Miten ihmiset suhtautuivat, kun opit sanomaan EI

Ai silloin 2veenä? Jaa'a.

Minulla on samat kokemukset. Suostuin joskus tekemään vaatijoille sellaisia palveluksia, että niitä ei yleensä uskota. Tein täyskäännöksen tässä avuliaisuusasiassa joskus reilusti kolmikymppisenä ja siitä lähtien olen elellytkin suurin piirtein ilman kavereita. Oli aika hassua katsella sitä, kuinka monta kieltäytymistä mikäkin kaverisuhde kesti. Useimmat hiipuivat jo siitä ensimmäisestä, mutta jotkut vaativat palveluksia jopa vuosia ennen kuin älysivät, että ei enää onnistu.

Sama kokemus. Tässä hetkellisessä välirikossa ei ollut kyse niinkään palveluksista (toki muissa yhteyksissä olin ja olen edelleen ihan tossukkaorja) vaan terveistä rajoista. Opittuani mikä on minulle hyväksi ja mikä haitaksi ja jouduttuani tilanteeseen jossa rajoista oli pakko edes jossain pitää kiinni selvitäkseen arjesta (kun toisaalla ei voinut ja silti oli pakko kestää) läheiset ihmiset vain katosivat elämästä. Ainoastaan koska sanoin suoraan etten enää halua osallistua vuosikymmeniä kestäneeseen kurassa vellomiseen jossa minun aina haluttiin olevan mukana toistuvista pyynnöistä jättää minut asian ulkopuolelle huolimatta. He eivät ilmeisesti keksineet mitä muutakaan voisin heidän elämässään olla jos en ole se päähänpotkittu enää. Nyt nämä ihmiset ovat pelailleet hiljalleen elämääni takaisin mutta en luota tippaakaan enää.

Yksinäistä on sellaisen ihmisen elämä joa lähettelee alitajuisesti signaalia että tulee mielellään hyväksikäytetyksi mutta ei siihen enää suostu.

Yhden sukulaisen kohdalta yhdistelmä marttyyriyttä, uhkailua, painostamista ja manipulointia kun olen suoraan kertonut koska pääsen käymään ja nämä ajankohdat ovat hänelle olleet "huonoja" (vaikka vaihtoehtoja on ollut). Muiden kohdalta ei huomattavaa eroa onneksi.

Täällä sama vika. Usein joustin ja autoin, laitoin aina ystävät miehen edelle.

Ystävyys oli huipussaan kunhan minä olin se joka järjesti tapaamiset, matkasi näihin tapaamsiin (asuimme eri paikkakunilla n. 50km matka) ja muutenkin kunhan pää"työ" oli minulla. Minä en saanut suuttua tai loukkaantua jos joku tekee minusta väärin. Jos mina tein saman asian -- johan sai toiset loukkaantua. Minä en saanut jäädä kotiin jos ei baari illat huvittanu, minulle jankattiin jos päätin olla selvinpäin miksi en juo. jne. Ja sama jos olisi toisin pain minun piti olla kiltisti hiljaa. Kun päätin tammikuussa 2015 että  nyt riittää. Alan enemmän miettimään itseäni ja mitä mina oikeasti haluan. Johan alkoi tulla ystävyysuhteisiin mutkia ja osaan välit katkolla täysin.

Mulla on aivan päinvastainen kokemus, ikävää että teillä on ollut tuollaisia ystäviä. Toivottavasti löydätte uusia ystävyyssuhteita, joista tulee varmasti parempia kun eivät pohjaudu lähtökohdiltaan hyväksikäyttöön.

Mä huomasin, että olin itse kuvitellut suurimmaksi osaksi sen, että muut odottavat minulta aina apua ja myönteisiä vastauksia. Kun lopetin kiltteyden ja opettelin sanomaan ei, ystävät suhtautuivatkin aivan normaalisti. Yhden ystävän menetin, mutta se suhde olikin lähinnä terapiasuhde, jossa minä kuuntelin toisen ongelmia saamatta mitään takaisin. Ei ole ikävä.

Aluksi käytin paljon tekosyitä, valehtelin että minulla on vieraita tai olen kipeä. Pikkuhiljaa päätin päästä siitäkin eroon, ja aloin sanoa suoraan etten jaksa tai ei huvita. Se oli vapauttavaa! Samaan syssyyn opettelin myös itse pyytämään apua. Nykyisin läheiset ystävyyssuhteet on aika tasapainoisia avun antamisen ja saamisen suhteen. Paras ystävä sanoi, että on iloinen siitä että voi auttaa minua vuorostaan ja häpesi ennen, kun mä en ikinä pyytänyt apua ja hän joutui pyytämään aika usein apua minulta.

Sain töissä ylennyksen kun tajusin, että mun tehtävä ei ole miellyttää kaikkia vaan hoitaa hommat tehdyksi ja vahtia tulokseen pääsyä kivana olemisen sijaan. Myös yksityiselämä selkeytyi. :) t. edelleen kiva mutta ei liian kiltti

Vierailija kirjoitti:

Yhden sukulaisen kohdalta yhdistelmä marttyyriyttä, uhkailua, painostamista ja manipulointia kun olen suoraan kertonut koska pääsen käymään ja nämä ajankohdat ovat hänelle olleet "huonoja" (vaikka vaihtoehtoja on ollut). Muiden kohdalta ei huomattavaa eroa onneksi.

Miksi alapeukku?

Hyvä että olet oppinut pois liiasta kilttiydestä. Usko pois, siinä ei ole mitään hyvää. Et voi kiillottaa kruunua sillä että olet tehnyt ihmisille palveluksia, koska se ei ole ollut edes aitoa. En ymmärrä yläpeukkuja tällaisessa avauksessa. EI:n sanominen pitäisi kuulua jokaisen ihmisen taitoihin ja on todella huolestuttavaa jos se pitää aikuisena opetella. Itse en kyllä tuolla kehuskelisi.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että olet oppinut pois liiasta kilttiydestä. Usko pois, siinä ei ole mitään hyvää. Et voi kiillottaa kruunua sillä että olet tehnyt ihmisille palveluksia, koska se ei ole ollut edes aitoa. En ymmärrä yläpeukkuja tällaisessa avauksessa. EI:n sanominen pitäisi kuulua jokaisen ihmisen taitoihin ja on todella huolestuttavaa jos se pitää aikuisena opetella. Itse en kyllä tuolla kehuskelisi.

Kai sä käsität, että osa meistä on kasvatettu koko lapsuus ja teini-ikä vain miellyttämään toisia ja "ei" oli kirosana, josta rankaistiin?

Ja minä voin sanoa olevani ihan helvetin ylpeä, että en ole enää muiden hyväksikäytettävissä oleva liian kiltti ihminen, vaan nykyisin kykenen puolustamaan omia oikeuksiani ja kertomaan haluanko oikeasti tehdä jotain vai en. Sitä iloa ja ylpeyttä ei kukaan minulta vie ;)

En ole vieläkään oppinut sanomaan kyseistä sanaa, mutta ehkä vielä joskus.

Terveisin Naispelko22

Mä en ymmärrä millaisista palveluksista te puhutte. Mitä ystävänne teiltä oikein vaativat? Mä en tunnista tuollaisia tilanteita ollenkaan. Toisaalta eipä minulla ole kovin paljon ystäviäkään :)

Te jotka ette ole osanneet sanoa ei, niin oletteko olleet myös lapsena kilttejä ja tottelevaisia?

Välit meni poikki sukulaisiin.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette ole osanneet sanoa ei, niin oletteko olleet myös lapsena kilttejä ja tottelevaisia?

Kyllä, sairaalloisen.

Yhdeltä kaverilta tuli vit*uperk*lettä ja hänen päivänsä meni pilalle, kun en yllättäen ryhtynytkään neidin kuskiksi migreenipäissäni.

Ottakoon, vit*uperk*le, taksin.

Muut, aivoiltaan jo hieman kehittyneemmät yksilöt ymmärtävät jo olla härppimättä mua jos mä sanon että olen kipeä.

Alkoivat pilkata vanhoista ajoista, jolloin en osannut sanoa ei.

Kai ymmärrätte että vika ei ole ollut niissä "palveluksia" pyytäneissä ihmisissä, vaan nimenomaan teissä?

Aloitus voisi olla kuin minun kirjoittamani! Tavallaan kiva kuulla, että muillakin on ollut samanlaista kamppailua. Itsellä tämä muutos on vasta käynnissä ja sellaiset epäterveimmät ystävyyssuhteet olen menettänyt, mutta niin on varmasti parempi. Jotkut ovat vähän hämmentyneitä, ja saan kuulla paljon kommenttia siitä kuinka olen muuttunut. Itsetuntoni kohenee kokoajan sitä mukaa kohisten mitä enemmän uskallan pitää puoliani ja se ehkä myös aiheuttaa kateutta sellaisissa ihmisissä, joille olen aiemmin ollut vain se hiljainen ja alistuva egonkiillottaja. Sitten on toisaalta myös onneksi sellaisia ystäviä, joista tiedän 100% varmuudella että mikään ei tule tämän myötä muuttamaan sillä he ovat kunnioittaneet rajojani jo silloin kun en ole itse niistä osannut pitää yhtä kovaa kiinni. :) Olen siispä tässä vähän ajatellut, että jatkan todellakin tätä linjaa ja lopulta näen, ketä jää jäljelle. En usko että jään yksin, tämä vain karsii ns. jyvät akanoista. Toisinaan on vaikeaa ja tuntuu yksinäiseltä, mutta silti tiedän kokoajan sisimmissäni tekeväni itselleni suurta palvelusta ja on parempi olla henkisesti silloinkin kun harmittaa.

Minkälaisiin miehiin te muut kiltit muuten yleensä ihastutte? Onko muilla sellaista "ongelmaa", että helposti myös rakkaussuhteissa kiinnostaa vähän kuin itsensä vastakohdat eli vahvat persoonat? Olisi niin helppoa kun voisi kiinnostua toisesta empaattisesta ymmärtäväisestä ihmisestä, mutta jostain syystä kaiken maailman narsistimaiset kusipäät tuntuvat bongaavan minut jo kaukaa ja sitten viedään kuin pässiä narussa. Näillekin leikeille olen kaikille pistänyt nyt pisteen, mutta tulos on tosiaan se että olen yksin. Onhan se tietysti parempi kuin olla väärän ihmisen kanssa, mutta tämä on silti asia, joka vähän vaivaa ja harmittaa. Haluaisin tulla arvostetuksi yhtä lailla kun annan itse arvostusta muille.

Vierailija kirjoitti:

Sama kokemus. Tässä hetkellisessä välirikossa ei ollut kyse niinkään palveluksista (toki muissa yhteyksissä olin ja olen edelleen ihan tossukkaorja) vaan terveistä rajoista. Opittuani mikä on minulle hyväksi ja mikä haitaksi ja jouduttuani tilanteeseen jossa rajoista oli pakko edes jossain pitää kiinni selvitäkseen arjesta (kun toisaalla ei voinut ja silti oli pakko kestää) läheiset ihmiset vain katosivat elämästä. Ainoastaan koska sanoin suoraan etten enää halua osallistua vuosikymmeniä kestäneeseen kurassa vellomiseen jossa minun aina haluttiin olevan mukana toistuvista pyynnöistä jättää minut asian ulkopuolelle huolimatta. He eivät ilmeisesti keksineet mitä muutakaan voisin heidän elämässään olla jos en ole se päähänpotkittu enää. Nyt nämä ihmiset ovat pelailleet hiljalleen elämääni takaisin mutta en luota tippaakaan enää.

Yksinäistä on sellaisen ihmisen elämä joa lähettelee alitajuisesti signaalia että tulee mielellään hyväksikäytetyksi mutta ei siihen enää suostu.

Ihanaa kun kirjoitit tämän viestin, itsellä hyvin samanlainen tilanne muutaman ystävän kanssa.