Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Resilientti ihminen selviytyy paremmin vastoinkäymisistä - vaikkapa koko perheen kuolemasta

Vierailija

http://www.hs.fi/elama/a1447743539174

Millaisia ajatuksia heräsi tästä Hesarin jutusta?
Kaikki kunnia resilienteille ihmisille. Heikkona masentujana mietin, miten voisin enemmän muuttua heidän kaltaisekseen.

Sivut

Kommentit (52)

Vierailija

Helppo se on selvitä, kun on resilentin palkka ja saa asua siellä Mäntyniemessä ja on vielä nuori ja sipsakka vaimokin.

Vierailija

En pitänyt jutusta, vaikka sen tarkoitus oli hyvä. Tiedän ettei resilientillä ihmisellä tarkoiteta tunnekylmää psykoa, jota ei läheisten menetys hetkauta. Mutta en sille mitään voi, että tuli mieleen, ettei ihmisellä ole kovin rikasta ja syvää tunne-elämää, jos nopeasti toipuu perheen menettämisestä ja porskuttaa noin vain eteenpäin. Ihan sama miksikä sellaista ihmistä sitten nimitetään, mutta tavallisella ihmisellä suru ottaa aikansa eikä siitä koskaan toivu lopullisesti, jos on perheenjäsenen tai koko perheen menettänyt.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En pitänyt jutusta, vaikka sen tarkoitus oli hyvä. Tiedän ettei resilientillä ihmisellä tarkoiteta tunnekylmää psykoa, jota ei läheisten menetys hetkauta. Mutta en sille mitään voi, että tuli mieleen, ettei ihmisellä ole kovin rikasta ja syvää tunne-elämää, jos nopeasti toipuu perheen menettämisestä ja porskuttaa noin vain eteenpäin. Ihan sama miksikä sellaista ihmistä sitten nimitetään, mutta tavallisella ihmisellä suru ottaa aikansa eikä siitä koskaan toivu lopullisesti, jos on perheenjäsenen tai koko perheen menettänyt.

et tainnut ymmärtää lukemaasi sitten ollenkaan.

Porskuttaa eteenpäin? Siis ihan oikeasti? Normaalia olisi siis lamaantua surusta vuosikymmeniksi ja olla vain tekemättä mitään? Artikkelin tyttö mielestäsi porskuttaa eteenpäin, koska jatkoi koulua ja opiskelua perheensä menettämisen jälkeen? Olisiko hänen pitänyt vaipua masennukseen ja viettää seuraavat kymmenen vuotta suljetulla osastolla, sekö olisi hyväksyttävää ja normaalia?

Eihän tuossa artikkelissa missään mainittu tai väitetty, että resilientti ei kokisi surua tai että hän toipuisi täysin esim. perheensä menettämisestä. Ihminen ei vain lamaanu siitä surusta, vaan pystyy toimimaan ja jatkamaan elämäänsä, suru on kuitenkin läsnä, mutta ei lannista.

Tuntemani resilientit ovat keskivertoa empaattisempia ja tunne-elämältään paljon keskivertoa "tuntevampia".

Vierailija

Mä olen käsittääkseni tuollainen ihminen. Ja hassua kyllä, en ole ollenkaan kova tai kylmä tai tunne-elämätön, vaan päinvastoin pinnallisesti äärimmäisen herkkä. Minua liikuttaa itkuun jopa ihan arkiset asiat, ei vain isot surut. Mutta vaikka itken ja huudan hysteerisesti mitenkään kykenemättä hillitsemään itseäni surun hetkellä, niin ne kaikki menee multa hyvin äkkiä ohi. Väsyn vaan suremaan ja sitten palaan taas nykyhetkeen, jossa en jatkuvasti muistele menetystä, ja kun en muistele sitä, en surekaan sitä. 

Vierailija

Ei resilienssissä ole kyse surun tai muiden tunteiden määrästä tai syvyydestä, vaan selviytymisedellytyksistä. Siis käytännössä siitä, onko ihmisen tunne-elämä tai muu selviytyminen harvojen vai monien asioiden varassa. Eli, jos kyse on vaikka perrheen kuolemasta selviytymisestä, onko ihmisellä muita läheisiä tai edes kyky lähentyä ja luottaa muihinkin, ja onko kykyä saada onnea jostain muustakin kuin siitä menetetystä perheestä - vai menikö sen mukana todlla kaikki mahdollisuudt. Samoin taloudellinen resilienssi tarkottaa, että ihminen on kykenevä hankkimaan uuden työpaikan tai vaikka uuden ammatin kun entinen menee. Jne. Kyse ei ole siitä, ettei surisi tai kokisi hiveää menetystä, vaan siitä, että silti jää jotainjonka päälle voi rakentaa uutta

Vierailija

Minä olen tuollainen ihminen. Olen "selvinnyt" ja jaksanut elämässäni sellaisista asioista, joista jo yhdestäkin on vaikea mennä läpi. Lisäksi olen elänyt 20 vuotta jatkuvassa väkivallan uhassa/kohteena, ensin avioliitossa ja sitten ex-mieheni vainoamana. Vaino jatkuu yhä ja joudun tekemään juuri niin kuin lehtijutussa esiintynyt kidnapattu nainen: olen alkanut pilkkomaan aikaa pieniksi osiksi, joita kestän. Kun ihmiset sanovat: elämme päivä kerrallaan - tiedän, että silloin asiat ovat vielä hyvin, jos pystyy miettimään kokonaisen päivän elämistä.

Olen monta kertaa miettinyt, onko jokaisella ihmisellä kuitenkin jokin piste, jossa hän murtuu vai onko niin, että en murtuisi vaikka minulle  tulisi kuinka suuri uusi vastoinkäyminen entisten lisäksi? Välillä katson peiliin ja mietin miten voin olla tässä ja edelleen selväjärkisenä - loogisesti sen ei pitäisi olla mahdollista.

Kuitenkin jotkut selvisivät keskitysleireiltäkin vuosien kauhujen jälkeen, joten kai se on mahdollista.

Lapsuudessa minulla oli juurikin yksi ihminen, joka ei varsinaisesti konkreettisesti tukenut minua, mutta tiesin aina, että olen hänelle tärkeä. Nähtävästi minulle riittää psyykkisesti hyvinkin pieni "tuki".

Olen päällisin puolin hyvin herkkä ihminen ja empaattinen, mutta samalla hyvin peloton. Onko se sitten geeneissä vai muokkasiko elämä minusta tällaisen?

Vierailija

On tällaisia ihmisiä olemassa. Tiedän pari naista, jotka ovat löytäneet uuden miehen muutaman viikon päästä miehensä hautaamisen jälkeen ja ovat heti rakastuneet ja menneet yhteen ja alkaneet puuhata yhteistä lasta. He ovat selviytyjiä, jotka pystyvät heti jatkamaan elämää ja avaamaan rakkautensa ja tunteensa uudelle mahdollisuudelle, eivätkä tuhlaa elämää turhaan menneisyydessä roikkumiselle.

Vierailija

Tuskin sen vanhemmat oli perseaukisia.

Jos on oma asunto ja rahaa pahan päivän varalle. On helppoa olla resilientti.

Entäs köyhän perheen orvot?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuskin sen vanhemmat oli perseaukisia.

Jos on oma asunto ja rahaa pahan päivän varalle. On helppoa olla resilientti.

Entäs köyhän perheen orvot?

Olen nro 7 ja jatkan vielä sen verran, että minä olen myös ilman omaa syytäni menettänyt taloudellisesti lähes kaiken ja maksan toisen ihmisen velkoja, eli olen persaukinen resilientti.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuskin sen vanhemmat oli perseaukisia.

Jos on oma asunto ja rahaa pahan päivän varalle. On helppoa olla resilientti.

Entäs köyhän perheen orvot?

Niin, kyllähän se raha korvaa menetetyt läheiset. Eiku.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En pitänyt jutusta, vaikka sen tarkoitus oli hyvä. Tiedän ettei resilientillä ihmisellä tarkoiteta tunnekylmää psykoa, jota ei läheisten menetys hetkauta. Mutta en sille mitään voi, että tuli mieleen, ettei ihmisellä ole kovin rikasta ja syvää tunne-elämää, jos nopeasti toipuu perheen menettämisestä ja porskuttaa noin vain eteenpäin. Ihan sama miksikä sellaista ihmistä sitten nimitetään, mutta tavallisella ihmisellä suru ottaa aikansa eikä siitä koskaan toivu lopullisesti, jos on perheenjäsenen tai koko perheen menettänyt.

et tainnut ymmärtää lukemaasi sitten ollenkaan.

Porskuttaa eteenpäin? Siis ihan oikeasti? Normaalia olisi siis lamaantua surusta vuosikymmeniksi ja olla vain tekemättä mitään? Artikkelin tyttö mielestäsi porskuttaa eteenpäin, koska jatkoi koulua ja opiskelua perheensä menettämisen jälkeen? Olisiko hänen pitänyt vaipua masennukseen ja viettää seuraavat kymmenen vuotta suljetulla osastolla, sekö olisi hyväksyttävää ja normaalia?

Eihän tuossa artikkelissa missään mainittu tai väitetty, että resilientti ei kokisi surua tai että hän toipuisi täysin esim. perheensä menettämisestä. Ihminen ei vain lamaanu siitä surusta, vaan pystyy toimimaan ja jatkamaan elämäänsä, suru on kuitenkin läsnä, mutta ei lannista.

Tuntemani resilientit ovat keskivertoa empaattisempia ja tunne-elämältään paljon keskivertoa "tuntevampia".

 

Ymmärsin toki lukemani. Älä suotta kiihdytä jitseäsi turhaan takuu-av:maiseen raivokkaaseen paheksuntaan. Sanoin vain, että en pitänyt jutusta.

Tietysti suurin osa ihmisistä jatkaa elämäänsä menetyksen jälkeen ja niin pitääkin. Mutta silloin on turha puhua erityisen resilienteistä ihmisistä, koska valtaosa on tällaisia. En sanonut enkä ajatellut, että pitäisi lamaantua vuosiksi. Joten älä sellaista myöskään oleta minun tarkoittaneen.

Vierailija

Eri ihmisillä on enemmän tai vähemmän tukea menetyksessä. Ei Eckstein joutunut lastenkotiin. Eikä ollut PA. Eli oli tukea ja on rahaa. Siinä on jotain, jolle rakentaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eri ihmisillä on enemmän tai vähemmän tukea menetyksessä. Ei Eckstein joutunut lastenkotiin. Eikä ollut PA. Eli oli tukea ja on rahaa. Siinä on jotain, jolle rakentaa.

Olen ihan samaa mieltä. Tässä maailmassa on valitettavasti järkyttävämpiäkin kohtaloita kuin se, että tyttö menettää vanhempansa ja saa sentään omaisiltaan tukea. Uskon hänen pärjäävän jatkossakin surussaan paremmin kuin esimerkiksi minun, vaikka olinkin jo aikuinen menettäessäni äitini.

Minun äitini ei kuollut luonnonvoimien armoilla vaan perheenjäsenteni katsellessa vierestä hänen tilansa hälyttävää heikentymistä tekemättä mitään, kertomatta edes minulle kotoa jo pois muuttaneelle. Sain asiat selville vasta hänen jo kuoltuaan sivusta kuunnellen "vahingossa" ja pyytämistäni potilasasiakirjoista.

Äitini kuoleman jälkeen järjestin hänen hautajaisensa, kaappinsa ja monet muut asiansa, kun vanhemmat sisarukseni kieltäytyivät edelleen hakemasta apua vakaviin henkisiin ongelmiinsa, joilla piinasivat äitiäkin hänen elämänsä loppuun asti. 

Äitini kuoleman jälkeen olen yrittänyt pohtia, millä lainarahalla saisin säilytettyä edes osan hänelle rakkaista asioista. Tämä tarkoittaa kyllä samalla sitä, että asuntolainaa en voi hankkia ainakaan seuraavaan 15 vuoteen.

Äitini kuoleman jälkeen olen käynyt ammattiauttajilla keskustelemassa ja saanut tuen lisäksi myös piiloteltua paheksuntaa siitä, kuinka olen nyt oman selviytymiseni nimissä ollut hyvin vähäisessä kontaktissa sisaruksiini. Mutta kaikkea en vain jaksa, vaikka auttamiseen itse suuntautuneet ihmiset eivät sitä pohjimmiltaan nähtävästi tajua. 

Kyllä, ihan varmasti suruni kroonistuu eikä minua voi luokitella "resilientiksi" niin kuin tätä Ecksteinin tyttöä, vaikka yritänkin edelleen kynsin hampain pitää kiinni normaalielämästä, koska muutakaan en voi. Mutta olisikohan meidän tarinoissamme vähän muutakin eroa kuin omat luonteenlaatumme.

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat