Miten ihmiset suhtautuivat, kun opit sanomaan EI

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte että vika ei ole ollut niissä "palveluksia" pyytäneissä ihmisissä, vaan nimenomaan teissä?

Kyllä se vika on nimenomaan niissä, jotka jatkuvasti pyytää palveluksia, varsinkin jos pyytävät kohtuuttomia. Kukaan ei rassaa toista jatkuvasti, sen verran ylpeyttä pitäisi jokaisella olla ja kyetä itse omaa elämäänsä kannattelemaan, ettei aina olla avun tarpeessa. Joskus tietysti, ja silloin autetaan.

Mulla oli ystävä, joka yritti saada mut hoitamaan kauppa- ja muita asioitaan, vaikka mulla ei ole edes autoa ja hän asuu lähempänä palveluita! Siis ihan seko ämmä, varmaan kuvitteli että kun mä tykkään liikunnasta (niinkun tykkäänkin) niin samalla vaivallahan mä roudaan hänelle tavaroita ja toimittelen palveluksia, jos muutenkin menisin kävely- tai juoksulenkille.

Kaikenlaisia vähämielisiä sitä on.

Olen mielestäni tosi kiltti ihminen.

Kuitenkaan en huomannut mitään hyväksikäyttöä itseäni kohtaan ennen kuin tein lapset ja tulin täysi-ikäiseksi. Varsinkin anoppi ja appi olisivat mieluusti laittaneet piian rooliin.

Sekä jotkut miehen kautta tuntemani henkilöt, jotka eivät ole tunteneet minua aina.

Voiko olla niin, että on lapsena osannut sanoa oikein tehokkaasti ei, mutta myöhemmin ei osaakaan? Vai onko ollut koko ajan samanlainen, mutta on vain joutunut tekemisiin ihmsten kanssa, jotka eivät toivokaan sinulle samalla tavalla parasta kuin lapsuuden perheesi ja itse valitsemasi ystävät ja kaverit koulu-ja opiskeluaikana?

Kaverit kaikkosivat

Minulla on sukulaisissa varsinaisa draamaqueen tapauksia. Hyvä kun saa itse edes hengittää, mutta niskaan tulee vaikka mitä soopaa ja ainaisia avun vaatimuksia. Tekisi mieli laittaa välit poikki, mutta.. odottelen että luonto hoitaa vanhat pois.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka ette ole osanneet sanoa ei, niin oletteko olleet myös lapsena kilttejä ja tottelevaisia?

Minulla ein sanomisen vaikeus pohjautuu tarpeeseen miellyttää. Pelkään että on epäonnistuminen jos en pysty vastaamaan muiden odotuksiin, otan ne äärimmäisen vakavasti ja henkilökohtaisesti. Olen siis äärimmäisen velvollisuudentuntoinen. Perfektionisti kun olen niin pyrin välttämään epäonnistumista viimeiseen asti ja menen "tarvittaessa" todella pitkälle välttääkseni sen. En kuitenkaan ole siinä mielessä (ollut) kiltti että tuo velvollisuudentunto on sisäsyntyistä tai lapsena karaistua mutta en muista että minua olisi saanut juuri koskaan kiltisti tekemään asioita joita en todella halua.

Kieroutunutta ehkä ja nihkeää on se että sitä kummasti löytää ne ihmiset elämään joiden kanssa nuo toimintamallit pysyy hyvässä hapessa. Lähiaikoina minua on soimattu muun muassa sellaisesta asiasta että en muiden vapaiden vuoksi entisestään venytä työpäiviäni ja jätä myönnettyjä vapaita pitämättä (työt venyvät jo muista syistä, lomaa minulla ei ole koskaan mahdollista pitää ilman että useampi henkilö suuttuu siitä).

(en ole ap.)

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte että vika ei ole ollut niissä "palveluksia" pyytäneissä ihmisissä, vaan nimenomaan teissä?

Otetaanpa ihan yksinkertainen esimerkki. Kaveri pyytää sinua kuskiksi kauppaan, kun hänen miehensä auto on korjaamolla, ja lähdet ihan mielelläsi etkä pyydä edes bensarahaa, kun teit itsekin ostoksia. Kaverisi pyytää sinua pari muutakin kertaa, kun tietää sinun olevan vapaana, etkä oikein ilkeä kieltäytyä, kun kaveri tosiaan tietää, että olet vapaana. Kaveri alkaa suunnitella menoja sillä tavalla, että sinut on tietämättäsi otettu kuskiksi jo etukäteen ja kieltäytymisesi pilaisi pahasti kaverin mielialan ja menon. Sitten kaverilla on yllättäen pari muutakin kyytiläistä odottamassa reissua Ikeaan, ja bensarahajuttusi hiljennetään sillä, että olisithan sinä muutenkin ajanut ne lautasliinat ostamaan. Lopulta kaverista on ihan luontevaa soittaa sinulle yöllä ravintolasta ja pyytää hakemaan ja viemään kotiin, kun taksijonot ovat niin pitkiä ja taksat korkeat.

Minä olen käynyt muun muassa tämän kaveruuskehityksen läpi vain sen vuoksi, että olen luonnostani avulias ja hirveän huono sanomaan ei. Poistin kyllä tuosta pari mehukasta käännettä, jottei kaveri satu lukemaan ja tunnistamaan minua ja rupea soittelemaan (hän on niitä ihmisiä, jotka perjantai-illan viinipullon jälkipuoliskolla ottavat puhelimen käteen ja antavat kuulua suorat sanat kaikille niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet).

Sinä voit pitää "syyllisinä" juuri meitä, jotka olemme joutuneet palvelusten kurimukseen omaa nössöyttämme. Minun mielestäni iso osa syystä on kuitenkin niillä ihmisillä, jotka huomaavat nätisti pyytämällä tai röyhkeästi syyllistämällä saavansa kyytejä/remontteja/siivousapua/ompelua/terapiaa ja pyytävät pikkuhiljaa yhä enemmän, kunnes kaveruus on enemmän palvelussuhde kuin kahden ihmisen viihtymistä keskenään.

Nro 2

Miesjutuissa ihan toi sama. On naisia, jotka elää kuin kuningattarina ja mies passaa ja kestää kaikenlaista äksyilyä. Sitten on meitä kilttejä naisia, joille osuu juuri näitä kusipäitä ja pettureita. Aion löytää vielä sen kiltin ja rehellisen miehen jostain.

Terveet rajat on hyvä olla. Itse sanon ei, jos on kyse jostain kuskaamisista tai sellaisista. Ja tietyissä tilanteissa aikataulullisesti on pakko sanoa ei, koska ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta katson kyllä tilannetta aina tapauskohtaisesti sen verran, että autan tapauksissa, joissa tiedän että apua todella tarvitaan minulta ehkä pikaisestikin. Eli kohtuus kaikessa.

Tiedän nimittäin, että on olemassa niitäkin ihmisiä, jotka jättäisivät elvyttämättä tai muutoin auttamatta loukkaantunutta ihmistä, koska työaika on juuri loppunut ja palkka ei juokse. Ja ambulanssikuskeja, jotka käyttävät lakisääteisen kahvitaukonsa ennen kuin lähtevät matkaan, ja sillä seurauksella joku kuolee. Tai jos vanhuksella on vaikeuksia kantaa painavia kassejaan, niin onko se ihan oikeasti keneltäkään pois, jos käyttää muutaman minuutin auttamiseen. Mielestäni rajaa voi vetää siihen, paljonko minun ei:n sanominen haittaa avun pyytäjän tulevaisuutta suhteessa minun apuuni. Jos joku joutuu kulkemaan bussilla autokyydin sijasta, niin se nyt ei paljoa tulevaisuudessa paina häntä tai yhteiskuntaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni tosi kiltti ihminen.

Kuitenkaan en huomannut mitään hyväksikäyttöä itseäni kohtaan ennen kuin tein lapset ja tulin täysi-ikäiseksi. Varsinkin anoppi ja appi olisivat mieluusti laittaneet piian rooliin.

Sekä jotkut miehen kautta tuntemani henkilöt, jotka eivät ole tunteneet minua aina.

 

Voiko olla niin, että on lapsena osannut sanoa oikein tehokkaasti ei, mutta myöhemmin ei osaakaan? Vai onko ollut koko ajan samanlainen, mutta on vain joutunut tekemisiin ihmsten kanssa, jotka eivät toivokaan sinulle samalla tavalla parasta kuin lapsuuden perheesi ja itse valitsemasi ystävät ja kaverit koulu-ja opiskeluaikana?

 

Luulen, että olen ollut aina samanlainen, todella kiltti. Mutta olen itse valikoinut lapsuudessa samantyyppistä seuraa itselleni, hienotunteista ja kilttiä seuraa, ja lapsuudenperheeni ei ole minua hyväksikäyttänyt. Eikä suku.

Sitten kun aikuistuin ja muutin omilleni, en ole osannut pitää puoliani, kun yhtäkkiä näitä hyväksikäyttöyrityksiä on tullut miehen puolelta tapaamiltani ihmisiltä, sekä myöhemmin lasteni kautta tapaamilta ihmsiiltä, joita en ole valinnut ja joiden kanssa en ole kasvanut.

Mitä luulette? Onko tämä mahdollista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kai ymmärrätte että vika ei ole ollut niissä "palveluksia" pyytäneissä ihmisissä, vaan nimenomaan teissä?

Otetaanpa ihan yksinkertainen esimerkki. Kaveri pyytää sinua kuskiksi kauppaan, kun hänen miehensä auto on korjaamolla, ja lähdet ihan mielelläsi etkä pyydä edes bensarahaa, kun teit itsekin ostoksia. Kaverisi pyytää sinua pari muutakin kertaa, kun tietää sinun olevan vapaana, etkä oikein ilkeä kieltäytyä, kun kaveri tosiaan tietää, että olet vapaana. Kaveri alkaa suunnitella menoja sillä tavalla, että sinut on tietämättäsi otettu kuskiksi jo etukäteen ja kieltäytymisesi pilaisi pahasti kaverin mielialan ja menon. Sitten kaverilla on yllättäen pari muutakin kyytiläistä odottamassa reissua Ikeaan, ja bensarahajuttusi hiljennetään sillä, että olisithan sinä muutenkin ajanut ne lautasliinat ostamaan. Lopulta kaverista on ihan luontevaa soittaa sinulle yöllä ravintolasta ja pyytää hakemaan ja viemään kotiin, kun taksijonot ovat niin pitkiä ja taksat korkeat.

Minä olen käynyt muun muassa tämän kaveruuskehityksen läpi vain sen vuoksi, että olen luonnostani avulias ja hirveän huono sanomaan ei. Poistin kyllä tuosta pari mehukasta käännettä, jottei kaveri satu lukemaan ja tunnistamaan minua ja rupea soittelemaan (hän on niitä ihmisiä, jotka perjantai-illan viinipullon jälkipuoliskolla ottavat puhelimen käteen ja antavat kuulua suorat sanat kaikille niille, jotka ovat häntä vastaan rikkoneet).

Sinä voit pitää "syyllisinä" juuri meitä, jotka olemme joutuneet palvelusten kurimukseen omaa nössöyttämme. Minun mielestäni iso osa syystä on kuitenkin niillä ihmisillä, jotka huomaavat nätisti pyytämällä tai röyhkeästi syyllistämällä saavansa kyytejä/remontteja/siivousapua/ompelua/terapiaa ja pyytävät pikkuhiljaa yhä enemmän, kunnes kaveruus on enemmän palvelussuhde kuin kahden ihmisen viihtymistä keskenään.

Nro 2

Mutta millä tavalla nämä täysin rajattomat ihmsiet on kasvatettu, jotka eivät havahdu siihen, että ovat täysin rajattomia loisia ja  hyväksikäyttäjiä?

He tekevät auttamisen mahdottomaksi, koska on niin paljon ihmisiä, jotka juuri tuosta yhdestä vapaaehtoisesta ja mieluusti tehdystä palveluksesta siirtyvät erinäisten vaiheiden kautta siihen, että teettävät muilla kaiken oman arkensa työt, nukkuvat muiden mökeillä, kun joku ehkä vapaaehtoisesti kerran antanut tai kutsunut, kun joku on kerran kutsunut syömään, menee kuvio sellaiseksi, että nämä istuvat joka päivä pöydässä, kun joku on kerran katsonut heidän lastaan kaupassakäynnin ajan ja se on itsellekin vaihtelua, kohta huomaat lapsen asuvan teillä ym ja henkilön suunnittelevat tietämättäsi elämänsä niin että sinä olet heidän ilmainen lastenhoitaja ym?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mielestäni tosi kiltti ihminen.

Kuitenkaan en huomannut mitään hyväksikäyttöä itseäni kohtaan ennen kuin tein lapset ja tulin täysi-ikäiseksi. Varsinkin anoppi ja appi olisivat mieluusti laittaneet piian rooliin.

Sekä jotkut miehen kautta tuntemani henkilöt, jotka eivät ole tunteneet minua aina.

 

Voiko olla niin, että on lapsena osannut sanoa oikein tehokkaasti ei, mutta myöhemmin ei osaakaan? Vai onko ollut koko ajan samanlainen, mutta on vain joutunut tekemisiin ihmsten kanssa, jotka eivät toivokaan sinulle samalla tavalla parasta kuin lapsuuden perheesi ja itse valitsemasi ystävät ja kaverit koulu-ja opiskeluaikana?

 

 

Luulen, että olen ollut aina samanlainen, todella kiltti. Mutta olen itse valikoinut lapsuudessa samantyyppistä seuraa itselleni, hienotunteista ja kilttiä seuraa, ja lapsuudenperheeni ei ole minua hyväksikäyttänyt. Eikä suku.

Sitten kun aikuistuin ja muutin omilleni, en ole osannut pitää puoliani, kun yhtäkkiä näitä hyväksikäyttöyrityksiä on tullut miehen puolelta tapaamiltani ihmisiltä, sekä myöhemmin lasteni kautta tapaamilta ihmsiiltä, joita en ole valinnut ja joiden kanssa en ole kasvanut.

 

Mitä luulette? Onko tämä mahdollista?

Eiköhän se ole mahdollista. Tutustuin kerran yhteen kaltaiseeni ylihuolehtivaan ihmiseen yhteyksissä joissa välinpitämättömyys ja niiden taipuvien tallominen oli ihan arkipäivää ja itselleni tuttua vuosien kokemuksella. Huomattuani että hän on samanlainen huolestuin tulevasta jaksamisestaan (toinen toisensa jälkeen tuolla oli ajettu aika ahtaalle). Kyselin sitten että kuinka hän yleensä toimii silloin kun ihmiset vaativat häneltä liikaa niin piti kysymystä hyvin vieraana, ei kokenut että olisi sellaisiin tilanteisiin joutunut joten päättelin että a) oli todella mielellään avuksi muille eikä huomaa tai koe herkästi tulevansa hyväksikäytetyksi ja b) oli peräisin sen verran suojaisista oloista että kiltteyden hyödyntäminen oli ollut vielä kohtuullista eikä ollut vielä kohdannut ihmisiä jotka käyttävät kohtuuttomasti hyväkseen.

Siinä ne silmät sitten hiljalleen aukenivat että muut aika paljon hänen kustannuksellaan sielläkin hyötyivät.