sillä opinnoissa olen aina pärjännyt kuten töissäkin. Se nyt vaan ei auta ystävien hankkimisessa näin liki 30-vuotiaana.
Totaalisesta yksinäisyydestä, jossa elää aviopuolisonsa ja lastensa kanssa?
No, minä olen sinkku ja eipä se aviopuoliso ja lapset muille aikuisille, joilla on kavereita tarkoita useinkaan sosiaalisia suhteita vaan pelkkää perhetilannetta.
Useimmiten ystäviä hankittaessa aika iso osa pitää sitä omituisena jos ihmisellä ei ole ennestään parisuhteen/perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Asia korostuu vielä enemmän toki sinkkujen kohdalla. En jaksa enää edes deittailla kun vaihtoehtoina on joko rehellisenä ollessani miehen negatiivinen suhtautuminen tilanteeseeni tai sitten suoranainen valehtelu tilanteestani.
Minä olen tässä ilmaissut mielipidettäni siitä, että aloittaja valittaa olevansa yksinäinen, vaikka hänellä on puoliso ja perhe. Sinkkujen yksinäisyydellä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Miksi sinä haluat siis siitä keskustella juuri minun kanssani?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jaha, siinä taas yksi yksinäinen, jolla sattumalta kuitenkin on mies ja lapsia. Ja ihmiset kyselevät juuri sinulta kavereistasi ja montako heitä on. Jo on ongelma!
Mies ja lapset eivät ole kavereita. On toki niitä onnekkaista joille mies on se paras ystävä, mutta kyllä ihmiset kaipaavat usein myös perheen ulkopuolisia kavereita. Minä ainakin kaipaan. Mieheni tekee ja harrastaa paljon kavereidensa kanssa ja näen miten se antaa hänelle iloa elämään. Tietenkin toivon että voisin sellaista itsekin kokea.
Jos kavereita oli ennen sen miehen löytymistä, luulisi, että niitä on jäjellä tai ainakin kyky hankkia uusia olisi vielä hallussa.
Oletko itse ollut yksinäinen? Mitä vanhemmaksi tulee sitä vaikeampi on hankkia ystäviä, etenkin jos ponnistaa totaalisesta yksinäisyydestä.
Minulla oli koko lapsuus ja teini-ikä kavereita/varhaisaikuisuus kavereita, korkeakouluopinnot aloittessani masennuksen vuoksi en kyennyt hankkimaan laisinkaan ystäviä, välit menivät poikki vanhoihin ja nyt aikuisena ja valmistuneena niiden hankkiminen on hyvin vaikeaa kun ei ole mistään mistä aloittaa.
Enkä näkisi sosiaalisten taitojen heikentyneen masennukseni aikana, sillä opinnoissa olen aina pärjännyt kuten töissäkin. Se nyt vaan ei auta ystävien hankkimisessa näin liki 30-vuotiaana.
Totaalisesta yksinäisyydestä, jossa elää aviopuolisonsa ja lastensa kanssa?
No, minä olen sinkku ja eipä se aviopuoliso ja lapset muille aikuisille, joilla on kavereita tarkoita useinkaan sosiaalisia suhteita vaan pelkkää perhetilannetta.
Useimmiten ystäviä hankittaessa aika iso osa pitää sitä omituisena jos ihmisellä ei ole ennestään parisuhteen/perheen ulkopuolisia ihmissuhteita. Asia korostuu vielä enemmän toki sinkkujen kohdalla. En jaksa enää edes deittailla kun vaihtoehtoina on joko rehellisenä ollessani miehen negatiivinen suhtautuminen tilanteeseeni tai sitten suoranainen valehtelu tilanteestani.
Minä olen tässä ilmaissut mielipidettäni siitä, että aloittaja valittaa olevansa yksinäinen, vaikka hänellä on puoliso ja perhe. Sinkkujen yksinäisyydellä ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Miksi sinä haluat siis siitä keskustella juuri minun kanssani?
Luepa viestiketju uudelleen niin käsität :)
Perhe ja lapset eivät ole ihmissuhteita, vaan tavallisille perheellisille kavereita omaaville vain elämän perusyksikkö. Perheellinen kaveriton on aikalailla yhtä huonossa jamassa mitä yksinäinen sinkku.
Väännänkö vielä kerran sinulle rautalangasta, jotta ymmärtäisit näin helvetin yksinkertaisen asian? :)
Kyllähän se kumpuaa sisältä päin kuin ikuinen valo.